Viikon valio: Kaistan vinkit Rakkautta & Anarkiaa 2009 -festareille osa 1

10.09.2009 19:24 | Olli Sulopuisto

(500) Days of Summer

Vielä pitää nukkua muutama yö ennen kuin Rakkautta & Anarkiaa alkaa. Festivaalin elokuvavalikoima on tapansa mukaan massiivinen. Kaista tarjoaa muutamia nostoja, joiden avulla syyskuun 17.-27. päivien tarjonnasta saa tolkkua. Sarjan toinen osa ilmestyy ensi viikolla.

Jutun alaotsikko ”Tämän tiedän” selittyy sillä, että nämä elokuvat olen nähnyt. Kakkososa perustuu huhupuheisiin, eli kriitikoiden, bloggaajien ja muiden vastaavien elokuvahöpöjen kommentteihin.

Mahtavat

(500) Days of Summer on varmasti monen makuun ällösöpö ja laskeskeleva, mutta minusta se oli vain + ainoastaan supersympaattinen. Zooey Deschanel murskaa Joseph Gordon-Levittin sydämen rikotussa aikajärjestyksessä, The Smithsiä kuunnellaan ja meno on muutenkin täydellisen jenkki-indietä. Kuten newyorkilainen tuttava sanoi eräästä toisesta asiasta: ”Eeeehana!”

Alussa Bergmanin henki liikkui vetten yllä… Heaven’s Heart osoittaa, että Ruotsissa hallitaan yhä sekä avioliittodraamat että elokuvien tekeminen. Eikä siihen edes tarvita paljon: neljä näyttelijää, pelkistetyt kuvakulmat ja inhorealistinen käsikirjoitus riittävät. Ahdistava ja palkitseva elokuvakokemus.

My Winnipeg on kanadalaisen Guy Maddinin ainutlaatuisissa aivoissa marinoitunut lapsuusmuistelo kaupungista, jossa hevoset jäätyvät keskelle järveä. Tarinat ja totuudet sotkeutuvat yhteen tavalla, joka venyttää sekä dokumentti- että fiktioelokuvan rajoja.

Charlie Kaufmanin esikoisohjaus Synecdoche, New York on juuri niin umpisolmuinen ja ahdistunut kuin Being John Malkovichin, Adaptationin, Human Naturen ja Tahrattoman mielen käsikirjoittajalta sopi odottaa. Raskautta lisää se, että elokuvasta puuttuu Spike Jonzen ja Michel Gondryn aiempiin kaufmaneihin tuoma leikkisyys. SNY on ourobouros, fraktaali ja rekursiivinen pulma. Se on hankala selittää, joten se on parempi nähdä itse.

Sanovat, että BBC:ssä jouduttiin keksimään uudisvittomia Politiikan pelinappulan kiroilun esittämiseksi. Totta tai tarua, saman sarjan elokuvaversio – ei varsinaisesti jatko-osa, pikemminkin reboot – In the Loop sisältää aivan hillittömästi ruokotonta kielenkäyttöä, eikä paljon mikään ole hauskempi kuin vihainen skotti (Peter Capaldi) tiuskimassa rivouksia.

Ponyo rantakalliolla ei välttämättä ole aivan Hayao Miyazakin teosten terävintä kärkeä… mikä on kritiikkinä osapuilleen sama kuin sanoisi, että Mona Lisan nenä on vähän tylsä. Tarina on hypähtelevä ja hieman ohut, mutta käsityönä animoitu ja väritetty Ponyo on yksinkertaisesti kaunista katseltavaa.

Tony Manero

Suositeltavat

Espoossa viime vuonna nähty Revanche on kostodraama, mutta ei mikään tarantinotyyppinen veripalttu. Pikemminkin se on henkilövetoinen tutkielma syyllisyydestä ja anteeksiannosta. Muistini mukaan väkevää alkua seuraa vähän lattea lopetus, mutta se ei heikennä kokonaisuutta mitenkään ratkaisevasti.

Chilen sotilasdiktatuurissa elävä Raul ei tahdo mitään muuta kuin olla Tony Manero, siis John Travoltan esittämä Saturday Night Feverin tanssijapoika. Toisenlaisessa ympäristössä lopputuloksena voisi olla hauska komedia unelmiin kurottamisesta, mutta Tony Manero on pienieleinen tarina väkivaltaisesta maasta, jossa unelmoijakin lyödä kaveria päähän kivellä.

Jostain kumman syystä ohjaaja Kathryn Bigelow haluaa korostaa sitä, ettei Irakissa työskentelevästä pomminpurkuryhmästä kertova Hurt Locker ole poliittinen elokuva. Minusta miesten reaktioista ja elämäntavasta voi kyllä lukea varsin selkeän mielipiteen siitä, mitä sota ihmiselle tekee. Oli miten oli, Hurt Locker on jännittävä kuvaus ikuisessa kuolemanvaarassa elävistä ihmisistä.

Korealainen The Good, the Bad, the Weird lainaa Sergio Leonelta osan juonestaan, mutta on kyllä muuten varsin kaukana italowesternin hiljaisen painostavasta menosta. Tässä seikkailussa kamera suikkelehtii paikkoihin, joilla sillä ei olisi mitään asiaa ja rokkistaran näköinen pahis riisuu paitansa. Jotain höpistään Korean miehityksestä 1930-luvulla, mutta pääpaino on älyttömässä mekkalassa – mikä on täysin oikea valinta.

Ong Bak 2 eli ”Tony Jaa vetää taas kaikkia turpiin”. Sisältää huimia kohtauksia, mutta ei yllä poskettoman edeltäjänsä tasolle. Miinusta myös siitä, että lopussa todetaan tarinan olevan vasta puolivälissä. Buu! Jääköön moinen sequelitis amerikkalaisten supersankarikuvien synniksi.

Visuaalisesti komea Il Divo kertoo Italian sisäpolitiikan kiemuroista tavalla, joka jää ei-italialaiselle varsin pinnalliseksi. Kuvitelkaa itse joku sivistymätön fransmanni toljottomassa tyyliteltyä kuvausta Kekkosen ajan Suomesta. Eihän siitä hullua hurskaammaksi tule, vaikka kuvat olisivat miten kivoja.

Brittiläisen yleiscoolin All Tomorrow’s Parties -festivaalin menoa dokumentoiva leffa saattaa synnyttää katsojassa pahan hingun ostaa lipun seuraaville kekkereille.

Väärät juuret

Joo ei

Ensimmäisen varttitunnin ajan Väärät juuret näyttää ja tuntuu lupaavalta. Kuvilla on tarkoitus, musiikki ei ole sitä aivan tavallisilta, Pertti Sveholm pitää otteessaan. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä latteammaksi se muuttuu. Jokaisella perheenjäsenellä on salaisuutensa, mutta niiden paljastuminen muille ei erityisemmin jaksa kiinnostaa. Kaikki sanotaan suoraan, joten mitään näyteltävää ei jää.

North tulikin käsiteltyä jo Espoo Cinén yhteydessä.

Bitch Slap todistaa jälleen kerran, että kitchiä ei pysty tekemään kuin vahingossa. Tällaiset tarkoitukselliset yritelmät ovat ihan vain puhdasta roskaa.

Muropaketin uusimmat