Call of Duty: Black Ops 3 (PC, PS4, Xbox One)

Tekijä: Treyarch
Julkaisija: Activision
Testattu: Xbox One
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows 7 64-Bit tai uudempi, Intel Core i3 / AMD Phenom II X4, 6 Gt muistia, 1 Gt näytönohjain, DirectX 11, laajakaista-nettiyhteys, 60 Gt levytilaa
Pelaajia: 1, 2-4 (co-op ja zombit internetissä), 2-18 (internetissä)
Pelin kotisivu: https://www.callofduty.com/blackops3
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Harva pelisarja jakaa mielipiteitä yhtä tehokkaasti kuin Call of Duty. Osa vihaa, osa rakastaa. Mutta oli mitä mieltä oli, yhtä varmasti kuin talvi yllättää autoilijat, Call of Duty ilmestyy kerran vuodessa.

Tänä vuonna oli Treyarchin vuoro julkaista oma näkemyksensä pelisarjasta, joka hieman yllättäen on ammentanut inspiraatiota Syndicate-pelistä.

Activision siirtyi muutama vuosi sitten systeemiin, jossa Call of Duty kyllä julkaistaan kerran vuodessa, mutta vuorotellen parin eri studion kehittämänä. Näin yksittäisiä pelejä voidaan työstää pari vuotta ja ne sitten ilmestyvät aina vuoron perään.

Erikoisesti sen sijaan että kokemuksesta pyrittäisiin tekemään täysin yhdenmukainen studiosta riippumatta, pelejä kehittävät tiimit jättävät niihin aina omia, pieniä jälkiään. Niistä veteraanit voivat alkulogoja näkemättäkin tunnistaa kuka on ollut kehitysvuorossa. Treyarchin peleissä voi esimerkiksi syöksyä taistelun aikana makuulle ja tuliefektit ovat aina sangen nättejä.

Tämä samainen ”tehkää omanlaistanne jälkeä” –efekti näkyy vahvasti sarjassa yleisestikin, sillä esimerkiksi Call of Duty: Black Ops –sarjan pelit ovat aina olleet tarinaltaan kokeellisempia ja oudompia kuin muut Call of Dutyt. Niin nytkin, sillä vaikutteita on ammennettu kaikista mahdollisista lähteistä juuri Syndicate-pelistä.

Tervetuloa tulevaisuuteen

Useat modernit räiskintäpelit sijoittuvat lähitulevaisuuteen, muutaman vuoden päähän nykyajasta. Black Ops 3 unohtaa sen ”lähi”-liitteen ja hyppää ihan reippaasti tulevaisuuteen, vuoteen 2065. Teknologia on kehittynyt huimasti ja taistelukentällä nähdään ihmissotilaiden ohella reippaasti erilaisia sotarobotteja, sekä kyberneettisin lisäosin varusteltuja ihmisen ja koneen risteytyksiä.

Tällaiseksi päätyminen on myös pelaajan kohtalo, sillä alun introtehtävän päätteeksi sotarobotit repivät pelaajalta hyvin verisesti irti useita raajoja ja muutenkin vähän tallovat tätä muhjuksi. Mikäs siinä muukaan auttaisi, kuin heittää rautaa tilalle?

Kyberraajojensa ja päähän istutetun taistelutietokoneensa ansiosta pelaaja pääsee mukaan Yhdysvaltojen hallituksen salaiseen iskuryhmään, joka yli-inhimillisten kykyjensä ansiosta ratkoo sellaisia ongelmia, joiden edessä perinteiset lihasotilaat ovat voimattomia. Tämä juonikuvio tosin jää nopeasti taka-alalle, sillä tarina hyppää hyvin pian perinteiselle ”onko entinen liittolaisemme sittenkin petturi?” –linjalle, samoin kuin suunnilleen kaikki muutkin modernit räiskintäpelit missään ikinä.

