Assassin’s Creed Syndicate –ensikosketus osa 3: kaaosta kaduilla
Assassin’s Creed Syndicate -ensikosketussaaga etenee huipentumaansa. Kaiken tämän jorinan, taustoituksen ja Lontoon katujen kuvailun jälkeen: millainen Syndicate on pelinä?
En tietenkään voi vannoa tässä lopullista totuutta pelistä. Näin siitä useita slaisseja, mutta en tietenkään kokonaisuutta. Tosin koko pelimaailma oli vapaasti seikkailtavissa, eikä vastaan tullut mitään killeribugeja tai hämmennyksiä. Mitään rajoituksia peliin tutustumiselle ei annettu, joten tiimi tuntui luottavan luomukseensa.
Yleisesti ottaen voisin sanoa, että seikkailemisesta jäi erittäin hyvä, toimiva fiilis. Pitkän linjan fanin näkökulmasta peli on tarpeeksi entisensä, että sen olemuksen tunnistaa. Samalla pelattavuutta on hiottu ja sulavoitettu. Esimerkiksi joitakin toistuvia asioita voi nyt päivittää automaattisiksi. Esimerkiksi nujerretuilta vastustajilta ei tarvitsekaan kerätä saalista erikseen, vaan tämä hoituu ihan itsestään. Voi kiitos tästä!
Joko luit?
Assassin’s Creed Syndicate –ensikosketus osa 1: teollisen vallankumouksen uhrit
Assassin’s Creed Syndicate –ensikosketus osa 2: historiallinen Lontoo rakentuu yksityiskohdista
Muutenkin liikkuminen on vapaampaa ja ketterämpää, pelaajalle on annettu uusia välineitä toiminnan sujuvoittamiseksi. Moni asia tuntuu vähän paremmalta ja kun niitä on tarpeeksi, hyötyy kokonaisuuskin. Jopa niinkin, että matkaaminen Lontoossa oli aiempaa sujuvampaa.
Tähän on toki monia syitä, kukin pieniä, mutta yhdessä ne vaikuttavat enemmän. Kulkeminen ja juokseminen on taas yritetty saada vähän paremmaksi niin, ettei pelaaja aina vain vahingossa loiki seinille kesken takaa-ajojen tai hämytilanteiden. Tämä tuntuu onnistuneen taas ripauksen fiksummalla kiipeily- ja roikkumisnappien käytöllä. Ainakaan testipeleissä vahinkoharppauksia ei tullut juuri lainkaan.
Liikkuvuuteen vaikuttaa positiivisesti myös uusi assassiinivaijeri, jolla pelaaja voi luoda omat oikotiensä. Assassiinien perinteiseen rannetyökalupakkiin on tällä kertaa lisätty kunnon linko, jolla pelaaja voi sinkauttaa vaijerin vaikkapa naapuritalon seinään. Jotenkin maagisesti kaveri vielä sitaisee vaijerin omassa päässään johonkin, ja sitten vain kipaistaan tai liu’utaan vaijeria pitkin kadun, kuilun tai muun esteen yli. Tämä on siitä todella näppärää, ettei pelaajan tarvitse enää tiirailla niin tarkasti valmiiden vaijerien tai pyykkinarujen perään katoilla juostessaan. Eteenpäin pääsee suoremmin ja nopeammin, joskin ihan mihin tahansa vaijeria ei pysty ampumaan kiinni.
Samoin ylöspäin. Joskus vaijerilinko on näppärä apuväline ihan vain tappelusta pakenemiseen. Katse ylöspäin, onko tähtäyspaikkaa vaijerille – ja viuh, näin singahdettiin kauas ylöspäin. Tosin tällä on tietty varjopuolensakin: jos ihan hirveästi laiskottaa, niin vaijerilla voi kiskoa itseään pitkin rakennuksia ja torneja, jolloin ei välttämättä tarvitse enää kiipeillä entiseen malliin. Periaatteessa tällä voi jo ainakin osittain skipata perinteisen assassiini-pelimekaniikan, mutta eihän kukaan vaijeria pakota käyttämään!
