Uusimmat

Vuoden peli 2014: paras reboot ja toimivin huumori

31.12.2014 16:00 Miikka Lehtonen

Vuoden lähestyessä loppuaan on miltei aika hiljentyä vuoden pelin ääressä, mutta sitä ennen fiilistelemme vielä hieman muiden palkintojen parissa. Tänään omansa saavat paras reboot, sekä parasta huumoria tarjoillut peli. Tärkeitä palkintoja kumpainenkin!

Paras huumori: South Park –The Stick of Truth

Trey Parkerin ja Matt Stonen luoma kulttisarja South Park on ihastuttanut ja vihastuttanut ihmisiä jo useamman vuoden ajan. Sarja on tarjonnut kaikennäköistä ja luovaa äärihuumoria monesta aiheesta: vähän isommista ja pienemmistäkin trendeistä, sekä persoonista.  Huumorin hyväksyneet ovat hörppineet värikkään läpän aimo annoksin ja avoimin mielen itseensä, vaikka välillä on ollut ilmoilla myös niitä kuuluisia WTF-fiiliksiä. South Park on kuitenkin pitänyt pintansa ja antanut aikuisille ihmisille syyn hetkeksi palata nuoruuteen ja nauttia ainoastaan teinejä naurattavista jutuista hyvillä mielin. Herrat Parker ja Stone ovat osuneet kultasuoneen, joka pulppuaa vielä yli 15 vuoden jälkeenkin ja South Park on levinnyt hyvällä menestyksellä TV-sarjan ulkopuolellekin. Viimeisin luomus on Obsidian Entertainmentin luoma peli, niin southparkmainen kokemus kuin vain mahdollista, The Stick of Truth.

Pitkän kehityskaaren läpi käynyt Totuuden tikku osoittautui mainioksi viihteeksi, mutta ennen kaikkea loistavaksi peliksi. Kevyttä roolipelaamista, sekopäistä huumoria ja natsizombeja tarjonnut seikkailu mahdollisti nuppien kääntämisen kaakkoon ja päräytti peliin sellaisia asioita, joita TV:ssä ei ole voitu näyttää. Varsinaiseen pääosaan nousi larppaamisen ohella myös kasseille potkiminen ja Skyrimistä tutut lohikäärmehuudot piereskellen. Alapäähuumori nousi aivan uusiin sfääreihin ja vaikka monet aikuiset ovat sen iän jo ylittäneet, Totuuden tikkua pelatessa ne asiat nimenomaan aiheuttavat tahatonta huutonaurua. Peli on tehty siinä mielessä loistavasti ja kuten sanoin, suorastaan pakotti pelaajan nuortumaan usean vuoden niihin aikoihin, kun alapäävitsit olivat huumorin suola.

Vaan onpahan mukana muutakin. Natsizombi-invaasio iskee ihan kunnolla South Parkkiin. Outo UFO-mönjä muuttaa kosketuksesta kaikki ja kaiken Hitler-lainauksia puhuviksi aivokuolleiksi ja siinä sivussa päästään myös tutustumaan Mr. Hankeyn leppoisaan elämään viemärissä. Larpatessa roiskuu läpi koko pelin ja osansa saavat monet asiat. Eikä sovi unohtaa Facebookia jäljittelevää SOME-ilmiötä ja frendikutsuja.

Ennen julkaisua Totuuden tikku pääsi myös otsikoihin vähän tylsistä syistä, kun sitä päätettiin sensuroida Euroopassa. Suurin osa kaikista seitsemästä kohdasta liittyy alieneihin ja näiden ihmiskokeisiin ja loput muutama aborttiklinikalle. Parker ja Stone eivät selvästi olleet kovin mielissään asiasta ja taisivat ärähtää siitä, mutta peli pääsi jakeluun mutrusuista huolimatta. Obsidinianilla oltiin kuitenkin tilanteen tasalla ja sensuurikohdat etenivät normaalisti, paitsi me europelaajat saimme ruudulle facepalm-patsaan ja tekstiplakaatin, jossa pahoiteltiin tapahtunutta ja selitettiin, mitä sensuurin takana tapahtui. Omasta mielestäni ratkaisu sopi tilanteisiin loistavasti ja pienellä mielikuvituksella tilanteet sai kuviteltua mielessään. Sääli vain, että sensuurin hampaisiin jäi myös muutama minipelikin.