Tarinasta ei oikeastaan olekaan ihan hirveästi sanottavaa. Aivotonta mättöä, jossa mennään lajityypin vakiojuttujen ja kliseiden parissa paikasta toiseen. Dramaattiset petokset, mukayllätykset ja käänteet seuraavat toisiaan. Oikeastihan juoni on vain tekosyy saada pelaaja räiskimään erilaisiin kiinnostaviin paikkoihin. Siinä Black Ops 3:n tarina onnistuu, sillä mukaan on mahdutettu ihan kivoja kohtauksia ja kenttiä.

On harmi, että niistä ei oteta kaikkea irti. Peli yrittää alusta saakka saada pelaajaa ymmärtämään, että kentissä voi edetä eri reittejä. ”Mene sinä katolle niin minä etenen maata pitkin” on usein kuultu kommentti pelaajan tekoälykaverilta, joka seuraa mukana tehtävästä toiseen. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että kentät ovat enimmäkseen suoraviivaisia rännejä, joissa on pieniä korkeuseroja. Todella nopeasti sivupoluille lähtemisen jälkeen ruudulle paukahtaa ”palaa taistelukentälle viidessä sekunnissa” –varoitus.

Huomattavasti kiinnostavampaa onkin se, miten paljon hahmoaan saa kustomoida. Toisin kuin yleensä, pelaaja ei ole varsinaisesti nimetty hahmo. Hän on Pelaaja. Hahmonsa sukupuolen ja ulkonäön saa valita useista eri vaihtoehdoista, eikä kustomointi siihen lopu.

Tehtäviä suorittamalla saa avattua modifikaatiokittejä, jotka ovat käytännössä pisteitä, joilla avataan uusia aseita, lisäosia ja erikoiskykyjä. Pelaajan kyberneettinen taistelutietokone ja mekaaniset raajat kun antavat tälle jos jonkinlaisia yli-inhimillisiä kykyjä. Jos haluaa, voi vaikka juosta seinillä, palata kuoleman jälkeen kerran jaloilleen jatkamaan taistelua tai laukaista automaattisesti elektromagneettisen lamautusimpulssin, jos joku tulee liian lähelle.

Mielenkiintoisempaa on se, että käytössä on kolme hyvin Syndicate-henkistä erikoisvoimapuuta. Itse käyttelin enimmäkseen niin sanottua kaaos-kykyperhettä, mutta yhtä hyvin olisin voinut erikoistua vaikka hakkeroimaan vihollisen robotteja ja automaattisia taistelukoneita ja kääntämään näitä heitä vastaan, tai muuttua supersankarin lailla säntäileväksi lähitaistelukoneeksi.

Kaaos-puu tarjoaa kuitenkin jos jonkinlaista kivaa. Sen avulla voi hakkeroida vihollisen taistelulasit ja lamauttaa nämä hetkeksi, ylikellottaa vastaan tulevia robotteja räjähtämään, vapauttaa sisuksistaan parven nanotulikärpäsiä, jotka häiritsevät vihollisia ja sytyttävät nämä tuleen tai haxoroida vihollisten kranaatit räjähtämään näiden vyöllä.

Kuten arvata saattaa, näiden taistelukykyjen käyttö on avain onneen. Jos yrittää edetä perinteisesti räiskimällä, peli tuntuu hyvin turhauttavalta ja vaikealta kokemukselta. Oikea-aikainen itsetuhokäsky tai vyöllä räjähtävä kranaatti kuitenkin kääntää helposti tilanteen katolleen.

Kampanjasta löytyy paljon hyvää, mutta myös ongelmia. Huonosti sijoitettujen checkpointien johdosta ollaan usein tilanteessa missä samaa turhauttavaa kohtausta joutuu rassaamaan uudelleen ja uudelleen kuunnellen aina alussa pitkät pätkät puhetta ja katsellen pakotettuja animaatioita. Kyllä se syö miestä kun kuudetta kertaa yrittää samaa ”dramaattista” kohtausta, jonka alussa on puolen minuutin hiiidas hissikohtaus.

Kun kampanjan lopputekstit sitten pyörivät, yksinpeli ei vielä ole ohi, vaan tarjolla on uusi Nightmare-tila, joka on käytännössä sama kampanja, mutta vihollisten tilalla on zombeja. Älkää minulta kysykö, miksi.