Kiintoisasti muuten vaijerien käyttöön on yhdistetty myös lisähaasteita. Eräässäkin tehtävässä piti ensin päästä huomaamatta tietyn rakennuksen katolle, sen jälkeen alueella piti pystyä liikkumaan katoilla, torneissa ja rakennusten välillä laskeutumatta liian alas. Tämä tuotti alkuun kovaa päänvaivaa, kunnes tajusin että aaaivan, tämä on vaijerihaaste.
Choo choo!
Muitakin liikkumistapoja on kehitelty. Kuten junailu:
Junat ovat uusi, merkittävä asia Assassin’s Creedeissä. Assassiinien tukikohta on tällä kertaa itse asiassa juna, joka liikkuu Lontoon rautatieverkostoa pitkin. Täällä sitten hoidellaan assassiinijärjestön asioita ja tehtäviä tuttuun tapaan, vain vähän erilaisessa ympäristössä.
Välillä junat ovat myös tärkeitä tapahtumapaikkoja, kuin liikkuvia kulisseja, mutta pelaaja voi myös käyttää niitä ihan itsekin kulkuvälineenä. Ja joskus niissä myös otetaan yhteen ja taistellaan.
Junien suhteen on muuten otettu sen verran vapauksia, että Lontoon rautatieverkostoa on rukattu vähän uusiksi. Todellisuudessahan kaupungin suuret rautatieasemat johtavat vain ulospäin, eivätkä ne ole kiskoyhteydessä toisiinsa. Se olisi pelillisesti vähän mälsää, joten Syndicatessa Lontoon tsuk tsuk –asemat ovat osa kaupungin sisäistä liikenneverkostoa ja paikallisjunat porhaltavat niiden väliä. Kätevää!
Ja sitten on tietysti hepoisia ja hepovaunuja:
Ja se on muuten hienoa hommaa. Hevostelu nimittäin. Tosin matkassa on yksi mutta. Vasemmanpuoleinen liikenne. Hevoskärryillä paahtaminen Lontoon kaduilla on varmatenkin lähinnä sitä, että ikinä uskaltaisin siellä minkään kulkuneuvon ratin tai ohjasten taakse, ja oli se näinkin ihan tarpeeksi kamalaa. Hauskaa mutta kamalaa.
Vaan voi sitten sitä riemua, kun yhtäkkiä miettii yhtä asiaa. Tämähän on kuin viktoriaanista GTA:ta tai Red Dead Redemptionia hevoskärryillä!
No, ei ihan mutta sinnepäin silti. Voit kaapata kadulta kärryt tai käyttää assassiiniporukan kärryjä, ja sitten vain kiitämään. Heppoja voi jopa boostata! Ja siinä vaiheessa kun ensimmäinen kunnon kärrytakaa-ajo alkaa, luodit lentelevät ja tyypit hyppivät kärryjen katolta toiselle vetämään toisiaan turpiin, kyllä siinä on jo hymy leveänä. Etenkin kun vielä törmäilee ja tönii vastustajien vaunuja ja koettaa saada nämä murskaantumaan kiviseinää vasten.
Tulos onkin: kaaosta kaduilla.
Hauskasti tsekkasin myöhemmin prese-muistiinpanojani ja pelin luova ohjaaja Marc-Alexis Cote olikin puhellut ennen pelisessiota, että ”yksi pelin ydinasioita ovat nimenomaan kulkuneuvot ja niiden fysiikka.”
”Kulkuneuvojen fysiikkamallinnus voi luoda peliin odottamattomia tuloksia, hyvää kaaosta, jossa syntyy yllättäviä tilanteita ja tapahtumasarjoja.”
Kyllä vain! Allekirjoitan.