Julkaisu kuitenkin hoitui kunnolla ja Totuuden tikku on parasta South Parkia. Se ottaa monivuotisesta ja laajasta universumistaan irti kaiken, ei pelkää kokeilla uusiakaan asioita ja on todella uskollinen lähdemateriaalille. Se iskee pelaajalle haasteen, josta on vaikea kieltäytyä. Viimeisen päälle hiottu peli, jonka viihdearvoa on hankala kokea muualla. South Park iski Domen toimitukseen tuhannen Nagasaki-pierun lailla ja on muutenkin yksi vuoden persoonallisimmista ja iloisimmista peleistä.

Kalle Laakso

Paras reboot: Wolfenstein: The New Order

Wolfenstein: The New Order sai julkistuksen alla penseän vastaanoton. Bethesdan tuottaman uusintaversion trailerit huusivat vääjäämätöntä tusinaräiskintää ja putkijuoksua, joka muistuttaisi alkuperäisiä pelejä vain nimeltään. Ennakkoluulot ja matalat odotukset osoittautuivat kuitenkin osaksi projektin menestystä. Harva osasi arvata uuden Wolfensteinin olevan puoliksikaan niin hyvä peli, kuin se, jonka entisistä Starbreeze-kehittäjistä muodostuva MachineGames lopulta maailmalle antoi.

The New Order eroaa monista muista uudelleenversioinneista siinä, kuinka sen jokaisesta sopukasta huokuu arvostus lähdemateriaalia kohtaan. Liian usein uudet kehittäjät tahtovat kaikin keinoin jättää peliin oman leimansa ja rikkoa entisiä perinteitä – The New Order taas juhlii kaikkea sitä, mikä vanhoissa räiskinnöissä oli hyvää. Etenemistavan vapaus, munakkaat aseet ja ensiapupakkaukset tuntuvat yhtäaikaa sekä nostalgiselta että raikkaalta tuulahdukselta modernien putkiräiskintöjen keskellä.

Ehkä suurin yllätys Wolfensteinissa on kuitenkin sen sielukkuus. Kun kuulin pelin ohjaajan Jens Matthiesin siteeraavan vuoden ’87 scifi-klassikoa RoboCopia inspiraationa, en ollut lainkaan yllättynyt – niin paljon yhteistä näillä kahdella teoksella on. Kun katsot hyperväkivaltaista elokuvaa vanhan Cadillacin osista rakennetusta superkytästä, et odota ensimmäisenä inhimillisesti koskettavaa tarinaa. Samalla tavalla myös Wolfenstein onnistuu temaattisessa bait and switch -tempussaan.

Sankarimme BJ Blazkowicz on kulmikasleukainen natsintappokone, joka syö luoteja ja paskoo kettinkiä. Hän elää kaanonissa, jossa kaikkien aiempien Wolfenstein-pelien tapahtumat otetaan aivan todesta. Hän käy kuussa, kiduttaa natsiupseeria moottorisahalla – hän on Commander Keenin isoisä. Vastoin kaikkea järkeä hänelle on kirjoitettu tavattoman suuri sydän. Blaskowitzin kaihoisan sisäisen monologin ja ruudulla tapahtuvan tappomäiskeen välillä on ristiriita, mikä herättää sympatiaa hahmolle, joka paperilla kuulostaa juustoa tihkuvan kornilta. Se yksin on saavutus. Pultattuna erinomaisen pelin kylkeen se on paljon enemmän kuin kukaan osasi odottaa.

Mats Kyyrö