Arvostelu: Huippupeli Thimbleweed Park on kuin unohdettu LucasArts-klassikko

30.03.2017 19:00 | Miikka Lehtonen | 3372

Thimbleweed ParkTekijä: Terrible Toybox
Julkaisija: Terrible Toybox
Testattu: PC Windows 10, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, GeForce GTX 1080
Saatavilla: Linux, Mac, PC
Tulossa: PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, 2 GHz prosessori, 4 Gt muistia, Intel HD 3000 -näytönohjain
Pelaajia: 1
Muuta: Ladattava peli, hinta 19,99 euroa
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Thimbleweed Park

1990-luku on taas täällä! Parhaista seikkailupeleistä tunnetut suunnittelijat ovat lyöneet viisaat päänsä yhteen ja tehneet pelin, joka tuntuu kuin paluulta nuoruusvuosien kultaisiin aikoihin.

Thimbleweed Park on erinomaisen hauska, toimiva ja sujuva seikkailupeli, joka viihdyttää varmasti ainakin nostalgiannälkäisiä.

Monen pitkän linjan pelaajan mielestä LucasArtsin seikkailupelit ovat koko genren kaikkien aikojen parhaita teoksia. Niiden aika kuitenkin loppui jo pari vuosikymmentä sitten Lucasartsin keskittyessä vähän erilaisiin peleihin ja legendaaristen kehittäjien suunnatessa muualle.

Nyt aika ja kohtalo ovat tuoneet taas yhteen pinon näistä veteraaneista, jotka Kickstarter-rahoituksen kautta tekivät sellaisen pelin, jonka he olisivat tehneet, jos LucasArts olisi jatkanut seikkailupelitehtailuaan tämän vuosituhannen puolelle – eli aivan hillittömän hyvän ja hauskan sellaisen.

Thimbleweed Park

Jotain vanhaa, jotain uutta

Thimbleweed Park tuntuu välittömästi kotiinpaluulta LucasArtsin pikselipelit kokeneelle peliveteraanille, eikä tämä ole suinkaan sattumaa. Pelin suunnittelivat ja kirjoittivat Ron Gilbert ja Gary Winnick, jotka olivat tekemässä Maniac Mansionin, The Secret of Monkey Islandin, Zak McKrackenin ja Indiana Jones and the Last Crusaden kaltaisia klassikoita. Mukana tiimissä on muitakin LucasArts-veteraaneja, kuten David Fox.

Porukka onkin tehnyt pelin, joka on prikulleen kuin 1990-luvun kulta-aikojen seikkailut hieman paremmalla teknologialla varustettuna. Pelattavuus on suoraan wanhoista LucasArtsin peleistä: alalaidassa on lista mahdollisia verbejä sekä graafinen inventaario. Muutenkin kaikki LucasArtsin klassiset niksit toimivat: dialogia voi hyppiä yli piste-näppäimellä, kaikilla esineillä on omat loogiset oletusverbinsä, joita voi käyttää suoraan esinettä oikealla napilla klikkaamalla.

Aivan totaalisesti vanhoilla keinoilla ei mennä, sillä esimerkiksi tuplaklikkaus saa hahmot liikkumaan todella ripeällä vauhdilla, mikä tekee liikkumisesta nopeaa puuhaa.

Grafiikka on kaunista pikselitaidetta, jonka taidetyyli on selvästi lainattu suoraan Maniac Mansionista. Käsikirjoitus on erinomaisen nokkela ja hauska. Esimerkiksi alussa oleva, jokeen murhattu poloinen ei suinkaan ajan kuluessa mätäne, vaan pikselöityy – videopelissä kun ollaan!

Pelin vitseille, viittauksille ja hölmöyksille saa nauraa jatkuvalla syötöllä ja mukaan mahtuu erinomaisen hyviä tärppejä, joista LucasArtsin pelejä pelanneet saavat varmasti vielä ylimääräistä sykettä peliinsä.

Thimbleweed Park

Maniac Mansionin tapaan myös Thimbleweed Parkia pelataan useilla eri pelihahmoilla. Outo murha tuo kaksi FBI-agenttia pieneen kaupunkiin, joskin taustalla saattaa olla muitakin vaikutteita. Samaisesta pikkukaupungista löytyy myös Ransome, ilkeään komediaan erikoistunut koomikko ja sirkuspelle, joka on kohtalon oikusta päätynyt rappiolle ja asumaan sirkuksen raunioihin. Nelikon viimeistelee Thimbleweed Parkin kaupunkia hallitsevan suvun nuorin tytär, joka käänsi selkänsä sukunsa rikkauksille ja tyynytehtaalle lähtiessään seikkailupelejä suunnittelevaksi pelinkehittäjäksi MMucasflem-pelifirmaan.

Kullakin hahmolla on omat tarinansa ja myös omat erikoisosaamisensa. Esimerkiksi vain Ransome pystyy kiipeämään kaupungin korkeaan radiomastoon, koska muut pelkäävät korkeita paikkoja. Tietokoneiden näpräys taas onnistuu vain niiden parissa kasvaneelta Deloresilta. Pääasiassa kaikki ovat kuitenkin tasavertaisia, ja suurimman osan puzzleista pystyy ratkomaan vapaasti millä tahansa hahmolla. Esineitäkin voi pääasiassa vaihdella vapaasti hahmolta toiselle, joskin poikkeuksiakin löytyy. FBI:n agentit esimerkiksi eivät tietenkään virkamerkkejään muille jakele.

