Viikon valio: Docpoint – osumat ja ohilaukaukset 2009

15.02.2009 11:53 | Olli Sulopuisto

Liikkumavara

Pienilläkin elokuvafestivaaleilla on enemmän valikoimaa kuin mitä yksi ihminen ehtii katsoa, eikä Docpoint ole pieni festivaali. Tällä kertaa festivaaliraportissa keskitytäänkin muutamaan merkillepantavaan elokuvaan, jotka ovat noteeraamisen arvoisia onnistumisensa takia – tai niiden puuttumisen.

Omaksi suosikikseni kohosi Liikkumavara, Annika Grofin katsaus eduskunnan valiokuntatyöskentelyyn. Vérité-henkinen elokuva kärsii lievästä sekavuudesta ja pohjustamisen puutteesta, mutta jos pysyy loikkivan menon kyydissä, on tarjolla ennennäkemätöntä tavaraa suomalaisen politiikan ytimestä (tai siis sen lähistöltä).

Seurattavan sosiaali- ja terveysvaliokunnan valiokunnan on tehtävänä terveyskeskus- ja päivähoitomaksujen muuttaminen. Minkälaista vääntöä se onkaan. Puolueiden edustajat jurputtavat kameralle toisten typeryydestä, kokoukset valahtavat välillä pelkäksi kinaamiseksi ja kaikki oppositioryhmän muutosehdotukset tuntuvat tulevan jo ennalta tyrmätyiksi.

Liikkumavara ei ole missään mielessä puolueeton, vaan siinä rakennetaan kansanedustajista roistoja ja sankareita. Olisipa muuten hienoa, jos joku leikkaisi samasta raakamateriaalista toisennäköisen elokuvan. Elokuva muuten näytetään TV2:ssa sunnuntaina 15.2. kello 16.50.

Mainio oli myös John Websterin vuonna 1994 ohjaama Tissit ja tango, jossa seurataan Virosta Suomeen topless-tanssijaksi tulevaa naista. Esityksen pohjustanut Webster totesi, että edellisen laman syövereissä tehty elokuva on muuttunut erikoisella tavalla ajankohtaiseksi, mutta hän ei itse kestä katsoa sitä ja toteuttaisi elokuvan nykyään eri tavalla. Se ei selvinnyt, mitä hän muuttaisi.

Tarinasta tuli mieleen Lilja 4 ever enemmän kuin vähän, vaikka lopputulema ei olekaan yhtä synkkä. Ihmisarvon liepeillä tässäkin liikutaan. Vinkkinä tuleville elokuvantekijöille Webster totesi, että leffan nimikin on huono, sillä ”ensimmäistä on vähän ja jälkimmäistä ei lainkaan” eikä sitä kehtaa sanoa puhelimessa.

Teennäistä ja huvittavaa

Täynnä Tarmoa

Helsingin Sanomien suositusta palstasta innoituksensa saanut Erikoisia tapauksia ei ollut yhtään minun makuuni. Pidän todennäköisenä, että vika on minussa, joten en halua yleistää reaktiota. Tarinat, monologipätkät ja välikuvat tuntuivat lähinnä teennäisiltä. Joku toinen voisi kuvailla niitä runollisiksi.

Kiinnostavinta oli pohtia, millainen dokumentti tositapahtumien pohjalta dramatisoitu ja uudelleennäytelty elokuva oikein oli. Parhaita hetkiä nimittäin tuntuivat olevan ne, joissa kuvattiin kasvoja ilman, että kohde tiesi siitä. Toisin sanoen mitä enemmän näyteltiin, sitä tylsempää oli.

Erikoisia tapauksia oli myös siitä harvinainen elokuva, että se kärsi toteutustavastaan. Digivideo oli aivan liian terävää (ja terävöitettyä) ja tylsän väristä tällaisissa sfääreissä liikkuvaan elokuvaa.

Yleisösuosikiksi kohonnut Täynnä Tarmoa sisälsi minusta hyvän elokuvan ainekset, mutta oli nykymuodossaan keskeneräinen. Kalle Kinnunen kehui Suomen Kuvalehden blogimerkinnässään leffaa erinomaisen onnistuneeksi myötähäpeädokumentiksi. Minusta taas elokuva kärsi keskittymisen puutteesta, sillä se oli täynnä hauskoja hetkiä, jotka syövät kokonaisuuden tehoa.

