White Noise

07.06.2005 00:00 | Muropaketin toimitus

Näinkään monen vuoden jälkeen minun on vaikea katsoa Michael Keatonia ilman mielleyhtymää Beetlejuicesta. Parissa vuosikymmenessä trendi on kääntynyt kummituskomedioista kauhuelokuvapastissien kautta taas vakavaan pelotteluun. Keatonkin on päässyt hirviön osasta nyt yliluonnollisten sattumusten uhriksi. Hän näyttelee Jonathan-nimistä menestyvää arkkitehtia, joka saa vaimonsa menetettyään riesakseen paranormaalin paksukaisen: miehen, joka kuulee telkkarin lumisateessa kuolleiden kuiskauksia. Jonathanilla on surutyö kesken, eikä hänen kääntymyksensä evp-uskovaiseksi tunnu liian kaukaa haetulta. Katsojan on vaikeampaa hyväksyä electronic voice phenomena -saivartelua leffan lähtökohdaksi. Mutta siitä tässä on kyse. Jokainen televisio, tietokone, kännykkä ja radio on potentiaalinen kummituskommunikaation kanava.

Jos tämä muistuttaa japanilaista kauhuelokuvaa, kyse on tuskin yhteensattumasta. Geoffrey Saxin ohjaus on varsinkin väriskaalan ja kuvakomposition osalta kuin kunnianosoitus Hideo Nakatan tyylille ja loppukohtauksesta tulee mieleen Takashi Miiken One Missed Call.

Huonompiakin esikuvia voisi olla. Teollisuusrauniot, videoeditointikopit, kylppärin hanat ja loisteputket ovat nykyään kerta kaikkiaan korvanneet kauhukuvaston metsätiet, kirveet, väräjävät verhot ja savuavat kynttilät. Jopa Michael Keatonin aina yhtä kohotetun näköiset kasvot – kulmakarvat vähän liian korkealla, suu jotenkin vinossa – sopii tällä kertaa elokuvan tyyliin. Hän näyttää alati hämmästyneeltä, mikä on kuolleen vaimon soittaessa kännykkään hyvin luontevan oloinen reaktio.

Kuten japanilaisten esikuviensa usein, White Noisen hahmot joutuvat kummituskierteeseen vasta kun heille on kerrottu henkien olemassaolosta. Jotenkin hengenvaarallisen informaation levittäminen on helppo tapa saada juoneen välitöntä jännitystä, mutta tartuntamallille rakennetuissa kauhuelokuvissa on hyvin harvoin tyydyttävät loppuratkaisut. Itse toivon yleensä pahiksille jonkinlaista moraalista draivia, kostonhalua esimerkiksi, ongelmaa jonka voisi ehkä ratkaista. Ellei sellaista tarjota, väkivaltaa ja muuta sirkusta pitää olla sitäkin enemmän. White Noise jää vähän valjuksi: ehkä sitä pitää suositella katsojille, jotka tahtovat kauhuelokuvien olevan vain hieman pelottavia.

Teksti: Johanna Koljonen / Nöjesguiden

Muropaketin uusimmat