Medal of Honor Warfighter – melkein todellisia sotia ja taisteluja
Toissavuonna EA lähti kisaamaan tosissaan Activisionin Call of Duty -pelisarjan kanssa. Ja turpiin tuli. Medal of Honor oli parhaimmillaankin pinnallinen, useimmiten buginen ja vaisu. Moninpeli sentään onnistui hengittämään teokseen vähän henkeä, mutta ei siitäkään riittänyt pelastajaksi.
Medal of Honor: Warfighter yrittääkin tosissaan korjata edeltäjänsä ongelmia. Ja tuntuu onnistuvankin, ainakin osittain.
Warfighter lähestyy nykyajan sodankäyntiä edeltäjänsä viittoittamalla linjalla, mutta laaja-alaisemmin. Tämän päivän Afganistanin sijaa pelin sijoittuu maantieteellisesti vähän laveammalle alueelle, Tier 1 -sotilaiden kahakoidessa muun muassa Filippiineillä ja Somaliassa.
Melkein totta
Medal of Honor kuvasi edelleen käynnissä olevaa Afganistanin sotaa Tier 1 -erikoisjoukkojen sotilaiden silmin. Warfighterissa näkökulmaa viedään vähän kauemmas, millä peliä voidaan vähän laajentaa ja samalla saadaan etäisyyttä suuttuviin veteraaneihin. Eka MoHihan näet ärsytti muutamia tahoja, jotka eivät sietäneet todellisen, käynnissä olevan sodan kuvaamista pelimuodossa.
Ihan tyhjästä Warfighterkaan ei silti tehtäviään temmo. Vaikka suurempi tarina onkin käsikirjoitettu tuulesta temmaten, yksittäiset skenaariot pohjautuvat enemmän tai vähemmän löyhästi todellisuuteen. Esimerkiksi Somaliassa sijaitsevaan Al-Shabaab-terroristiryhmän hallitsemaan kaupunkiin hyökkääminen pohjaa ilmeisesti etäisesti Isku Mogadishuun -elokuvaakin innoittamiin tapahtumiin, kun Yhdysvaltain erikoisjoukkojen isku meni täysin pieleen. Mutta silti kyse ei ole samasta kahinasta. Vain jotain sinnepäin.
EA:lla onkin tässä suhteessa kiintoisan varovainen linja. Siinä missä Activision kätkee jokaiseen nykypäivän Call of Dutyyn jotain hirvittävän provokatiivista ja otsikoita synnyttävää, EA yrittää lähestyä MoHia pelillisen sisällön kautta. Edes niitä ilmeisimpiä julkisuustäkyjä ei käytetä. Siitä pisteet.
Edellämainittu tehtävä oli pressitapahtumassa pelattavissa, mutta se jätti vähän ristiriitaiset tunteet. Homma sujui, tarina eteni ja toiminta oli kiinnostavaa, mutta silti pelistä ei jäänyt paljoakaan hampaankoloon. Vaan eipäs mennä ihan heti noin pitkälle.
Tehtävä alkoi maihinnoususta. Pieleenmenevästä sellaisesta. Ukot rantaan, tulituki jäi leijumaan ulapalle, kun it-aseiden louskutus sai hekomiesten vatsan löysälle. Ranta oli täynnä terrorimosua, joten ensin lähestyttiin rantaviivaa suojasta suojaan kimpoillen ja aina välillä tarjoten vihollisille rauhoittavia lyijynappeja. Sitten portaita pitkin rannalta ylös ja rakennusten uumeniin.
Peli tarjoili jo tässä vaiheessa yhden valttikikoistaan. Edessä on suljettu ovi. Miten siitä läpi? Koputtamalla? Ehei. Sisäänmenotyyli valitaan erikseen. Alkuvaiheessa ovi ehkä vain kenkäistään auki ja syöksytään perässä, myöhemmin käyttöön tulevat myös sokaisukranaatit, kunnon ovenaukaisuvälineet ja muut kikat. Askeltyylin valinnan jälkeen hemmo sitten rysäyttää sisään ja peli hidastuu vanhaan kunnon bullet time -tilaan, jossa on rajatusti aikaa havaita ja nasauttaa hengiltä huoneessa olevat viholliset. Tämä ei välttämättä onnistu ensimmäisellä kertaa, sillä tilannekuva muuttuu nopeasti hidastuksenkin aikana – katossa olevasta reiästä pudottautuu vihollinen, pimeässä nurkassa on tyyppi, joka nousee ylös ja nostaa asettaan ja niin edelleen. Ja jos oikein osaat napsautella kaikki tyypit headshoteilla päiviltä, niin saat palkintoja.