Monenlaista moninpeliä

Yksinpeli on tietenkin useille ihmisille sivujuttu Call of Dutyissä. Moninpelin takia näitä usein ostetaan ja se puoli on tietenkin mukana myös Black Ops 3:ssa. En sano, että se puoli on kunnossa, koska en välttämättä ole aivan sitä mieltä.

Koska kyse on modernista Call of Dutystä, pelistä löytyy tietenkin zombi-pelitila, jossa yhdestä neljään pelaajaa taistelee suurilla areenoilla zombiaaltoja vastaan. Pelitilassa on oma progressionsa, runsaasti kentistä kerättäviä bonusjuttuja ja muuta mukavaa, joka tuo siihen yllättävän paljon syvyyttä. Erikoisesti zombi-pelitila tapahtuu Lovecraft-henkisessä 1940-luvun maailmassa, jossa kovat gangsterit ja rankat yksityisetsivät kepittävät pimeyden olentoja… moderneilla aseilla.

Oma zombi-pelikokemukseni koostui pitkälti latausruutujen, matsia edeltävien aulojen ja ”tätä matsia ei voi enää pelata koska isäntä lähti pelistä” –ilmoitusten katselusta. Vaikutti ihan kiintoisalta kuitenkin.

Entä sitten se perinteinen moninpeli? Se on mielestäni myös osa samaa ”uudistuksia, mutta ei tarpeeksi suuria sellaisia” –kokonaisuutta kuin yksinpelikin. Innostuin itse kovasti, kun moninpelin ensi kertaa käynnistäessäni sain valita useiden erilaisten hahmojen joukosta omani. Erikoisaseita, kykyjä ja ties mitä muuta. ”Jumpe”, ajattelin. ”Onko Call of Dutyn moninpeli ottanut askeleen kohti hahmovetoista nettiräiskintää?” No, ei ihan.

Tuntuu siltä, että hahmon valinnalla ei ole suurta vaikutusta peliin, vaan sen avulla enemmänkin valitaan, minkä killstreak-bonuksen haluaa käyttöönsä. Itse valitsin kovan soturinaisen, jolla on iso kranaatinheitin, koska miten muka en olisi valinnut? Itsestään ajan kuluessa ja tappojen myötä täyttyvä mittari sitten kuvaa sitä, milloin saan hetkeksi käyttööni sen oman kranaatinheittimeni. Lopun aikaa räiskitään perustason Call of Duty –aseilla.

Advanced Warfaren ja Titanfall-pelin tavoin myös Black Ops 3:n moninpelistä on tehty liikkuvampaa kuin perinteisestä Call of Dutystä. Hahmot osaavat tuplahyppiä, juosta seinillä, uida ja niin edelleen. Kentistä on tätä myötä myös suunniteltu monitasoisempia kuin perinteisesti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että nyyppää omistetaan ihan saatanasti, koska niitä opeteltavia reittejä ja kyttäyspaikkoja on aivan hirvittävät määrät.

Ongelmaa pahentaa se, että matchmaker toimii hyvin rosoisesti. Omassa ensimmäisessä matsissani olin ainoa ykköstason jamppa muiden ollessa jossain 20. tason paremmalla puolella. Sen voi arvata, miten siinä kävi. Ja valitettavasti tämä oli se tyypillinen Black Ops 3 –pelikokemukseni: aivan liian kovassa seurassa. Ei se ole kivaa minulle, eikä varmasti myöskään tiimikavereilleni.

Mekaanisesti Black Ops 3:n moninpeli tuntuu hyvältä, jos tykkää Call of Dutyjen voimakkaasta snap to –auto aimista, aseiden tuntumasta ja muista jutuista. Itse kyllä ihan tykkään, mutta ongelma tulee siitä, että kun kaikki Call of Dutyt tavallaan tuntuvat samalta, vuosi vuodelta uudella tai vähän pelaavalla pelaajalla on vaikeampaa päästä peliin mukaan. Ne jampat, jotka ovat jauhaneet moninpeliä vuodesta toiseen, omistavat nyyppiä aivan armotta ja oppimiskynnys on koko ajan suurempi.

