Uusimmat

Toimituksen suosikkipelit 2012: Miikka

01.01.2013 16:00 Miikka Lehtonen

Vuosi lähestyy loppuuaan ja toimitus valitsee vuoden suosikkipelejään. Yhteiset valinnatkin tehtiin, mutta niiden ohella jokainen kynnelle kykenevä sai nimetä vuoden omat suosikkipelinsä muiden mielipiteistä tai pelimausta piittaamatta.

Tehtävä oli yksinkertainen: jos peli julkaistiin vuonna 2012 Euroopassa ja sitä pystyi peliksi kutsumaan, se kelpasi listalle. Mutta sitten menikin vaikeaksi? Miten rajaat listan vain kymmeneen peliin, kun vaihtoehtoja riittäisi? Tänään vuorossa on Miikka.

Elin pitkään siinä harhaluulossa, että vuosi 2012 oli jotenkin vaisu pelivuosi. Ehkä siihen vaikutti osittain se, että moni minun henkilökohtaisesti odottamistani peleistä siirtyi vaivihkaa ensi vuoden alkupuolelle, tai ehkä olen vain nappaillut tietämättäni hallusieniä. Mutta kun ryhdyin kasaamaan listaa vuoden 10 suosikkipelistäni, kandidaatteja riitti taas reilusti yli 20 ja viimeisten viiden ylimääräisen karsinta oli todella vaikeaa.

Mass Effect 3 olisi todennäköisesti ollut listallani, jos olisin ehtinyt pelaamaan sen läpi, mutta siellä se istuu yhä hyllyssäni, reilut viisi tuntia pelattuna. Max Payne 3 oli todella lähellä listasijaa, mutta paikkoja oli vain 10. Ja entäs Dark Soulsin PC-versio? Sitäkin olen pelannut jo kymmeniä tunteja miltei joka hetkestä nauttien. Vaikeaksi meni ja se on kaikesta huolimatta hyvän pelivuoden merkki.

Sleeping Dogs

Sleeping Dogs on varteenotettava ehdokas vuoden aliarvostetuimmaksi peliksi. Erinomaisen toimivaa ja hauskaa open world -kohellusta, jossa riittää tekemistä koko rahan edestä. Lisäksi pelaaminen on vain niin pirun hauskaa. Sleeping Dogs hylkää suurimmaksi osaksi aseet ja pistää sen sijaan pelaajan lähitaistelemaan systeemillä, joka kilpailee Batman-pelien kanssa toimivuudessa.

Batmanin tavoin myös Sleeping Dogsissa peruspelattavuus on niin hauskaa, että vaikka pelitunnit olivat jo kymmenen paremmalla puolella, en ollut suinkaan kyllästynyt lähitaisteluun, vaan aktiivisesti hain tilaisuuksia piestä Hong Kongin asukkaita pataan.

Heitetään mukaan vielä hauska kauhuaiheinen Nightmare at North Point -DLC ja vuoden selvästi paras PC-konversio, eikä Sleeping Dogsia voi kuin kehua. Monelta se on jäänyt pelaamatta, joten jos se tulee Steam-alennusmyynnissä vastaan, tee itsellesi palvelus.

Mark of the Ninja

Olen itse hieman yllättynyt siitä, että hiippailupeli pääsi suosikkipelieni listalle, sillä en normaalisti voi sietää koko genreä. Mutta toisaalta Mark of the Ninja ei olekaan mikään tusinapeli.

Äärimmäisen tyylitelty ja viimeisen päälle hiottu peli hurmasi minut lopulta UI-suunnittelullaan, joka on ehkä parasta näkemääni settiä. Mark of the Ninja onnistuu kertomaan pelaajalle valtavasti tietoa lukuisista asioista elegantisti ja ilman tekstiä. Hahmojen väritykset, yksinkertaiset UI-elementit ja muut välittömän intuitiiviset yksityiskohdat kertovat kaiken tarvittavan selvästi ja sujuvasti, lisäten näin pelin immersiota ja tunnelmaa suunnattomasti.

Mutta ei se toki ollut Mark of the Ninjan ainoa hyve, vaan kyseessä on myös vihdoin se peli, jonka myötä Kiel Entertainment sai kaavansa toimimaan. Shankit olivat todella tyylikkään näköisiä ja sujuvia pelejä, joissa oli kuitenkin vähän kämäinen pelattavuus. Mark of the Ninja on tyylikkään näköinen ja sujuva peli, jonka pelattavuus on huippuluokkaa.