Pelin puzzlesuunnittelu on oikein hyvää tasoa. Peruspuzzleissa ratkaisu on nopeasti jos nyt ei selvä, niin ainakin aika nopeasti pääteltävissä. Mukaan mahtuu myös kinkkisiä puzzleja, jotka pysäyttävät pelin hetkeksi jos toiseksikin. Usein näissä tilanteissa pystyy kuitenkin ratkomaan muita tekijäänsä odottavia ongelmia ja odottelemaan näin, toisivatko tarinan käänteet vastaan uusia esineitä tai paikkoja, jotka auttaisivat mahdottomalta tuntuvan puzzlen ratkaisussa. Vastaukset ovat kauttaaltaan loogisia ja terveellä järjellä pääteltäviä.

Peli osaa myös ohjeistaa hienovaraisesti. Kaikilla hahmoilla on omat muistikirjansa, johon he kirjaavat uusia tavoitteita niitä kohdatessaan. Näin voi aina saada ideoita siitä, mitä seuraavaksi kannattaisi yrittää. Tarjolla on Monkey Island 2 -tyyliin se kaikki mahdolliset puzzlet tarjoava ”hard mode”, sekä puzzleketjuja oikova ja yksinkertaistava kasuaalitila, joten epävarmemmatkin seikkailijat pääsevät helposti peliin mukaan. Itse pelasin hard modella ja minulta kului pelin parissa noin 12 tuntia. Tylsää ei ollut hetkeäkään.

Thimbleweed Park

Remun hengessä

Thimbleweed Park on mainio seikkailupeli. Kaikesta näkee, että asialla on veteraaniporukka, joka on aikanaan oppinut tekemään tämän tyylisiä pelejä erinomaisen kovassa ja osaavassa seurassa. Pelaaminen on sujuvaa, grafiikka nättiä, puzzlesuunnittelu erinomaista ja käsikirjoitus toimivan hauska. Pelin edetessä tarina suuntaa myös todella yllättäviin ja hämmentäviin suuntiin, joten mistään tusinaviihteestä ei todellakaan ole kyse.

Rosoisin osa-alue on ääninäyttely, joka sekin on pääosin laadukasta. Thimbleweed Parkin oudot asukit tuntuvat persoonallisuuksilta ja roolit on hoidettu hyvin. Eron muodostavatkin oikeastaan pelin päähenkilöt, sillä sekä agentti Reyes että agentti Ray ovat hahmoina paperinohuita ja vieläpä hyvin oudosti näyteltyjä. Englanti ei selvästikään ole Reyesin näyttelijän äidinkieli, mikä kuuluu hyvin töksähtelevänä ääntämisenä ja outoina korostuksina. Rayn näyttelijä suoriutuu paremmin, mutta vetää ”kivikova ja huumorintajuton agentti” -roolinsa turhan pliisusti.

Ongelma ei ole suunnaton, eikä tapa pelin tunnelmaa, mutta paistaapa silti hieman erikoisesti silmään – tai korvaan – muuten todella laadukkaassa ja viimeisen päälle tehdyssä pelissä.

Thimbleweed Park

Pelattavuuden puolella merkittävin ongelma on, että Day of the Tentaclen mahdollisuutta siirrellä tavaraa saumattomasti ja hahmojen sijainnista riippuen hahmolta toiselle ei ole kopioitu peliin. Niinpä usein saakin juosta paikasta toiseen hakemassa tai viemässä tavaraa, jotta yhdellä hahmolla on kaikki puzzlen ratkomiseen tarvittavat esineet. Suuri juttu? Ei todellakaan, mikä kertookin ehkä siitä, miten laadukas paketti Thimbleweed Park on.

Oli todella kiva pelata seikkailupeliä, joka tuntui kuin niiden nuoruusvuosien suosikkipelien loogiselta jatkumolta. Thimbleweed Park todellakin tuntuu siltä peliltä, jonka Winnick, Fox ja Gilbert olisivat tehneet, jos LucasArts olisi rahoittanut hyvien seikkailupelien tekemistä jatkossakin. Se huokuu niiden vanhojen hyvien aikojen henkeä ja tunnelmaa, mutta samalla myös siirtää ideoita eteenpäin ja nostaa niitä toiselle tasolle. Mukana on esimerkiksi useita puzzleja, joissa useammat hahmot joutuvat samanaikaisesti tekemään yhteistyötä, sekä satunnaisia pieniä tapahtumia ja kohtauksia, jotka tekevät toistuvista pelikerroista hieman erilaisia.

Minun on tietenkin mahdotonta tietää, miten hyvin kaava tehoaa pelaajaan, joka ei ole kasvanut LucasArtsin pelien parissa. Kuvittelisin, että ihan hyvin. LucasArts-tausta vain on se viimeinen kirsikka, joka nostaa pelin todellisten merkkitapausten joukkoon.