Uusimmat

Vuoden peli 2014: upeimmat miljööt, paras tarina ja askel eteen, kaksi taakse

29.12.2014 16:00 Miikka Lehtonen

Pelivuoden 2014 aikana on nähty paljon onnistumisia, mutta myös epäonnistumisia. Ennen kuin on aika katsoa tulevaan, katsomme taaksepäin ja palkitsemme vuoden pelejä.

Loppu lähestyy ja tänään käsittelyssä ovat upeimmat miljööt, parhaalla tarinalla varustettu peli ja ikävämpi tapaus, jossa pitkäikäisen ja pidetyn pelisarjan tuorein osa otti askeleen eteen, mutta samalla kaksi taakse.

Upeimmat miljööt: Dragon Age: Inquisition

Tärkeä osa pelin immersiosta on sen maailma. Näyttääkö paikka siltä, kuin se kutsuisi seikkailuun? Onko se kiinnostava? Täyttääkö se palavasta halusta kurkistaa kulma taakse, laskeutua luolastoon tai kiivetä korkeimmalle vuorelle? Jos näin on, se on kova ehdokas tätä palkintoa varten.

Jos loskaiset kadut ja pimeät päivät ahdistavat, Dragon Age: Inquisition tarjoaa vaivaan erinomaista lääkettä. Hyvästele siis hetkeksi harmaa arki ja lähde matkalle maailmaan, jossa maisemat koostuvat esimerkiksi lumihuippuisista vuorista, vehreistä metsistä, sodan runtelemista taistelukentistä, paahtavista hiekka-aavikoista ja muinaisista temppelinraunioista.

Dragon Age: Inquisition sijoittuu edeltäjiensä tavoin fiktiiviselle Thedaksen mantereelle, joka taas jakautuu useampaan eri alueeseen. Kyseessä ei ole mikään yksi suuri ja saumaton hiekkalaatikko, vaan paikasta toiseen siirrytään karttanäkymän kautta. Silti ihmeteltävää ja ihailtavaa riittää jokaisella alueella tuntikausiksi.

Käytännössä kartta on jaettu kahteen valtakuntaan. Läntinen Orlais on imenyt kosolti vaikutteita ranskan historiasta arkkitehtuureineen ja pukuloistoineen, itäinen Ferelden sen sijaan on lähempänä perinteistä fantasiamiljöötä kulmikkaine kivilinnoineen ja jättimäisine kääpiöpatsaineen.

 

Bioware on nähnyt suunnattomasti vaivaa hioakseen alueista näyttäviä, yksityiskohtaisia ja keskenään erilaisia – kaukana ovat Dragon Age 2:n copypastella suolletut luolastot.  Soljuvat purot ja kohisevat vesiputoukset, korkeuksiin kohoavat vanhat puut, mutkittelevat haltioiden kinttupolut, ikiaikaiset rauniot, epäkuolleiden täyttämät suot ja pienet kyläpahaset on kaikki toteutettu suunnattomalla pieteetillä.

Lokaatioita on elävöitetty lisäämällä niihin runsaasti erilaista faunaa ja floraa: lumisilla vuorilla vastaan tulee vihaisia susia ja karhuja, metsissä ja niityillä taas kirmaa peuramaisia halloja. Monesti pelaaja vain unohtuu etsimään ja poimimaan luonnosta kasveja tai jalometalleja.

Tietokoneiden ja nykykonsolien tehokas piirtoetäisyys auttaa osaltaan luomaan immersiota laajasta maailmasta: on hienoa kun kaukaisuudessa näkyvät tornit ja vuorenrinteet ovat aidosti saavutettavissa.

Tällä kertaa sankari osaa vihdoinkin myös hypätä – se mahdollistaa aivan uudenlaisen tutkimusmatkailun pelin hulppeissa maisemissa.

Miika Halmela

Askel eteen, kaksi taakse -palkinto: Assassin’s Creed: Unity

Kehitys kehittyy ja pelit sitä myötä. Mutta kehitys ei ole aina ihan yksinkertaista: joskus yksi askel eteen tarkoittaa paria taaksepäin ja näin käsillä on vähintäänkin tasapeli. Toisinaan edes tasapeli ei riitä, vaan jatko-osa ottaa suorastaan takapakkia edeltäjiinsä verrattuna, vaikka jotain kivaa ja uuttakin ehkä löytyisi.

