Vuoden 2007 kotimaiset elokuvakirjat

Suomalainen näytelmäelokuva täytti sata vuotta, joten ei ole ihme, että markkinoille tuli jos jonkinlaista elokuvakirjaa. Kaista luo katsauksen kuuteen erilaiseen opukseen, joista löytyy luettavaa niin historiasta kiinnostuneille kuin elokuvantekijöiksi mielivillekin.

Triviaa ja historiaa

Katsauksen höttöisin teos on Kari Uusitalon kirjoittama Suomalaisen elokuvan tietovisa. Näppärän pokkarikokoinen teos sisältää parituhatta kysymystä, joten tekeminen ei lopu ainakaan ihan heti kesken. Mikäli meinaa selvitä kunnialla illanistujaisista, joissa käydään läpi tätä kirjaa, on suomalaisen elokuvan historian sitten parempi olla kunnolla hallussa. Muuten voipi tulla suru puseroon, kun kysytään, että kuinka Mika Waltari jälkeenpäin kuvaili elokuvan VMV 6 käsikirjoitusvaihetta*.

Pitkän linjan elokuvatutkija Sakari Toiviainen kirjoitti juhlavuoden kunniaksi eräänlaisen virallisen katalogin. Sata vuotta – sata elokuvaa esittelee suomalaisen elokuvan historiaa sen tunnetuimpien teosten kautta, ja vaikka esipuheessa tekijä vaatimattomasti sanoo kyseessä olevan vain hänen mielipiteensä, lienee Toiviaisen valikoima melko lähellä yleistä käsitystä kotimaisen elokuvan kaanonista. Toisin sanoen mukana ovat Teuvo Tulio, Nyrki Tapiovaara ja Aki Kaurismäki, mutta esimerkiksi Star Wreck ei ole mahtunut näiden kansien väliin.

Toiviaisen kirjan suurin ansio on aikalaisreaktioiden ja muun dokumenttiaineiston esittelyssä. Esimerkiksi kelpaa Reino Helismaan tekemä Pekka Puupää -elokuvan käskirjoitus, jossa skribentti on antanut ohjaajalle seuraavanlaisen ohjeen: ”Kuvat 15-35: hauskoja kommelluksia, kyllä ohjaaja tietää.”

Kokonaisuus jää kuitenkin varsin latteaksi, sillä sadan elokuvan esitteleminen rajoitetussa sivumäärässä synnyttää vain pintapuolisia raapaisuja. Toisekseen Toiviaista vaivaa yletön kohtelaisuus, jonka seurauksena hirveimmälläkin ö-elokuvalla tuntuu aina olevan kultareunus.

Mammuttikirja dokumenttielokuvasta

Toisenlaista mutta silti samanlaista monografiaa on koonnut Peter von Bagh, jonka Vuosisadan tarina pistää yksiin kansiin dokumenttielokuvan koko historian. Von Bagh ei arastele mielipiteitään, vaan rakentaa epäröimättä itselleen mieluisan dokumenttielokuvan jumalkuvaston.

Kirja on perinteistä von Baghia niin hyvässä kuin pahassa. Hänen oppineisuutensa ja elokuvatuntemuksen laajuus tunkevat esiin jokaiselta sivulta, ja von Baghin valikoimaa onkin paha käydä kritisoimaan. Lisäksi hän on elokuvista yhä vielä niin rajattoman innostunut, että lukijankin alkaa tehdä mieli nähdä venäläisiä klassikkodokkareita 1930-luvulta.

Mutta, kuten sanottua, mukana ovat myös elokuvaprofessorin ei-niin-hurmaavat puolet. Ensinnäkin hänen proosansa on välillä raivostuttavaa määritelmäpuuroa, josta ei pilkkuja juuri löydy. Toisekseen von Bagh ei malta olla läpsimättä sormille vanhoja arkkivihollisiaan eli Turun yliopiston edustamaa elokuvatutkimuksen suuntausta. Luulisi herrasmiehen tajuavan, että tuollaisia kiistoja setvitään jossain muualla kuin historiikkiteosten alkupuheissa.

