Uusimmat

Toimituksen suosikkipelit 2013: Miikka

29.12.2013 14:00 Jukka O. Kauppinen

Vuosi lähestyy loppuaan ja niin Domen toimitus kuin lukijatkin pohtivat ja palkitsevat vuoden suosikkipelejään. Ennen kuin pureudumme toimituksen suosikkivalintoihin ja lukijoiden vuoden peliin, liikumme henkilökohtaisemmalla linjalla. Kullekin toimituksen jäsenelle esitettiin yksinkertainen kysymys: mitkä olivat vuoden suosikkipelisi? Mikä oli vuoden yllättäjä? Ja nousiko pelikokoelman kätköistä jokin muinaisempi peli, jonka parissa viihdyit?

Kriteerit olivat mitä yksinkertaisimmat: jos se ilmestyi vuonna 2013 ja sitä pystyi pelaamaan – oli alusta sitten PC, konsoli, kännykkä tai vaikka lautapeli – se kelpasi listalle.

Mitkä olivat Miikka Lehtosen suosikit vuodelta 2013?

Edellisinä vuosina vuoden pelien valinta on ollut todella vaikeaa. Kuvittelin aluksi, että mitään hirveän ihmeellistä ei ollut ilmestynyt vuoden aikana, mutta kun sitten lähdin listaamaan suosikkejani, se paisui nopeasti 30:n paremmalle puolelle. Tänä vuonna selvittiin vähemmällä. Lopulta varteenotettavia kandidaatteja oli 12. Mukana oli reippaasti käsikonsolien pelejä ja pari Wii U -lohkaisuakin, mutta lopulta tein valinnan aika helpolla seulalla: mitä pelejä pelatessani minulla oli hauskinta.

Battleblock Theater

Moni lienee tästä valinnasta eri mieltä ja veikkaan, että miltei kaikki näistä monista pelasivat Battleblock Theateria yksin. Se kun on 100% väärä tapa pelata ja tällöin pelikokemus on vain ihan hauska. Mutta kun saman television eteen hankitaan neljä vähän väsynyttä tai muuten vain hilpeää pelimiestä, tuloksena on legendaarista hauskanpitoa, kuten itse Assembly 2013 -tapahtumassa huomasimme.

Battleblock Theater viihdytti niin meidän Assembly-porukkaamme kuin satunnaisesti paikalle pöllähtäneitä vieraitakin läpi jokaisen yön. Moninpelinä koettuna normaalisti simppeli ja hassu puzzlepeli muuttuu nimittäin hillittömäksi kaaokseksi. Olipa pelitilana sitten hevostenryöstö, koripallo tai mikä tahansa muu outo viritelmä, hauskuus on aina taattua. Ruutu täynnä kaaosta, kaikki huutonauravat kurkku suorina ja suurin osa ajasta tuntuu menevän sen hahmottamiseen, mitä pelissä oikein tapahtuu.

Sitten kuivataan silmät, kierrätetään hieman pelaajia ja aloitetaan uudelleen. Ja kohta kello onkin jo kuusi aamulla. Ehdottomasti vuoden parasta moninpelisisältöä!

Tomb Raider

Alkuvuoden Tomb Raider -reboot ei saanut sitä parasta mahdollista alkua elämälleen. Moni peluri, myös minä, odotti aiempien ja heikompien Tomb Raider -pelien hengessä pahaa ja tylsää pettymystä. Lisäksi PR-firma kusi aivan totaalisesti pelin ennakkohypetyksen ja sai monet muut epäilemään, että tarjolla tulisi olemaan naisvihahmielistä kidutuspornoa, jossa hekumoitiin raiskauksilla ja Laran kamalilla kuolemilla. Molemmat kuvitelmat olivat kuitenkin pelkkää fiktiota.

Kun Tomb Raider vihdoin ilmestyi, paketista paljastui tiivistunnelmainen ja erittäin kiehtova toimintaseikkailu, joka kertoi uskottavasti ja tiukasti tarinan siitä, miten Lara Croft kasvoi viattomasta teinitytöstä selviytyjäksi.

Hyvä tarina sai tukea erittäin tyydyttävältä pelattavuudelta. Laran jouskari jää muistoihini vuoden parhaisiin kuuluvana aseena, jolla oli ihan älyttömän hauska sniputella likaisia saaren asukkaita ohimoon tai suoraan kiguun. Peli hyödynsi myös mainiosti metroidvania-meininkiä, sillä saaresta avautui koko ajan uusia alueita tutkittavaksi Laran kyky- ja varustevalikoiman kasvaessa. Ihailtavasti usein nämä uudet reitit oli kätketty maailmaan niin, ettei pelaaja osannut edes epäillä olevansa uuden alueen juurella, ennen kuin vaikka jousipyssyn parannusosa toi aivan uutta merkitystä pitkin saarta sijoitetuille tukeille.