Kysehän on Porvoon Tarmon koripallojoukkueen suuruudenhulluista suunnitelmista, joihin kuuluu SM-liigan valloittaminen ulkomaalaisvahvistusten avulla. Heidät kulunsa kuitataan rahakkailla sponsorisopimuksilla. Hommat eivät etene aivan suunnitellusti: vahvistukset ovat enimmäkseen ö-liigan miehiä, sponssirahoja ei kuulu ja valmentaja tappelee managerin kanssa.

Viimeksimainitut ovat täydellisiä dokumenttielokuvan päähenkilöitä, täynnä itseään ja sokeita omille virheilleen. Näiden kahden sankarin lisäksi seurataan paljon ulkomaisvahvistuksia: spurgut käyvät pummaamassa juotavaa, viikonloppuna he näkevät tappelun snagarilla, kadulla soittava intiaanibändi hämmentää. Hauskoja kohtauksia kaikki, mutta silti mietin, olisiko ohjaajan pitänyt kill his darlings? Toisaalta ainahan sitä on kiva katsoa, millaisena Suomi näyttäytyy ulkomaalaisille, mutta minusta elokuva olisi ollut vahvempi, jos se olisi keskittynyt Tarmon toimijoihin.

Piirretty totuus

Never like the first time

Yhtenä festivaalin juonteena olivat animaatiodokumentit. Teatterilevitykseenkin pian tuleva Waltz with Bashir on ehdottomasti Oscar-ehdokkuutensa ansainnut. Animaatio on yksinkertaista ja osin karusti toteutettua, mutta sen tulkinnanvaraisuus lisää kiinnostavan kerroksen Libanonin sodasta kertovaan elokuvaan, joka pohtii muistojen todenmukaisuutta. Elokuva arvioidaan Kaistalla ensi viikolla

Animadoc-sarjan lyhytelokuvanäytöksessä suurimman vaikutuksen tekivät Jonas Odellin filmit Lies ja Never Like the First Time. Pienten tarinoiden ympärille ra2kennetut animaatiot hyödyntävät mediaansa pilkkomalla kuvaa ja lennättämällä kameraa tavoilla, jotka eivät näytelmäelokuvassa onnistuisi. Ja aivan kun Waltz with Bashirissa, myös näissä on puhe asioista, jotka ovat tapahtuneet vuosia tai vuosikymmeniä sitten, joten voiko kertojien muistoihin luottaa?

Amerikka kaksin silmin

Tyson

Voin hyvin kuvitella, miksi Yhdysvalloissa on innostuttu elokuvasta, jossa ranskalainen taiteilija kertoo teoillaan rakastavansa maata enemmän kuin osapuilleen mitään muuta maailmassa. Man On Wire on kertomus nuorallatanssija Philippe Petit’n yrityksestä virittää trapetsi World Trade Center -tornien väliin vuonna 1974.

Elokuva on rakennettu trilleriksi, jossa katsoja saa koko ajan jännätä, miten Petit selviää seuraavasta mahdottoman oloisesta esteestä. Nuorallatanssija saattaa olla täysi sekopää, mutta hän on myös parantumaton romantikko, jonka innostus tarttuu pakostakin. Jotain kaunista on siinäkin, miltä WTC arkistokuvissa näyttää. Vuoden 2001 syyskuuhun ei viitata kertaakaan, mutta totta kai se kuorruttaa tapahtumat eräänlaisella peruuttamattomalla nostalgialla.

Tyson on kokoelma nimihenkilönsä monologeja. Niissä hän muistelee lapsuuttaan, nyrkkeilyn löytämistä nuorukaisena, nousuaan maailman parhaaksi ja tuhoaan. Entinen moninkertainen raskaansarjan maailmanmestari on yllättävän kaunopuheinen mies, joka ei välttämättä kadu menneitä, mutta ei täysin glorifioikaan niitä. Välillä hän vaikuttaa lähestulkoon hellältä, välillä raakalaiselta ja tämä ristiriita jaksaa kiinnostaa helposti koko dokumentin ajan.

Mike Tysonin ei ehkä olettaisi osaavan analysoida elämäänsä niinkin analyyttisesti kuin hän tekee, mutta oletus kertoo varmaan enemmän ennakkoluuloistani kuin nyrkkeilijästä. Ei hänestä pumpuliin upotettua herrasmiestä ole vieläkään tullut, sillä aina välillä uho tai ainakin tarinat uhosta nousevat pinnalle, ja silloin on helppo muistaa Holyfieldin korva.

Muropaketin uusimmat