Toimituksen suosikkipelit 2012: Heikki

03.01.2013 16:00 Heikki Takala

Vuosi lähestyy loppuuaan ja toimitus valitsee vuoden suosikkipelejään. Yhteiset valinnatkin tehtiin, mutta niiden ohella jokainen kynnelle kykenevä sai nimetä vuoden omat suosikkipelinsä muiden mielipiteistä tai pelimausta piittaamatta.

Tehtävä oli yksinkertainen: jos peli julkaistiin vuonna 2012 Euroopassa ja sitä pystyi peliksi kutsumaan, se kelpasi listalle. Mutta sitten menikin vaikeaksi? Miten rajaat listan vain kymmeneen peliin, kun vaihtoehtoja riittäisi? Viimeisenä omat suosikkinsa listaa Heikki.

Vuoden parhaiden pelien listaa on vaikea koota. Valitako listalleen ne teokset, jotka tavalla tai toisella loivat uutta? Vai tukeutuako vanhaan ja turvalliseen, samojen ideoiden kierrätykseen, joka ei tee yhtään mitään pelien kerronnan ja mekaniikan edistymisen kannalta? Vastaus on surullinen ja tylsä: pakko ottaa molempia.

Hienot ideat ovat joskus hienoja vain ideatasolla. Ja pelaajien kulutustottumukset tuntuvat muotoutuvan entistäkin enemmän siihen suuntaan, jossa he ostavat sitä, minkä he jo tuntevat. Jatkuva jatko-osien tehtailu on nerokas keksintö, sillä harva studio onnistuu tekemään jatko-osasta huonompaa kuin edeltäjästään, vaikka tästäkin on todisteita. Olipa kyseessä uusin änäri tai Call of Duty, se myy. Kuin leipä. Ilman kritiikkiä. En ole itsekään vieras jatko-osien tenholle, siksi ensimmäisenä listallani komeilee:

Call of Duty: Black Ops 2

Olen tullut Call of Dutyn pariin käänteisesti. Joskus aluperin sain pelin arvosteltavakseni, ja inhosin sitä. Se edusti kaikkea, mitä kirkasotsainen pelikriitikko vihaa: toistoa, vailla mieltä pelattavuuden edelle tungettavaa visuaalisuutta, paperinohuita henkilöhahmoja sekä ääliömäistä tekoälyä. Mutta siinä oli silti sitä jotain. Kuten oli seuraavassa osassa. Ja sitä seuraavassa. Ja sitä seuraavassa.

Koen Call of Dutyn samankaltaisena tuotteena kuin kerran kuukaudessa kiskottavat korjaavat koomat. Se on pakollinen osa pelivuotta, ja kampanja – vaikka aivoton – on aina viihdyttävä. En odota peliltä muuta, eikä se ole pettänyt tässä suhteessa.

DayZ

DayZ on syy ostaa ArmA. Tsernarusissa selviytyminen on kammottavaa. Se on kymmenen kertaa hankalampaa kuin Dark Soulsissa, sillä peli sisältää aina ihmiselementin, jota ei voi ennakoida. Tämä ennakoimattomuus tekee pelistä uskomattoman puoleensavetävän. Valitettavasti serverit ovat usein pullollaan erilaisia huijareita, ja kun niistä pääsee yli, pingit hidastavat matkaa turhan paljon. Odotan joka tapauksessa innolla pelin itsenäistä versiota, toivoen että se ratkaisisi ongelmat joista on selvästi syyttäminen vain emopelin bugista moottoria.

The Walking Dead

En ole koskaan välittänyt henkilöhahmoista niin kuin Walking Deadissa. Pelin ensimmäiset kolme episodia ovat muistettavaa tavaraa. Ja vaikka laatu hyytyy selkeästi kahdessa viimeisessä osassa, on Walking Dead ensimmäinen peli joka on itseasiassa ainoastaan peliksi naamioitua tarinankerrontaa.