Trials Evolution

Kaikki aiemmat Trialsit ovat jo kuuluneet ikuiselle viha/rakkaus-listalleni. Rakastan sarjan pelejä ja pelaan niitä mielelläni noin 90% ajasta, mutta ne loput 10% ajasta haluaisin heittää televisioni, Xboxini ja ohjaimeni ulos ikkunasta. Eikä Evolution tätä asetelmaa suinkaan muuta. Päinvastoin.

Toki se peruspelattavuus on tuttua kaikista sarjan aiemmista peleistä, mutta ei se ole se pelin pointti. Ehei. Pointti on se, että Trials Evolution ottaa vihdoin täyden hyödyn irti siitä pelattavuudesta jo lähtökohtaisesti pirun hyvällä kenttäsuunnittelullaan, mutta lisäksi myös sisältökeskuksella, jonka avulla erinomaisen kenttäeditorin avulla luomia tekeleitään voi jaella muun kansan iloksi. Harmi vain että niin suuri osa kentistä on täyttä roskaa, mutta niiden helmien avulla pelitunnit ovat vierähtäneet helposti jo 20 paremmalle puolelle.

Odotan innolla sitä, mitä RedLynx ikinä keksiikään seuraavaksi.

Dragon’s Dogma

Dragon’s Dogma ei kuulostanut paperilla juuri miltään. Länsimaiselle maulle suunniteltu Monster Hunter? Ei kiitos! Demokaan ei oikein vakuuttanut, mutta se vakuutti, kun toimittajakollega Janne Pyykkönen hehkutti peliä useampaan otteeseen puhelimitse. Koska mies ei ole ikinä ollut väärässä mistään, testasin itsekin. Sitten vakuutuin ja pelasin yli 100 tuntia.

Mutta samalla Dragon’s Dogma on selvästi ongelmallisen pelin perikuva. Japanilaiseen perustyyliin se sisältää paljon ihmeellisiä ideoita ja kokeiluja, joista monet eivät toimi niin hyvin kuin voisi toivoa. Mutta nekin antavat pelille persoonallista tunnelmaa ja alustavat hyvin pöydän niille ideoille, jotka todellakin toimivat. Oppivat NPC-kaverit, hyvä kykysysteemi ja yksinkertaisesti pirun hauska taistelu paikkaavat ongelmat enemmän kuin riittävästi.

Ja sitten Dragon’s Dogma 2 pöytään. Tällä kertaa myös PC:lle, eiks jeh?

Theatrhythm Final Fantasy (3DS)

Jos joku olisi ennakkoon sanonut, että vuonna 2012 suosikkipelieni listalla on Final Fantasy, olisin nauranut. Tikahtuminen olisi ollut lähellä, jos samainen kaveri olisi väittänyt, että kyseessä on käsikonsolilla pelattava rytmipeli, mutta niin se Theatrhythm vain yllätti.

Jälkikäteen ajateltuna eihän sen yllätyksen olisi pitänyt edes olla suuri, sillä vaikka Final Fantasy –pelit ovat nykyään mitä ovat, yksi asia on ollut huippulaatua ensimmäisestä pelistä viimeiseen saakka: musiikki. Ja Theatrhythm tarjoilee sitä kattavasti. Jokaisen rytmipelin perusvaatimus, hyvä soundtrack, on siis kunnossa.

Ja pelattavuuskin on kohdallaan. Hyvänä ideana kosketusnäytön avulla tehdään hyvinkin yleisiä naputuksia ja liikkeitä, joissa tärkeää on vain ajoitus. Näin koko huomion voi kiinnittää yläruudulla tapahtuvaan settiin ja musiikista nauttimiseen.

Theatrhythmissä riittää myös pelattavaa enemmän kuin tarpeeksi. Alun vaatimattomalta vaikuttava biisivalikoima paisuu jo hetken pelailun jälkeen kuin pullataikina pelin esitellessä uusia pelitiloja ja haasteita, joiden voittamiseksi saa pelata tuntikaupalla. Hauskaa niin viiden minuutin kuin viiden tunnin sessioina.