Jos jaksaa opetella ja sissittää, tarjolla on taas syvä ja monipuolinen kustomointijärjestelmä, jonka avulla hahmoaan ja aseitaan saa tuunattua ties miten. Jos haluaa olla se tyyppi, jolla ei ole taistelun alussa lainkaan asetta, mutta hirveä pino perkejä, se onnistuu. Tai jos haluaa olla se vastakohta, eli tyyppi, jolla on hirrrvittävästi modattu ase, mutta ei perkejä, sekin käy. Ja toki myös kaikki siltä väliltä.

Sananen tekniikasta

Ennen lopullista tuomiota puhutaan vielä tekniikasta, joka on vähän ristiriitaista osastoa. Olin itse aluksi innoissani, kun Black Ops 3 tuntui Xbox Onella pyörivän 60 FPS:n nopeudella. Niin pehmeä, niin sujuva! Mutta käytännössä 60 FPS:n lukuun ei kovin usein päästä, vaan peli pyörii yleensä huomattavasti takkuisemmin.

Korkeita FPS-lukuja tavoitellessaan Treyarch on myös joutunut tekemään teknisiä uhrauksia. Grafiikat näyttävät usein todella suttuisilta ja rosoreunaisilta kun peli karsii lennosta resoluutiota ja reunanpehmennyksiä. Samaten välillä katselin, miten tekstuurit muuttuivat lennosta hirveäksi pikselimössöksi. Miksi? Kun tietäisi.

Moninpeli pyörii pehmeämmin ja paremmin, mikä onkin tietenkin moninpelissä eriarvoisen tärkeää.

Paljon sisältöä, mutta…

Black Ops 3 on peli, joka vaikuttaa paperilla erinomaiselta, koska sitä on niin paljon. Kaksi kampanjaa! Zombeja! Moninpeli! Kustomointia! Parkouria! Klassisia kenttiä! Erilaisia hahmoja! Huutomerkkejä! Käytännössä kuitenkin tuloksena on peli, joka yrittää olla vähän kaikkea, mutta ei ole erinomainen oikein missään. Tai sitten se ei vain ole minun makuuni.

Erikoisesti kaiken sen uudistamisen myötä pelistä on myös poistettu juttuja, joita aiemmista peleistä löytyi – ja joista pidin kovasti. Black Ops 2 esimerkiksi tarjosi tarinaa muuttavia valintoja, jotka olisivat kelvanneet nytkin. Mutta ei, tarina on täysin lineaarinen. Miksi? Oliko kyseessä vain yksittäinen kokeilu?

Koko peli tuntuu olevan ”ihan jees, mutta…” –tasoa. Kampanja on ihan jees, mutta ei yllätä. Zombi-tila on ihan jees, mutta siinä ei tunnu olevan pelaajia. Moninpeli on ihan jees, mutta oppimiskynnys on ihan liian jyrkkä tässä vaiheessa.

Niinpä tuloksena taitaakin olla peli, joka vetoaa niihin ihmisiin, jotka tietävät jo pitävänsä Call of Dutystä. Uusia pelaajia tämä tuskin viettelee, eikä varmasti myöskään muuta yhdenkään Call of Duty –vihaajan mielipidettä. Sanoisin, että ”ehkä sitten ensi vuonna”, mutta en kyllä usko siihen tippaakaan.

Lisää aiheesta

Call of Duty: Advanced Warfare (PS4, PC, Xbox One)

Call of Duty: Black Ops (PC, PS3, Xbox 360)

Call of Duty: Black Ops 2 -moninpeliarvostelu (PC, PS3, Xbox 360)

Call of Duty: Black Ops II (PC, PS3, Xbox 360)

Call of Duty: Ghosts (PC, PS3, PS4, Xbox 360, Xbox One)

Call of Duty: Modern Warfare 3 (PC, PS3, Xbox 360)