A Touch of Evil
Eletään 1800-luvun alkuvuosia. Taikausko on väistymässä tieteen ja sivistyksen tieltä, mutta järjen valo ei ole levinnyt vielä aivan kaikkiin maailman kolkkiin. Kun pienessä Shadowbrookin kylässä tapahtuu sarja kammottavia murhia, käy selväksi, ettei näitä asioita selitetä loogisesti.
Paikalle saapuu kourallinen urheita sieluja, joiden kohtalona on pelastaa Shadowbrook pahuudelta tai ainakin antaa henkensä yrityksessä. Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja tragikoomisin vampyyri lautapelaamisen historiassa. Tämä on A Touch of Evil.
A Touch of Evil on amerikkalaisen Flying Frog Gamesin tuotantoa. Firman peleihin tutustuneet tietävät heti, mitä tama tarkoittaa: korkealaatuisia komponentteja, selkeitä ja yksinkertaisia sääntöjä ja kunnon amatööriteatterihenkeä.
Flying Frog ei nimittäin usko piirrettyyn taiteeseen. Kun firma tekee pelin, se palkkaa suuren porukan tekemään pelin teemaan sopivia asusteita ja lavasteita, jonka jälkeen peliä varten kuvataan reippaasti materiaalia. Yleensä efekti toimii, kunhan osaa asettua pelin henkeen. A Touch of Evil saa myös reippaasti lisäfiilistä hienoista puvuista ja Sleepy Hollow –henkisistä kuvista. Tunnelma on muutenkin pelin vahva puoli.
Tervetuloa Shadowbrookiin
Shadowbrookin pikkukaupunki ei ole se mukavin paikka elää. Peltojen ja pimeyden keskellä sijaitseva pieni kyläpahanen on mitä otollisinta pesiytymisaluetta erilaisille kauhuille ja pimeyden voimille, sillä valo ei ole täällä päin säännöllinen vieras.
Pientä kylää ympäröi kuin suoraan klassisesta goottikauhusta repäisty maaseutu: linnanraunioita, hylätty mylly, kummitelluksi huhuttu metsä, ränsistynyt silta synkän joen yli ja niin edelleen. Jos olet ikinä nähnyt vaikka Sleepy Hollow –elokuvaa, pelilautana toimiva kartta saanee heti mielikuvituksesi laukkaamaan. Valitettavasti mielikuvitusta myös hieman tarvitaan, sillä vanhan pergamentin näköiseksi piirretty kartta ei varsinaisesti ole mikään taiteellinen megapläjäys.
Pelillisesti se kuitenkin toimii. Ideana on, että kaikissa nimetyissä ruuduissa voi tapahtua jotain. Mitä, se on kirjoitettu suoraan karttaan. Yleensä pelaajat saavat kääntää esiin kortteja yleisestä tapahtumapakasta tai todella erikoisissa paikoissa niiden omista pakoista. Yleiskorteista löytyy esineiden ja liittolaisten ohella erilaisia instant-kortteja, joilla voi vaikka kumota jonkun toisen juuri pelaamaan kortin, nostaa esineitä takaisin käytettyjen korttien pinosta ja niin edelleen.
Kartan ja sen tapahtumien kohtaamisen ohella pelin toinen kylän tapahtumia kuvaava mekaniikka on kuuden kylänvanhimman kööri. Pelin alussa kaikki kuusi ladotaan pelilaudan viereen ja sitten heidän alleen nostetaan salaisuus-pakasta kortteja. Kullakin vanhimmista on nimittäin jotain salattavaa.
Pelaajat voivat pelin aikana urkkia esiin salaisuuksia, joista osa on heille hyödyllisiä, osa taas ei. Jos vaikka käy ilmi, että joku vanhimmista on kokenut hirviönmetsästäjä, tämä kannattaa kutsua mukaan lopulliseen välienselvittelyyn. Huonommalla tuurilla voi käydä niinkin, että vanhin on pahiksen liittolainen tai jopa itse pahis valepuvussa. Kuten jokainen arvaa, tällainen asia olisi hyvä selvittää jo ennakkoon.