Eräässä vaiheessa olin menossa suorittamaan tehtävää Whitechapelin markkinoille, jossa inha pahistyyppi diilasi dynamiittia rosvomarkkinoille. Mutta sittenpä menikin vaunumatka vähän hupsistalullaa, kun ajoin melkein poliisin päälle. Melkein. Ihan vahingossa. Viranomainen vain ei tästä silti tykännyt, vaan vislasi pillillä apuvoimia. Ja jumakauta, heillä oli kyttävaunut! Niinpä Lontoon kaduilla nähtiinkin kunnon assassiini vs. poliisit takaa-ajo, kun koetin päästä viranomaisia pakoon, siinä onnistumatta.
Lopulta luovuinkin vaunukarusta, Lontoon bobbyt olivat parempia hevosmiehiä. Mutta assassiini kyllä pääsee aina karkuun, vaikka seiniä pitkin. No, niin siinä lopulta kävikin. Vähän kiemuroiden kautta kylläkin. Kytätkin kun olivat kovia kundeja kiipeämään ja pääsin heistä eroon vasta kun pahin ahdistelijani menettikin otteensa talon seinästä ja putosi. Ai, näinkin voi käydä?
Tehtävä muuten jatkui tästä niin, että kiipesin Lontoossa yhä nähtäville junaratasilloille (joita on yhä muun muassa Tower Bridgen lähistöllä) ja kipittelin niitä pitkin kohdealueelle. Siellä paha jätkä teki temppujaan ja oli niin kova tyyppi, etten saanut häntä hengiltä pistoolilla. Koetin sitten lavastaa dynamiittivahingon, mutta pieleen meni sekin. Lopulta aloitin perinteisen käsirysyn, joka päättyi yllättäen siihen että yksi rontin kätyreistä ampuikin vahingossa pomonsa. Mitäs tulee sähläämään tappeluun tuliaseiden kera.
Mutta kuten ehkä voitte tästä päätellä, pelitapahtumat ovat välillä melkoisen dynaamisia. Syndicate osaa yllättää odottamattomilla käänteillä!
Ja hei, ne erilaiset vaunut. Niin siistejä. Lontoon kaduillahan kulkee jo tähän aikaan ns. kaksikerrosbusseja, tosin heppojen vetämänä. Niissä voi matkustaa kyydissä. Niissä voi tapella pahiksia vastaan. Ja niitä voi kaapata. Matkustajineen. Kuten monia muitakin kulkuvälineitä.
Kuten vaikkapa palokunnan vaunut:
Takaisin alkuun
Mutta mistä se seikkailu oikein alkaa ja miten? No, ainakin avoimesti ja heti. Tarinaa ei pantata, vaan se käynnistyy suoraan. Tuo on pahin pahis, hän hautoo inhoja juonia ja tämän vuoksi me emme ole samaa mieltä hänen kanssaan.
Lontoo on menetetty. Valtakunnan sydän, teollistuvan Britannian airut, kuningattaren pesä – ja temppeliritarien leikkikenttä. Assassiinit karkotettiin kaupungista jo satakunta vuotta sitten, eikä järjestö ole saanut sinne sen koommin jalansijaa. Kaksikkomme Jacob ja Evie kuitenkin päättävät, että nyt on aika. Temppeliritarien uusimmat juonet ovat liian kamalia, joten jos assassiinijärjestö ei uskalla hyökätä Lontooseen suurella voimalla ja virallisesti, niin mitenkäs kaksi assassiinikommandoa sitten?
”Lontoo on ollut heidän hallussa sata jo vuotta, meillä ei ole siellä mitään mahdollisuutta.”
”Mutta Lontoo odottaa vapautumistaan. Evie, sinä voisit jatkaa isäsi työtä Lontoossa.”
”Kuules, Jacob Fry, sinä saatat olla oikeassa. Mennään!”