Erinomaista pelisuunnittelua ja pahuksen kiehtova pelikokemus!

Super Mario 3D World

Wii U:sta tuli vaivihkaa äärimmäisen varteenotettava vaihtoehto kenelle tahansa pelurille, joka kaipaa hyviä pelikokemuksia nyt eikä vasta ensi vuoden syksyllä. Pelivalikoima ei välttämättä ole suunnaton, mutta ne yksinoikeudet, ne yksinoikeudet. Ja valikoiman kirkkain kruunu on tietenkin Super Mario 3D World.

Minä olin niitä pelaajia, jotka pitivät kovasti Super Mario Galaxy -pelien mielikuvituksellisesta kenttäsuunnittelusta ja puhtaasta hilpeydestä, mutta joille Wiin heilutuskontrollit olivat liikaa ja näin suurin peli-ilo pääsi tylsymään. Mitä jos kertoisin, että nyt olisi tarjolla vielä mielikuvituksellisempi Mario-kokemus ja ihan oikeilla kontrolleilla varustettuna?

Super Mario 3D World on nimittäin aivan hillittömän hyvä peli. Joka ikinen kenttä on täynnä jotain kivaa, kekseliästä ja yllättävää. Monia näistä yllätyksistä ei nähdä kuin kerran tai pari, ennen kuin kulman takana odottaa taas jotain hienoa ja uutta. Näin mielenkiinto pysyy jatkuvasti yllä ja seikkailu tuntuu tuoreelta aivan loppuunsa saakka.

Heitetään mukaan vielä hauska neljän pelaajan moninpeli, uusi kissapuku, tasaisesti ja suunnattomiin korkeuksiin kohoava vaikeuskäyrä sekä ties mitä muuta, eikä siitä oikein pääse mihinkään: Super Mario 3D World on vuoden parhaita pelejä ja yksinään jo miltei syy hankkia Wii U.

Persona 4 Golden

Jos Super Mario 3D World oli miltei Wii U -ostoksen arvoinen peli, Persona 4 Golden on oikeasti Vita-hankinnan arvoinen kokemus. Atluksen legendaarinen roolipeli yhdistelee eri maiden mytologioita perinteiseen JRPG-meininkiin, todella korkealentoiseen ja ainutlaatuiseen tarinaan, sekä myös kouluroolipeleihin.

Näin sekavalta kuulostavalla paketilla ei olisi oikeasti mitään oikeutta toimia edes säällisesti saati sitten niin hyvin, että heitin pelille aikanaan viisi tähteä ja ylistin sitä useamman sivun verran, mutta kun se vaan toimii, piru vieköön. Oma ensimmäinen läpipeluuni kesti yli 60 tuntia ja olin koko ajan kuin naulattu Vitani kylkeen. Jungin varjominän teorioita, lukiodraamaa ja todella hyviä hahmoja sekoitteleva tarina, yllättävät käänteet, hauska huumori, mainiot Vita-ominaisuudet ja monet muut yksityiskohdat tekevät Persona 4 Goldenista yhden historian parhaista roolipeleistä. Heitetään mukaan vielä aimo annos kiillotusta ja viimeistelyä, eikä peliä voi pitää kuin ilmiömäisenä tapauksena.

Ja pidän yhä kiinni alkuperäisestä väitteestäni: ostaisin Vitan puhtaasti tämän pelin takia.

Bioshock Infinite

Minun suuri juttuni on interaktiivinen tarinankerronta. Ei vain katsojan vaan myös indiekehittäjän ja akateemikon perspektiiveistä. Minua kiehtovat ne moninaiset ja uniikit tavat, joilla videopelit voivat kertoa tarinoita, eikä juuri mikään peli kertonut tarinaa yhtä uniikisti kuin Bioshock Infinite.

Puhtaasti räiskintäpelinä ajateltuna se ei kuuluisi tälle listalle, sillä vaikka pidinkin ihan sen vigoreita ja aseita yhdistelevästä toiminnasta ja vihollisvalikoimasta, ei se niillä ansioillaan olisi vuoden viiden parhaan pelin joukossa. Mutta onneksi ei tarvitsekaan, sillä tarina ja pelin maailma ovat ilmiömäisiä.