Testiä testin perään
A Touch of Evil on veistetty samasta puusta kuin Arkham Horror. Kahdesta kuuteen seikkailijaa, joko toisiaan vastaan kilpaillen tai yhteistyötä tehden, suhaa pitkin Shadowbrookin karttaa etsien johtolankoja ja varusteita, sekä selvitellen pimeyden agenttien salajuonia.
Pelin keskeisenä mekaniikkana toimivat kykytarkistukset. Pelaajat ynnäävät yhteen hahmonsa relevantin kyvyn, sekä siihen vaikuttavat bonukset ja miinukset. Näin saadaan heitettävien noppien lukumäärä. Lähtökohtaisesti jokainen heitetty vitonen tai kutonen on yksi onnistuminen, mutta muutamilla hahmoilla on erikoissääntöjä, joiden avulla myös neloset osuvat.
Kykytarkistusten avulla tehdään suunnilleen kaikki: taistelussa heitetään combat-heittoja, mystisen tornin salaisuuksia ratkotaan cunning-heitolla ja kaupunginjohtajan syytöksiltä puolustaudutaan honor-heitoilla. Itse pidän puhtaasti hyvänä sitä, että pelin perusmekaniikka on näin simppeliä. Peli sujuu jouhevasti ja pääpaino ei ole matematiikalla, vaan siirtojen suunnittelulla.
Pelasipa peliä sitten yksin tai kaverien kanssa, siirrot kannattaa suunnitella tarkoin, sillä niitä ei ole liian monta. Oli vastassa mikä tahansa pelin neljästä pahiksesta pelin kulkua ohjaa pimeysmittari.
Kun pahis rettelöi pitkin maaseutuja, maailma liikkuu vääjäämättä ruutu kerrallaan kohti pimeyttä. Pimeyden voimistuessa myös pahis saa uusia kykyjä ja muuttuu voimakkaammaksi. Ja jos liukuri ehtii nollaan, pahis on jo liian voimakas tuhottavaksi ja Shadowbrook on tuomittu.
Pimeysmittari ei ole suoranainen vuorolaskuri, sillä se ei automaattisesti liikahda joka vuorolla. Kun pelaajat ovat toimineet, käännetään esiin yksi Mystery-kortti, joka kuvaa pahiksen touhuja. Joskus kortit saavat aikaan ikäviä ja pysyviä vaikutuksia (”sumu laskeutuu kaupunkiin ja estää näkyvyyttä. -1 taisteluheittoihin”), toisinaan taas pahis vaikka hyökkää jonkun pelaajan kimppuun maaseudulla tai murhaa jonkun kylän vanhimmista.
Jos pelaajat palloilevat passiivisesti ja päämäärättömästi pitkin Shadowbrookia, sen maaseutu täyttyy hetkessä vaeltavista hirviöistä ja muista vaaroista, jonka jälkeen liikkuminen alkaa olla hankalaa ja tappio häämöttää. Pelaajien pitäisikin osata alusta saakka lukea oman hahmonsa vahvuuksia ja lähteä määrätietoisesti niistämään pahiksen aikeita samalla kun he kehittävät hahmoaan valmiiksi lopputaistelua varten.
Yksin vai yhdessä?
Ostin pelin aikanaan pääasiassa co-op-peliksi ja yllätyin melkoisesti sääntöjä lukiessani: oletusarvoisesti A Touch of Evil on peli, jossa pelaajien pitäisi kilpailla siitä, kuka ehtii ensimmäiseksi tappamaan hirviön. Co-op on tekijöiden oman tunnustuksen mukaan lisätty peliin vasta verrattain viime hetkillä, mistä johtuen se onkin sangen helppo pelitila.
Peli yrittää hankaloittaa co-op-pelaajien elämää moninkertaistamalla hirviön taistelukyvyn pelaajien määrän mukaan, sekä pistämällä pelaajat heittämään erityisestä co-op-taulukosta jokaisella pahiksen vuorolla, mutta ei se riitä. Pelin vastustajista vain yksi, ennen pelaajia hyökkäävä ja nelosella osuva ihmissusi on haastava vastustaja. Muut kyllä kaatuvat kunhan pelaajat jaksavat etsiä pahiksen luolan ja aloittaa lopputaistelun.