No olipas se melkoinen palopuhe, mutta siitä se alkaa. Kaksi sisarusta vastaan kokonainen megajärjestö. Mutta jonkun on jo pakko tehdä edes jotain, sillä templaarit haluavat hallita koko maailmaa, jopa tehdä rakkaasta kuningattarestamme sätkynukkensa. Samalla Lontoo elää näkymättömän ikeen alla – templaarien komentamat rosvojoukkiot ja jengit riehuvat päivin ja öin, lapset raatavat heidän tehtaissaan ja niin edelleen.
Peli kiihtyy nopeasti täyteen laukkaan ja Lontoo aukeaa edessä välittömästi täysin avoimena hiekkalaatikkona, kuten Unityn Pariisikin. Koko kaupunki, mene minne haluat! Paitsi jos menet joihinkin vähän turhan koviin paikkoihin nyyppänä, niin turpiin saattaa tulla. Älä siis mene haastamaan heti riitaa liian kovien poikien kanssa.
Mutta kun tämän pitää mielessään, niin kaupunki on sinun. Kaikki sen kaupunginosat ja paikat, ihmeellisyydet ja yllätykset. Sinun ei tarvitse varsinaisesti edes pelata, jos vain haluat nautiskella.
Tämä on hieno juttu. Kaikki Assassins Creedin ystävät eivät pelaa tarinaa lainkaan, tai sitten vain aivan vähän. Monet vain haluavat kuljeskella ja ihmetellä. Jotkut ovat täysin ei-pelaajia, eikä heillä edes pysy padi tai pelihiiri hyppysissä. He vain ovat sinnitelleet pelin tarinaa eteenpäin nähdäkseen lisää sen ihmeitä. Tämä avoimempi lähestymistapa toimii heille todella hyvin. Kiitos siitä.
Peli alkaa muutamalla vähemmän tärkeällä sivutehtävällä, mutta toiminta löytää nopeasti suuntansa ja tavoitteensa. Tehdään lontoolaisten elämästä parempaa ja vapaampaa seikkailemalla, loikkimalla ja tappamalla. Näin kumotaan pahan valta ja rakennetaan uusi maailma, dynamiitilla ja veitsillä.
Mutta ensin jahdataan pientä penteleen taskuvarasta, pikkukakaraa, joka pöllii Jacobin lompakon heti kaksikon saavuttua Lontooseen.
Peli tuntuu Assassin’s Creediltä, mutta samalla myös tuoreelta. Tuttuutta tulee tosin siitäkin, että Lontoo, täällähän olen ollut, monesti! Tunnistan paikkoja ja kaupunginosia, kaikki näyttää niin sympaattiselta. Pubit, kaupat, ihmismassat, puheensorina. Onneksi hevonsenpaska ei haise peliruudulta.
Syndicate myös luo aivan alkumetreiltään lähtien myös eräällä tavalla uudenlaista tunnelmaa. Se on nimittäin yllättävän hauska. Peli pulppuaa, ainakin nähdyissä osioissa, kevyttä kuittailua ja huumoria. Kahden päähenkilön keskinäinen kommentointi ja sisarusmainen letkauttelu naurattavat monen monta kertaa, ja samaa lystiä asennetta tuntui löytyvän muualtakin.
Aivan erityisen iso kiitos pitää heittää pelin todella taitavalle ilmeiden ja eleiden toteutukselle. Motion capture on ollut tekijöillä hallussa tai sitten Ubilla on töissä todella, todella hyviä animaattoreita. Sillä iso osa pelin komediaa tuli pelkistä ilmeistä ja vivahteista, siitä miten hahmot reagoivat sanattomasti toisten puheisiin ja tekemiseen.
Toki ihmiskuvausta on nähty peleissä ennenkin, mutta en muista että olisin kiinnittänyt tällä tavoin huomiota sanattomaan viestintään ja ilmeilyyn, etenkään komediallisena elementtinä.