Ja siitä tarina jatkuu välillä ulkona, välillä sisällä. Yhdessä välissä tilataan vähän tykistöä apuun ja pistetään muusiksi muinainen amfiteatteri, jota viholliset käyttävät tukikohtanaan. Mitäpä sitä maailmanperinnöstä, rakennetaan uusi, uljaampi maailma.
Toimivaa, viihdyttävää ja näyttävää. Mutta samalla jotenkin persoonatonta. Toki isolla rahalla tuotettua, viimeisteltyä ja upeaa, mutta silti tavanomaista. Vaikea sanoa näin lyhyen pelikerran perusteella, että jäikö pelistä käteen mitään sellaista, joka kutsuisi minua takaisin pariinsa.
Moninpeli, paras peli?
Kaiken kaikkiaan pelissä on 12 eri maan erikoisjoukkoja, jotka edustavat erilaisia pelityylejä. Eli siinä missä jonkin hahmoluokan nimi on pelissä y Heavy Assault, niin tässä heidät kuvataankin tietynmaalaisina. Joku on nopea, joku pomminpurkaja, joku kunnon kk-äijä ja niin edelleen. Tuttua shittiä mutta eri tavoin kuvattuna.
Moninpelissä pääsimme ottamaan mittaa kahta eri pelitilaa. Heti alkuunsa pelin fireteam buddy -systeemi, jota vaikkapa aseveljeksi kutsuttakoon, herätti miellyttäviä fiiliksiä. Aseveljien idis olisi näet sotia yhdessä ja tukea toistaan. Ja jos toinen delaa, niin hän voi spawnata kentälle suoraan aseveljensä lähelle. Tämä on kovin kätevää, jos aseveli on kentällä spawnipointtia lähempänä taistelutoimintaa. Sota nopeutuu eikä tarvitse ravata niin paljoa. Samalla yleisimpinä kulkureittejä vaaniva mulkerosnaipperi pettyy, sillä viholliset eivät välttämättä tulekaan selustasta sotaan.
Aseveljinä toimimisesta saa toki muitakin pieniä etuja ja perkkejä, joista tärkeimpiä ovat ammusten jakaminen toisilleen sekä ensiapu. Kierohkosti pelaajat näet eivät voi ensiavuttaa muita kuin aseveljeään. Melkoista oveluutta.
Ensimmäisessä combat mission -pelitilassa yksi osapuoli hyökkäsi, toinen puolusti Shogore Valley -kentällä olevia pommipaikkoja. Kunkin pommin valtaamisen jälkeen kohde siirtyi kentällä eteenpäin. Toiminta oli hauskaa ja kenttä kivan vaihteleva, vaikka kapeahko ränni olikin. Hyökkäyssuunnittelut, puolustuksen tulivyöhykkeet, väijytysyritykset ja taivaalta satava tulituli pitivät pelin virkeänä. Snaipperointia ei tosin täällä juurikaan pystynyt harjoittamaan, mutta hetken totuttelun jälkeen Red Orchestrassa viilatut MG-42:n käyttötaidot palasivat sormiin konekiväärihommissa. Vallattavien pisteiden liikkumisen myötä aseveli-spawnaus tuntui oikein kivalta ja peliä jouduttavalta.
Seuraavaksi testiin otettiin perinteistä lipunryöstöä mukaileva home run, josta jäi vähän niin ja näin fiilis. Toimii mutta… Kartta oli kovin ahdas ja täynnä kapeita käytäviä, eikä kulkureittejä ollut loppujen lopuksi kovin paljoa. Mutta ainakin matsit olivat todella nopeita ja kiihkeitä, mikä lienee se mitä tässä haetaan. Puolustettavia/vallattavia lippuja oli kaksi kappaletta, mikä pakotti puolustavan tiimin hajauttamaan voimiaan ja reagoimaan niin hemmetin nopeasti, kun toiselta lipulta alkoi kuulua älämölöä. Ja joskus tietysti se yksi nopsajalka sitten nappasi sen lipun, jonka luota puolustus juuri häippäsi.