Tämä on harmi, sillä temaattisesti kaikki hirviöt toimivat. Mukavana erona vaikkapa Arkham Horroriin kaikilla hirviöillä on omat kätyrinsä ja omat tapahtumataulukkonsa, joten jos vastassa on päätön ratsumies, elävä linnunpelätti tai vampyyri, peli tuntuu aivan erilaiselta kuin ihmissutta vastaan.
On myös todettava, että kun kuvioita ovat sotkemassa pahiksen ohella myös muut pelaajat, kaikki hirviöt toimivat mainiosti ja tarjoavat omanlaisensa haasteen. Co-op-peliin löytyy myös lääkkeitä, sillä esimerkiksi Boardgamegeekin käyttäjät ovat kehittäneet pelistä variantteja, joilla se vaikeutuu ja lisäksi netistä voi ladata niin virallisia kuin epävirallisiakin hirviöitä, jotka on tarkoituksella tehty haastavammiksi.
Lopullisesti ongelma ratkeaa Something Wicked –lisäosan ostoksella, sillä sen haaste on tiukempi ja se sisältää paremmin peliä varten tasapainotetut co-op-säännöt. Lisäosaa ei kuitenkaan vielä löydy hyllystäni, joten sen testauksen aika on vasta myöhemmin.
Ei kannata kuvitella, että A Touch of Evil olisi huono peli. Pelasi sitä miten pelasi, pelistä löytyy tunnelmaa ja jännittäviä hetkiä koko rahan edestä. Muita pelaajia vastaan pelattuna se on jopa oikeasti haastava peli, sillä ne co-opissa harmittoman hyödylliset instant-kortit voivatkin kääntää hetkessä pelin kulun: kuoleman kielissä ollut vihollinen pakenee viime hetkellä ja pitkään ladattu loppuhuipentuma lössähtää kasaan. Riittävätkö paukut uuteen yritykseen vai viekö joku muu puolikuolleen hirviön pään?
Co-op-pelinä peli kuitenkin kärsii siitä, että kun pelaajia on tarpeeksi, pelistä katoaa se suurin jännitys. Ei tarvitse puristaa kädet hikoillen noppia jännittäen pahiksen touhuja ja peläten, riittääkö aika, koska yleensä se riittää ja pahis vielä kaatuu, kunhan pelaajat pelaavat suhteellisen järkevästi. Parhaimmillaan, kun kortit osuvat oikein ja vastassa on tarpeeksi kova vihu, peli antaa maistiaisia siitä, mitä se olisi voinut olla, jos co-op olisi otettu mukaan jo alusta: jännittävä, haastava ja kiehtova seikkailu.
Pidän A Touch of Evilistä kovasti, mutta suuri osa fiiliksestäni selittyy sillä, että aihepiiri iskee minuun täysillä. Olen aina pitänyt suuresti tämän tyylisestä kauhusta, tarjoiltiin se sitten elokuvien tai vaikka Castlevania-pelien muodossa ja A Touch of Evil onnistuu vangitsemaan erinomaisesti tämän tunnelman.
Korkeat tuotantoarvot, toimiva pelimekaniikka ja hauska, joskin turhan helppo co-op-pelattavuus tekevät A Touch of Evilistä hyvän pelin. Pitänee tutustua lisäosaan ja vilkaista, josko se sen myötä muuttuisi erinomaiseksi peliksi.
Tekijä: Jason Hill
Julkaisija: Flying Frog Games
Ikäsuositus: 12+
Pelaajia: 1-6
Parhaimmillaan: 4
Peliaika: 60-90 minuuttia
Hinta: noin 50 euroa
Pelin kotisivu: http://www.flyingfrog.net/atouchofevil/
Miikka Lehtonen
Lue myös
Castlevania: Harmony of Despair (Xbox 360)