Lontoon vilinää
Suurkaupunki on tietenkin täynnä elämää, hyvää ja huonoa. Samaten historiallisia hahmoja. Kirjailija Charles Dickens tulee nopeasti vastaan, mutta pelaaja kohtaa matkan varrella myös sellaisia historiallisia legendoja kuten Alexander Bell, kuningatar Victoria, Charles Darwin, Florence Nightingale ja jopa Karl Marx.
Edessä on… Mielenkiintoisia kohtaamisia.
Ja epämiellyttäviäkin. Kuten jo aiemmin kommentoin, Syndicate on vahvasti poliittinen peli. Tämä komiikan ja yhteiskuntakritiikin yhdistelmä tekee siitä ajattelevalle pelaajalle tavanomaista syvemmän kokemuksen. Yhteiskunta jakautuu ympärillä äärimmäisiin vastakohtiinsa, mikä on niin kovin helppo havaita miltä tahansa korkealta paikalta. Tornista katsellessa toisaalla avautuu varakas Lontoo pankkiireineen, kuningattarineen ja keskiluokkineen. Tuolla toisaalla taivaalle kurottautuvat tehtaiden piiput, jotka sylkevät taivaalle nokea ja tuhkaa.
Tämä kaksijakoisuus ja köyhälistön kurjuus nouseekin yhdeksi sankariemme tärkeimmistä motivaatioista. Tehdään surkimiston elämästä parempaa ja pelastetaan pikkulapset tehtaista.
Niin, ne teollisen vallankumouksen ilot ja surut. Onko murros kaikilta tavoiltaan, oireiltaan tai seurauksiltaan hyväksi? Murretaanpa siis templaarien valtaa edes yksi lapsi kerrallaan.
Mutta se ei riitä. Lontoo on myös äärettömän väkivaltainen kaupunki, jonka sivukaduilla riehuvat jengisodat ja rosvojoukot.
Kuten historioitsija Lee Jackson ynnää:
”Lontoossa on ihmisiä, jotka ovat uskomattoman pohjalla. Se johti valtavaan rikollisuuteen. Katurikollisuus räjähti 1850-luvun puolivälissä ryöstöepidemiaksi. Ihmiset pelkäsivät, sillä jengit ja katurikollisuus olivat todella raakoja. Uhreja tapettiin ihan huvin vuoksi, eikä ihmishengellä ollut enää mitään arvoa. ”
Tämä julmuus ja raakuus näkyy myös taistelujärjestelmässä, sillä viktoriaanisen Lontoon elämä oli ainakin periaatteessa sivistyneempää ja rauhallisempaa kuin aiempina vuosisatoina. Ainakin siinä mielessä, etteivät ihmiset enää kantaneet kaduilla näkyvästi miekkoja tai aseita. Tai siis, se oli jo kiellettyä.
Niinpä ihmiset, samoin assassiinit, aseistautuivat eri tapaan. Mukana kuljetettavat aseet olivat pienempiä ja piilotetumpia. Kävelykepin tai sateenvarjon varsi saattoikin olla pistomiekka. Nyrkkiraudat yleistyivät, hihaan ja lahkeeseen piilotettiin veitsiä, pienet pistoolit olivat jopa muodikkaita. Niinpä taisteleminenkin on brutaalimpaa ja nopeampaa, pelaaja mättää vastustajiaan veitsenterän eikä miekan etäisyydeltä.
Vähän paha sanoa onko varsinainen mättömekaniikka muuttunut aiemmasta paljoakaan. Joillekin AC-pelien tappelu on ollut kaavamaista ja mälsää, toisille se on ollut ihan ok. Minä olen tykännyt, tykkäsin tästäkin. Sori, ei ole oikein tämän ihmeempää sanottavaa.