FTL – Faster Than Light

Kickstarterin myötä on laukaistu  vuoden aikana useita kuolleena syntyneitä projekteja, mutta myös pari todella tiukkaa lohkaisua. Ja näistä tiukin on kenties FTL. Kahden kaveruksen pöytälaatikkopeli on kuin mahtava yhdistelmä lautapelien ja videopelien parhaita puolia.

Otetaan avaruusalus ja sille miehistö, sitten lähdetään satunnaisesti luodulle avaruusmatkalle, joka todennäköisesti tosin päättyy kamalalla tavalla jo alkumetreillä. Onhan kyseessä kuitenkin roguelike-tyylinen peli, jossa vaikeustaso on kaakossa.

Mutta tappio ei suinkaan masenna, vaan kannustaa pelaamaan uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Pelin ympärille on rakentunut myös todella aktiivinen modausskene, joka on luonut muun muassa modin, jolla alkuperäisen pelin rungon voi kiertää ja muuttaa päättymättömäksi ja entistä kiehtovammaksi seikkailuksi (toim huom. modin voit hakea täältä).

Niin – ja FTL:ssä on myös eräs vuoden parhaista soundtrackeista. Sitä on kuunneltu tuntikaupalla ja tätäkin juttua kirjoitetaan sen tahtiin. Erinomainen peli.

Diablo III

Diablo III oli eräs vuoden ristiriitaisimmista peleistä. Toisin kuin monet muut, minä pidin suuresti sen uudistuksista, erityisesti uudesta kykysysteemistä. Tien varteen jäi pino turhaa sotkua ja sekavuutta, peliin taas päätyi systeemi, jonka avulla voi helposti ja toimivasti kokeilla erilaisia buildeja ja etsiä sitä omaa tyyliään. Viimeistään Torchligh II:n pelaaminen todisti, että Blizzard oli tehnyt tässä pelivedon, eikä kyse ollut vain siitä, että vuosien Diablo II –pelitauko oli hämärtänyt muistini.

Mutta oli Diablo III:ssa paljon muutakin hyvää. Moni on ihmetellyt, mihin Blizzard sen koko kehitysaikansa käytti, ja vastaus lienee tässä: sen yhden täydellisen hetken etsimiseen ja toistamiseen. Oli käsissä mikä hahmo miltä tahansa kokemustasolta, Diablo III tuntuu ja näyttää äärimmäisen viimeistellyltä ja tyydyttävältä. Sitä ei tapahdu vahingossa, vaan se vaatii vuosien viilauksen.

Diablo III oli myös mainio zeitgeist-peli. Sen ilmestymisen jälkeen oli hienoa logata sisään Battle.netiin ja nähdä, miten kymmenet kaverini pelasivat tatti ojossa. IRC-kanavilla puhuttiin buildeista ja järjestettiin co-op-pelisessioita (jotka muuten myös toimivat erinomaisen hyvin) ja yleisesti oltiin laidasta laitaan aivan Diablo III:n pauloissa. Sen missanneet missasivat suuren osan siitä, miksi Diablo III jäi monen pelaajan mieleen niin positiivisena kokemuksena.

Borderlands 2

Muutaman vuoden takainen Borderlands oli tuolloin vuoden suosikkipelejäni. Se tarjoili hyvän yhdistelmän toimivaa loottihuorausta, hauskaa räiskintää ja hyvää huumoria. Jatko-osa tekee saman tempun, mitä nyt pistäen kaikin puolin paremmaksi.

Diablo III:n tavoin myös Borderlands 2 oli hetken aikaa se pelimaailman kuuma puheenaihe. Kaverilistalla riitti porukkaa, co-op-seuraa löytyi välittömästi kellon ympäri ja hauskojen tarinoiden jakaminen oli miltei yhtä hauskaa kuin peli itse.

Paljon Borderlands 2:n loistosta kertonee se, että pelasin ensin arvostelua varten erillistä Steam-arvostelukappaletta reilun 30 tunnin ajan. Kun peli sitten ilmestyi, arvostelukappale sammui, joten jouduin pelaamaan koko setin alusta alkaen uudelleen. Eikä se tuntunut lainkaan ikävältä jutulta, vaan pikemminkin tilaisuudelta päästä kokemaan kaikki se hauskuus uudelleen.

Alkuperäisen Borderlandsin tavoin myös kakkososa on jo saanut ja tulee saamaan jatkossakin laajalti DLC-tukea, joten hupi ei ole vielä edes ohi. Nappisuoritus Gearboxilta.