Rohkea linja palkitaan, sillä Telltale on keskittynyt kirjoittamiseen kaiken muun ehdoilla. Vanha pelimoottori on sanalla sanoen karmean näköinen, ja animaatiot ovat kankeita. Tähän ei silti kiinnitä huomiota, sillä episodin aloitettuasi, et nouse pelin äärestä ennen sen loppua.

Mass Effect 3

Kuulkaa nyt. Mass Effectin lopetus oli hyvä. Lopettakaa se itkeminen.

Need for Speed Most Wanted

Itselleni ajopelin tarkoitus ei ole saada mahdollisimman realistista kokemusta, vaan velloa illuusiossa, jossa osaan ajaa. Siksi Forzat, Gran Turismot ja muut simulaatiot saavat lähinnä haukottelemaan, kun taas Burnoutin kaltaiset tekeleet eivät päästä millään otteestaan. Need for Speed Most Wanted on selkeästi Criterionin peli. Se on kenties pieni askel realistisempaan suuntaan Hot Pursuitista, mutta alatekstissä on luettavissa edelleen silkka hauskanpito.

Ja mikäpä olisi hauskempaa kuin kaahata kahtasataa ruuhkaisella kadulla uudella Porschella, tönien kanssakisaajia ulos radalta? Ei mikään. Most Wanted on ihanan kaoottista, eikä se ota itseään liian vakavasti. Pelin ympärille kehittynyt yhteisö on myös pääasiassa huumorintajuista ja vaikka kisat käydään tosissaan, ei niitä koskaan oteta vakavasti.

XCOM: Enemy Unknown

XCOM lienee listan kärkipäässä peleissä, joihin olen upottanut eniten aikaa tänä vuonna. Kokemus on aina erilainen, eikä kyllästymistä näy vielä välittömässä läheisyydessä. Tässä auttaavat armoton vaikeustaso sekä kiintymys omiin sotilaisiin. XCOMia olisi ehkä helpointa verrata hiekkalaatikolla käytyihin taisteluihin muovisotilailla. Se, mitä ei tapahdu, on aina pääosassa, sillä mielikuvitus täyttää ne aukot, jotka peli tarkoituksella jättää auki.

Eikä loppua näy näköpiirissä. XCOM tulee kehittäjiensä mukaan saamaan lisäsisältöä hamaan tulevaisuuteen saakka, mikä riittää pitämään ainakin itseni tyytyväisenä. Nyt kun joku vielä tekisi uusintaversion Terror From The Deepistä…

Black Mesa

En ole varma, kuuluuko kunnia Black Mesasta Valvelle vai modiyhteisölle. Niin tai näin, se on todiste siitä, että pelaajat välittävät historiallisista teoksista. Täysin ilmaisena jaettu täysversio pelistä on osoitus sinnikkyydestä, sekä todiste siitä yhteisöstä, jonka Valve on luonut peliensä ympärille. Half-Life on edelleen hyvä peli, jonka rytmi ja mekaniikka ovat kestäneet aikaa, varsinkin kun rytmiä on hieman viilattu alkuperäisestä. Kenelläkään ei ole enää mitään tekosyytä olla tutustumatta teokseen, joka aikanaan kirjoitti räiskinnän maailmankirjat uusiksi.

Ja nyt haluaisin käyttää tätä näkyvyyttä hyväkseni, ja kysyä: missä helvetissä Half-Life 2: Episode 3 luuraa?

Siinäpä se sitten oli. Listojen kokoaminen on aina tuskallista touhuamutta loppujen lopuksi palstatilaa ansaitsevat ainoastaan ne pelit, jotka muistaa vielä vuoden viimeisellä viikolla. Pelivuosi 2012 jäänee lähinnä kuitenkin itselleni mieleen vuotena, jolloin juuri mitään ei tapahtunut. Ensi vuosi luultavasti muuttaa taas pakkaa, sillä kauan odottamani Bioshock Infinite julkaistaan yhdessä The Last of Us:in kanssa. Toisaalta nollatiedoilla on helppoa odottaa suuria kyseisiltä teoksilta, siispä painan leikani rintaan ja marssin kohti uusia pettymyksiä.