Lontoo itsessäänhän on tavallaan puolueeton ympäristö. Vaikka kaupunki onkin temppeliritarien hallussa, niin he ovat silti jossain siellä taustalla. Niinpä kaupungissa voi liikkua vapaasti, eikä kaduilla liiku mitään heidän kuolemanpartioitaan, jotka käyvät kiinni heti kun katse osuu kohdalle. Katujen partiointi on perinteisten brittipoliisien, Bobbyjen, hommaa ja he ovat puolueettomia. Bobbyt reagoivat vasta siinä vaiheessa, kun joku tekee jotain huomiota herättävää tai suoranaisen rikollista. Kuten ajaa hepovaunuilla pollarien päälle, tappaa jonkun avoimella paikalla tai räjäyttelee paikkoja.
Brotherhood? Nah.
Vaikka pelaaja onkin osa assassiinijärjestöä, niin tällä kertaa komennettavana ei olekaan assassiinien veljeskuntaa, vaan katujengejä. Lontoo kun on vahvasti erilaisten jengien leikkikenttä. Mikäs siis sen parempaa kuin ylipuhua yksi jengeistä omaksi käsikassaraksi, jonka jäseniä voi komentaa apuun tarvittaessa. Tai lähettää suorittamaan tehtäviä.
Oman Rooks-jengin kavereita voikin komentaa mukaan vaikkapa kadulla kävellessään. Tyypit myös odottavat heppavaunuilla tietyissä paikoissa, jos pomo tarttee kyytiä jonnekin. Ja tietenkin on ihan hyvä homma värvätä koviksia kadulta mukaan jengiin. Kivan erilainen lähestymistapa brotherhoodailuun.
Jengiä voi tietty myös kehittää. Gang upgrades –sivun alta löytyy jos jonkinlaisia päivityksiä oman porukan tuunaukseen – ja tietenkin vastustajien käsikassarajengien sabotoimiseen.
Ja toki omaakin hahmoa voi kehittää monella tapaa. Omia taskuvarkaita, enemmän välineitä ja juttuja, joita voi käyttää. Ja jos haluaa mennä ihan kunnolla pimeälle puolelle, niin pelaajalle on tarjolla ihan kokonainen huijari-kykypuu, jonne voi hommailla kaikenlaisia rahakikkailukykyjä: temppuilua verottajan kanssa, viranomaisten ja muiden lahjontaa, mustan pörssi kauppaa…
Niin. Syndicate on ihanan monisävyinen peli. Välillä pelastetaan kaupunkia pahuudelta ja lapsia tehtaista, sitten livautellaan ruskeita kirjekuoria.
Takaisin kadulle
Ja palataan takaisin pelaamiseen. Luova ohjaaja Marc-Alexis Cote muistuttaa, että teoksen kolme ydinpilaria ovat ”navigaatio, taistelu ja hiivintä.” Näitä on tuunattu Syndicaten pelimoottorin lähemmäs kolme vuotta kestäneen kehitysprosessin aikana.
Jos navigaatiosta, siis tarkemmin sanoen liikkumisesta, vielä erikseen mainitaan, niin Coten mukaan ”tähän on tehty paljon parannuksia. Olet aina ohjaksissa, hahmot menevät minne haluat.”
No, on näin ennenkin sanottu, mutta kyllä tämä toimii. Kamera ja näkökulmat toimivat hyvin ja kätsysti hahmon saa nyt napinpainalluksella hiiviskelytilaan. Kyllä. Hiiviskelytilaan! Assassiini lymyilee esteiden takana ja liikkuu hitaammin mutta huomaamattomammin. Suojia, varjoja ja piiloja voi näin käyttää paremmin hyväkseen.
Hyvä näin, sillä eräässäkin tehtävässä minusta tuli kidnappaaja. Ei onneksi mikään lapsinappaaja, vaan piti napata temppeliritarikätyrijengin pomo kätyrilauman keskeltä. Siinäpä sitten hiivitään ensin alueelle kattoja pitkin, pudottaudutaan alas, hiivitään suojaisesti vaanimaan – ja heinät vain kohahtavat kun sinkoan kätyripomon kimppuun.