Akateeminen katsaus

Von Baghin väheksymää elokuvantutkimusta edustaa loppuvuodesta ilmestynyt artikkelikokoelma Suomalaisuus valkokankaalla – kotimainen elokuva toisin katsoen. Tässä Henry Baconin, Anneli Lehtisalon ja Pasi Nyyssösen toimittamassa artikkelikokoelmassa tarkastellaan suomalaisia elokuvia kulttuurintutkimuksellisista näkökulmista, eli pohditaan, miten niissä on puhuttu suomalaisista ja suomalaisuudesta.

Vaikka esipuheessa kerrotaankin, että ajatuksena on ollut tehdä suurelle yleisölle suunnattu teos, on Suomalaisuus valkokankaalla joukon akateemisin teos niin hyvässä kuin pahassakin. Lähdeviittaukset ja teoreettiset apparaatit näyttäisivät olevan kunnossa, joten aiheesta kiinnostunut opiskelija voisi hyvin käyttää tätä lähdeteoksena. Artikkeleiden kieli ei ole mitenkään erityisen raskasta, mutta kirjoittajien tausta näkyy siinä, että monet teksteistä kärsivät humanistisille tieteille tyypillisestä muna-kana-ongelmasta: jos vaikka lähdetään hakemaan kansainvälisyyden ja suomalaisuuden murtumakohtia Mika Kaurismäen elokuvista, niin niitähän myös löydetään.

Kaiken tämän jurputuksen jälkeen pitää todeta, että kaksi kirjan artikkelia olivat oikein mainiota luettavaa. Jaakko Seppälä pohtii, millainen elokuvatähtikulttuuri oli 1900-luvun alkupuolen Suomessa ja Antti-Ville Kärjä perkaa Aarne Tarkaksen sekä Spede Pasasen suomilänkkäreissä käytettyä musiikkia. Kumpikin artikkeli yhdistää teoriataustan käytäntöön tavalla, joka tuottaa uutta ja kiinnostavaa tietoa. Siinä ei pitäisi olla Peter von Baghillakaan nokan koputtamista.

Käsikirjoittajiksi mieliville

Elokuvan tekemisestä ja erityisesti käsikirjoittamisesta kiinnostuneille henkilöille tarkoitettu Elokuvan runousoppia mainostaa olevansa alan ensimmäinen syvällinen suomenkielinen teos.
Anders Vacklinin, Janne Rosenvallin ja Are Nikkisen kolmeen mieheen tekemä kirja onkin jykevä tietopaketti. Se on kuitenkin enemmän selailu- ja hakuteos kuin lukupaketti,

Kirjan ydin ovat listat ja luettelot siitä, kuinka tyylilajeja, henkilöhahmoja tai kohtauksia on luokiteltu kautta aikain. Tässä törmätään samaan ongelmaan kuin kaikessa luovan toiminnan opettamisessa. Kirjoittajat muistuttavat itsekin, ettei rikkomattomia sääntöjä ole, mutta listaavat silti sellaisia kymmenittäin ja sadoittain.

Miksi näyttelen?

Viimeinen arvioitavista kirjoista on joukon henkilökohtaisin. Siinä ei opeteta tekemään elokuvia tai kerrota kokonaisen taiteenalan historiaa. Kyseessä on Pamela TolanMiksi näyttelen? Se on suorastaan intiimi kurkistus näyttelijöiden pään sisään ja yritys selvittää, mikä heitä teatterin ja elokuvan tekemisessä kiinnostaa.

Toki Tolan teos on tavallaan pintapuolinen, sillä vain muutamasta haastateltavasta on kirjattu ylös enemmän kuin pari irtolausetta, mutta nämä muutamatkin onnistumiset ovat sitten sitäkin hienompia.

Kirjasta erottuu kaksi selvästi erilaista perspektiiviä. Tolan kurssikaverit Teatterikorkeakoulusta ovat nuoria, jotka ovat joutuneet koulun myötä ehkä ensimmäistä kertaa miettimään, tuleeko heistä mitään. Toisessa päässä ovat konkarit Vesa Vierikko, Ilkka Heiskanen ja Kati Outinen, jotka ovat ehtineet kokea jo toisenkin ammatillisen kriisin. He tuntuvat kaikki olevan sitä mieltä, että niin kauan kuin omakuva rakentuu näyttelijän menestymiselle, liikutaan heikoilla jäillä. Yhdistettynä nuorten ja vanhojen kokemuksista rakentuu kiehtova kuva näyttelijän ammatista.