Moninpeliottelujen jälkeen huomio kiinnittyi pariin seikkaan. Ensinnäkin nettisotien takana pyörii ihan oma metapelinsä, Global Warfighter. Jokainen pelaaja sotii paitsi oman ja ehkä klaaninsa menestyksen puolesta, mutta myös oma kotikansa saa pisteitä menestyksestäsi. Tulee mieleen muun muassa Housemarquen Dead Nation, jossa provosin kovasti kansaa zombihommiin, ettei vain Ruotsi johda tilastoissa. Tässä on luvassa samaa metasotaa ja betapelien perusteella Ruotsi näytti olevan sijalla 12/193 valtiokisassa.
Toisekseen hahmoille pusketaan matsien jälkeen aivan valtavasti kaikenmaailman tokeneita, palkintoja ja statseja. Urapisteillä voi unlockailla asioita, ribboneja kertyy virtuaaliformuun, joistakin tempauksista saa tuplasti XP:tä, matsin yksittäisistä saavutuksista saa kehuja CV:n ja ties mitä. Statseja on sivukaupalla.
Sinänsä moninpeli toimi oikein hyvin. Mutta ei siitä oikein jäänyt sellaista kouraisevaa, kutsuvaa fiilistä. Sama juttu kuin yksinpelissäkin – toimii, teknisesti sulavaa mutta ei jättänyt sitä pakottavaa tunnetta, että tätä on saatava lisää. Liekö vika minussa vai pelissä. Jälkikäteen ajatellen tykkäisin luultavasti enemmän vähän vapaammasta ja avoimemmasta pelaamisesta, nimenomaan isommilla kartoilla. Nyt kaikki nähty toiminta tapahtui kovin ahtailla kentillä, mikä toki on varmasti monien mieleen kun sarrrrjat raikuvat 10 sekuntia matsin alusta.
Warfighter onkin outo tapaus. Se vaikutti viilatulta ja upealta peliltä, mutta jotenkin fiilikset vain jäivät vähän ristiriitaisiksi, vaisuiksikin. Peli luisti hyvin enkä keksinyt siitä ennakkoraapaisuillani mitään varsinaista vikaa, mutta silti se ei onnistunut vetämään samalla tavalla mukaansa kuten naapurihuoneessa kokeilta uusi Need for Speed. Kertooko tämä enemmän minusta, fps-pelien yleisestä tilanteesta vai MoHista, en tiedä.
Lopullisen pelin olemusta ei kuitenkaan tarvitse enää kauaa arpoa, sillä Medal of Honor Warfighter saapuu kauppoihin ensi torstaina.
Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet
Medal of Honor Warfighter
Tekijä: Danger Close
Julkaisija: EA
Tulossa: PC, PlayStation 3, Xbox 360 – 25.10.2012
Pelaajia: 1, 2-?
Pelin kotisivu: http://www.medalofhonor.com
Jukka O. Kauppinen
Lisää aiheesta
Medal of Honor (PC, PS3, Xbox 360)
Medal of Honor Airborne (PC, 360)
Medal of Honor -ensikosketus: Räiskyvä matka Afganistaniin
Medal of Honor: European Assault (GC, PS2, Xbox)
Lue myös
AppGear Foam Fighters – hämmentävän mobiilia virtuaalilentämistä
Assassin’s Creed III – haastattelussa pelin käsikirjoittaja ja historioitsija
Assassin’s Creed III -ensikosketus osa 2: rauhan mies sodassa maalla ja merellä
Call of Juarez Gunslinger -ensikosketus – villi länsi räiskyvässä paketissa
Star Wars 1313 – ei voimaa, ei jedejä, vain läjäyttimiä
Vieraissa: peli- ja laiteuutuuksia Playground 2012 -tapahtumassa