Veitsi kylkiluita kutittamassa on ihan hyvä motivaattori höystämään ”nyt turpa kiinni ja tulet kanssani” –ehdotusta. Tosin pöljä yritti silti änistä vastaan ja rimpuilla, mikä tekeekin sieppaustehtävistä aika jänniä. Ole siinä nyt ihan muina miehinä, kun pitäisi saada vastentahtoinen köriläs kaveriensa keskeltä veke. Mitä nopeammin liikkuu, sitä herkemmin muut huomaavat ja niin edelleen. Ja tietenkin se voi mennä ihan pieleen.
Kehaistaanpa muuten sitäkin, että tehtävät olivat ainakin nähdyssä slaississa mukavan erilaisia. Paljon uudenlaisia jopeja tehtäväksi, perinteisemmissä oli vähän twistejä eikä kohdalle osunut yhtään perusmälsää ”seuraa tyyppiä huomaamatta katoilla hypellen” –vaanintaa. Varmasti niitäkin on, mutta ehkä tällä kertaa missioneihin on saatu oikeasti vaihtelua ja mälsimmät penseilyt on heitetty roskikseen. Ehkä, toivottavasti, kunpa.
Elävä, yllättävä kaupunki
Mainitsin jo aiemmin, että esimerkiksi ajoneuvofysiikalla peliin yritetään tuoda yllättäviäkin tilanteita. Tuntuu, että yllättävyydessä ja elävyydessä on onnistuttu hyvin. Heppavaunuilla on lysti porhaltaa ja peli tuntui muutenkin pursuavan ex tempore –toimintaa. Vetelen jotakuta turpiin ja paikalle tulee vastusjengin tyyppejä, sitten omia kätyreitä ja yhtäkkiä ympärilläni onkin täysimittainen jengisota.
Tai jengit rupeavatkin tappelemaan ihan muuten vain. Sitten paikalle tulee vielä poliiseja, jotka nekin alkavat mättää porukkaa kuonoon. Kohta paikka onkin kuin sotatanner, ja paikalle saapuu täydennysjoukkoja poliisivaunuilla. Vain sireenit puuttuvat.
Toisella kertaa napsin vähän pahista kuonoon mutta lähdenkin karkuun hevosvaunuilla. Sehän ei vastustajalle kelvannut, vaan hän hyppäsi viattoman ohikulkijan vaunuihin, nappasi tätä kuonoon ja lähti perään. Siinä sitten mennäänkin katuja pitkin rinnakkain ja tönitään toisiamme. Oikein hyvän tönäisyn myötä toisen vaunun kuski lentääkin korkealta asemapaikaltaan hevonkuuseen. Woah.
Ja elävöittäminen, se on onnistunut hyvin. Lontoo on pelissäkin värikäs, tutunoloinen kaupunki, jonka kaduilla toikkarointi on kerrassaan hieno virtuaalituristimatka. Välillä ihan yllättyy siitä, miten entisellään moni paikka on. No, Westminsterin sillalla, siinä Big Benin vierellä, ei ole matkamuistojen myyjiä. Siis pelissä.
Siellä sivulla pikkupojat leikkivät, kerjäävät ja tekevät tehtäviä, joskus pelaajallekin. On kiva vain katsella ympärille ja tarkkailla. Bobbyt kävelevät ohi, pojat nostavat viranomaisille hattua ja tervehtivät kohteliaasti. Tuolla soittaa katubändi, tuolla myydään makkaraa ja popcornia.
Kaikki on niin kovin kaunista, kunnes menee sinne pimeille, ahdistaville sivukujille – tai katsoo Thames-jokeen.