XCOM: Enemy Unknown

Alkuperäinen XCOM oli niitä ensimmäisiä pakkomielle-pelejäni. En tiennyt ennakkoon pelistä yhtään mitään, mutta kun kaveri löi koulussa käteen pinon korppuja, alkoi synkkä kierre. Pelasin kymmeniä tunteja ja opettelin siinä sivussa heksaeditoinnin salat, jotta pääsin kikkailemaan hahmojeni ja tukikohtieni ominaisuuksilla.

Niinpä suhtauduin ennakkoon XCOMin uusintaversioon skeptisesti. Pystyisikö Firaxis muka vangitsemaan sen alkuperäisen magian, vai hukkuisiko se johonkin konsolihelpotusten ja pullamössön välimaastoon? Ei onneksi hukkunut, sillä paketista tuli todellinen jackpot.

Jotenkin hämmästyttävästi Firaxis on onnistunut tuottamaan pelin, joka vangitsee erinomaisesti sen alkuperäisen XCOM-tunnelman kompastumatta 20 vuotta vanhoihin suunnitteluratkaisuihin ja ongelmiin.

Minusta XCOMissa hienointa on se, miten jokainen peli luo kuin huomaamatta omia tarinoitaan. Hahmoille tuntuu kehittyvän erilaisia persoonallisuuksia ja kun Big Daddy lopulta puree 10 tunnin pelaamisen ja kymmenten tehtävien jälkeen pölyä, se kirpaisee oikeasti. Siitä saatu sotatarina tullaan varmasti myös kertomaan kavereille, sillä XCOM on kuultuna melkein yhtä hauska kokemus kuin pelattuna.

The Walking Dead

Kun penseiden ennakko-odotusteni jälkeen pelasin kesällä The Walking Deadin ensimmäistä jaksoa, tiesin välittömästi, että nyt ruudullani oli jotain peruspeliä suurempaa. Telltalen parhaaksi pelisarjaksi noussut zombiseikkailu kun teki niin monta asiaa niin paljon paremmin kuin paljon suuremmilla budjeteilla varustetut pelit ikinä.

Siinä missä moni muu peli on kompastunut uskottaviin hahmoihin, tarinankerrontaan tai merkityksellisiin valintoihin, The Walking Dead otti ne omakseen ja teki ne ilmiömäisen hyvin. Näiden onnistumisten rinnalla se, että itse peli oli perustason seikkailupeli, ei painanut mitään. En nimittäin muista saaneeni niin alkukantaisen tunteellista yhteyttä mihinkään muuhun peliin kuin The Walking Deadiin.

Telltalen kehittäjät onnistuivat luomaan tarinan ja kokoelman henkilöitä, joista oikeasti välitin. Pelin dramaattiset käänteet ja hahmojen traagiset kohtalot tuntuivat oikeasti pahalta ja useampaan otteeseen huomasin tuijottavani turtana ruutua, koska en ihan helposti pystynyt keräämään henkisiä voimavaroja jatkaakseni pelaamista. Ja kun lopputekstit pyörivät, minä itkin. Enkä muista, milloin sitäkään on pelien parissa tapahtunut.

Täten olikin onnenpotku, että peli julkaistiin episodimaisesti kerran kuussa (näin armeliaasti arvioiden). En nimittäin usko, että minulla olisi riittänyt voimia pelata koko settiä putkeen yhdeltä istumalta.

Ilmiömäinen peli, joka kuuluu tästä eteenpäin jokaisen pelien tai interaktiivisen tarinankerronnan ystävän yleissivistykseen. Helposti vuoden paras peli.

Lisää taas huomenna.

 

Muuta vuoden peli -setitystä:

Osallistu myös vuoden pelit -äänestykseenVuoden 2012 parhaat pelit -äänestys – nimeä ehdokkaat!

Äänestä vuoden epäonnistujia:Vuoden 2012 suurimmat epäonnistujat

Vuoden pelit:

Vuoden lautapelit

Vuoden pelit, osa 2

Vuoden pelit, osa 1

Tällainen oli uutisvuosi 2012

Toimituksen suosikit:

Toimituksen suosikit 2012: Tero

Toimituksen suosikit 2012: Kalle

Toimituksen suosikit 2012: Jukka

Toimituksen suosikit 2012: Eric

Toimituksen suosikit 2012: Juho