Columbian lentävä kaupunki hurmasi minut siitä hetkestä alkaen, kun hämmästelin kappelissa kaikuvaa kuoromusiikkia ja kauniita maisemia, eikä se hohto siitä mihinkään häipynyt. Jokaisen kulman takana odotti jotain kiinnostavaa ja yllättävää, mitä jahdatessani innostuin tutkimaan kaupungin viimeisetkin nurkkaukset.

Ja se myös kannatti, sillä suuri osa pelin korkealentoisesta, yllättävästä ja haastavasta tarinasta kerrotaan maailmaan kätkettyjen audio logien avulla. Niitä löytämällä pystyi sitten pelin huimaavan loppuhuipennuksen jälkeen kehittämään omia teorioitaan siitä, mitä kaikki oikeasti tarkoitti. Näitä teorioita vaihdeltiin sitten muiden kanssa ja muistan elävästi, miten lopputekstien pyöriessä säntäsin nettiin vaahtoamaan kokemuksesta toimittajakollega (ja partaveli) Janne Pyykkösen kanssa.

Pelit ovat parhaimmillaan kokemuksia ja Bioshock Infinite oli minulle sellainen. Se tulee pysymään päässäni vielä vuosikausia.

Yllättävin peli: Papers, Please

Papers, Please oli hilkulla päätyä ihan tälle listallekin, sen verran paljon yhden miehen indiepelistä pidin. Papers, Please kertoo tarinan fiktiivisen itäblokin kommarihelvetin rajavartijasta, jonka tehtävänä on prosessoida päivästä toiseen loputonta maahan pyrkivien virtaa.

Koska peli on oikeasti byrokratiasimulaatio, uudet säädökset, määräykset ja poikkeukset kasautuvat alati paisuvaan pinoon ja joka päivä pitäisi osata katsella haukansilmällään uusia ongelmia ja miettiä miljoonaa asiaa. Ja sitä jonoa pitäisi silti prosessoida vauhdilla, koska vain oikein prosessoiduista asiakkaista maksetaan rahaa ja sillä rahalla täytyisi pitää perhe hengissä.

Ahdistava peli muuttuu kiehtovaksi siinä vaiheessa, kun rajakopin pikseliluukulla kerrotaan yllättävän toimivia ja hienovaraisia tarinoita, joiden myötä pelaaja pääsee itse vaikuttamaan tarinan kulkuun ja omaan kohtaloonsa. Kokemus yllätti minut täysin ja oli eräs vuoden vaikuttavimmista pelikokemuksista, joten valinta oli helppo.

Extra life: Crusader Kings II + DLC

Valinta ei ollut helppo. Dark Souls vai Crusader Kings II? Molempia pelasin tämän vuoden puolella runsaasti, useamman kymmenen tuntia. Lopulta valinta ratkesi sillä, kumpi peli inspiroi minua enemmän — Crusader Kings II. En ole ikinä ollut suunnaton Paradoxin Grand Strategy -pelien ystävä, sillä ne ovat olleet aina liian puisevia ja vaikeasti lähestyttäviä minun makuuni. Jälkimmäinen toki päti myös Crusader Kings II:een, sillä kyllähän ensimmäinen iltani sen parissa meni puhtaasti käyttöliittymän kanssa räpistellessä. Tai ehkä parikin iltaa. Mutta puiseva? Ei ikinä!

Eräs pelimaailman parhaiten varjelluista salaisuuksista on nimittäin se, että Crusader Kings II ei ole oikeasti strategiapeli. Ehei, se on tarinavetoinen roolipeli, jossa ohjataan omaa hallitsijasukua läpi Euroopan historian käännekohtien. Maat ja omistukset tulevat ja menevät, mutta kunhan yksi suvun vesa istuu jossain pienen metsäpläntin valtaistuimella, tarina jatkuu.

Kun mukaan heitettiin kesällä ilmestynyt Old Gods -lisäri, olin täysin myyty. Euroopan kermaperseet vaihtuivat karvaisiin barbaareihin, jotka tulen ja teräksen avulla levittivät suomenuskon ilosanomaa kauas keski-Eurooppaan asti. Voi niitä hetkiä!

 

Muuta vuoden peli setitystä:

Vuoden peli -äänestys: Vuoden 2013 parhaat pelit -äänestys – nimeä ehdokkaat!

Lisää toimituksen suosikkilistoja: Pelit / Artikkelit