Thames. Sanotaan näin: on aika hiton kiva, että sukelsin sinne vain pelissä. Tai siis putosin. Joki kun on tähän maailmanaikaan aivan kamala likaviemäri. Se on niin paskainen ja haiseva, että vuonna 1858, siis oikeassa maailmanhistoriassa, sääolosuhteet tekivät joesta kaamean avoviemärin. Koko kaupunki löyhkäsi, parlamentti joutui evakuoitumaan eikä kuningatarkaan voinut huviveneillä joella. Ihmisiä ihan oikeasti kuoli saasteeseen.
Mutta pelissä kun ollaan, niin mikäs siinä. Thamesin vilinää on hauska seurata, sillä joella liikkuu paljon enemmän lauttoja, lotvia ja laivoja kuin nykyään. Ja joki on ihan pelialuetta siinä missä muukin kaupunki. Joessa voi uida, aluksille voi hypellä, niillä voi liikkua ja tapella ja touhuta. Aluksille on sijoitettu myös tehtäviä, jopa kiipeilytorneja. Joella touhuaminen oli ainakin minusta kerrassaan lystiä puuhaa ja kenties testauspäivän kohokohta.
Homma toimii
Lontoo on meiningiltään kaunis, kauhea ja lumoava kaupunki, jossa kelpaa kuljeskella virtuaalituristina. Jacob ja Fry taasen vaikuttavat viehättäviltä ja kiinnostavilta hahmoilta, jotka tuovat peliin jopa uutta jännitettä ja tarinankerronnallista fiilistä. Kaksikon välisestä kemiasta ja sanailusta puhumattakaan.
Pelillisesti Syndicate tuntui miellyttävältä. Lontoossa seikkaileminen ja tehtävien suorittaminen oli toimivaa ja sulavaa. Hahmojen ohjaus pysyi hanskassa, tehtävissä oli uutta virettä ja tarina rakentui kiinnostavan historiallisen ja sosiaalisten kommentaarin päälle. No, tuntuihan siellä olevan sitä mutkien suoraksi vetelemistäkin ja rankasti karrikoituja hahmoja, mutta fiilis oli silti hyvä.
Se suurin muutos aiempaan oli, ainakin minulle, jo mainittu komediallisuus. Paha sanoa miten kattavasti sitä viljellään koko pelin mittaan, mutta tykkäsin kovasti. Mikäs siinä, jos saa nauraa. Etenkin kun naurua tasapainotetaan myös Lontoon synkemmillä tapahtumilla. Peli, joka elää ajassa ja viihdyttää? Ihan jees!
Siihen päälle pelityylillisiä muutoksia, junaleikit ja hevosvaunu-GTA, niin kyllähän tästä uskaltaa tykätä.
Vaan arvatkaas mikä on minusta se ehkä paras juttu? Se, ettei Syndicatessa ole lainkaan moninpeliä. Niin, tekijät ovat lopultakin saaneet keskittyä ydinpelin viilaamiseen, tarinaan ja tekniikkaan. Ehkäpä tässä siis noustaan Unityn suosta!
Näin. Siinä oli Syndicaten ensikosketustrilogia. Tämä ei ole arvostelu eikä sen puoleen mainoskaan, vaan ennakkoversioon pohjautuva hyväntuulinen ennakkofiilistely. Arvostelu on jo työn alla, mutta toisen henkilön toimesta. Perästä kuuluu!
Lue myös:
Assassin’s Creed Syndicate –ensikosketus osa 1: teollisen vallankumouksen uhrit
Assassin’s Creed Syndicate –ensikosketus osa 2: historiallinen Lontoo rakentuu yksityiskohdista
Assassin’s Creed Syndicate
Tekijä: Ubisoft
Julkaisija: Ubisoft
Tulossa: PC, PlayStation 4, Xbox One
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://assassinscreed.ubi.com/
Jukka O. Kauppinen
Lisää aiheesta
Assassin’s Creed Syndicate –ensikosketus osa 1: teollisen vallankumouksen uhrit
Assassin’s Creed Syndicate –ensikosketus osa 2: historiallinen Lontoo rakentuu yksityiskohdista