Uusi konsolisukupolvi, uudet äimistyttävät pelit. Ja sitten ne vähemmän äimistyttävät. Assassin’s Creed: Unity oli ensimmäinen uuden sukupolven pelikoneille suunniteltu AC-sarjan seikkailu, mutta se ei onnistunut viemään konseptiaan eteenpäin – vaan pikemmin astui puolikkaan askeleen taaksepäin.

Upea se on, se on selvää. Pariisi on loitsittu peliruuduille upeampana pelimaailmana kuin yhdessäkään Assassin’s Creedissä aikaisemmin. Visuaalinen herkuttelu on tyrmistyttävää ja kaupunkien yksityiskohtaisuus herkullista. Mutta uusi pelimoottori ja kiveen hakattu julkaisupäivä toivat mukanaan myös hulppean määrän bugeja. Niinkin hulppeita, että pari nousi ihan pieneksi pelikomediameemiksi. Muutenkin bugeja oli ihan älyttömästi. Ei yhtään varsinaista pelintappajaa, mutta niin paljon kaikenlaista, että yksikin pätseistä sisälsi 300 korjausta ja Ubisoft veti Season Passin myynnistä, antaen peli ostaneille ilmaisen DLC:n ja ilmaisen Ubi-pelin hyvityksenä.

 

Bugit eivät kuitenkaan ole se suurin syy muka next gen –palkinnon saamiseen. Suurilla etukäteislupauksilla ja pelikonseptin tietynlaisella taaksepäin menolla on tähän suurempi vaikutus. AC IV: Black Flag uudisti peliä aivan upeasti. Merellinen seikkailu ja tarinan omaperäinen näkökulma tuntuivat huiman piristäviltä. Ja sitten Unity läiskäisi poskelle pelin, jonka konsepti ja pelimekaniikka meneekin puolen askelta taaksepäin ja paljastaa osan etukäteislupauksista vähän ontoiksi, se harmittaa.

Unitystä on pätsäilyjen jälkeen kuoriutunut Domen alkuperäistä arvostelua parempi peli, mutta olkoonkin Pariisi aivan hirmuisen upea ja kaunis paikka uudella sukupolvella, ei se ole silti ihan se Pariisi, jota uuden sukupolven ja suurten lupausten myötä odotettiin.

Jukka O. Kauppinen

Paras tarina: Bioshock Infinite: Burial at Sea Episode 2

Interaktiivinen tarinankerronta on aliarvostettu taiteenlaji. Turhan moni peli tyytyy turhaan tusinaroskaan, vielä useammat eivät yritä ottaa hyötyjä irti videopelien tarjoamista uniikeista mahdollisuuksista. Jotkut eivät tyydy ja yrittävät, vieläpä merkittävämmin onnistuvatkin. Ja niille peleille kannattaa nostaa hattua.

Tarina on ollut Bioshock-peleissä aina se paras puoli, pitkälti koska Ken Levine tiimeineen on aina osannut leikitellä paitsi pelaajan odotuksilla, myös videopelien perinteillä ja kliseillä. Esimerkiksi pelaajien taipumuksesta tehdä kyselemättä ja mukisematta, mitä NPC:t käskevät, saatiin aikaan todella kiinnostavia ideoita ja tarinanpätkiä, eikä se tahti ole siitä hiipunut.

Itse nostaisin silti Ken Levinen Bioshock-trilogian ykkösonnistujaksi Bioshock Infiniten ja erityisesti sen Burial at Sea –lisäsisällön. DLC:tä kehitellessään Levine tiimeineen taisi jo tietää, että Irrational Gamesin tarina oli tulossa päätökseensä ja halusivat jättää jäähyväiset rakkaalle sarjalleen vielä kun pystyivät siihen. Burial at Sea kun kertoo jo yksistään kiehtovan tarinan vaihtoehtoisesta Rapturesta noir-henkisenä salapoliisiseikkailun tapahtumapaikkana, mutta vielä merkittävämmin se kietoo kaikki Bioshockit yhteen.

Toki tulkinnanvaraa jää yhä, mutta Burial at Sean kakkosepisodin myötä kaikista kolmesta sarjan osasta tulee yhtenäinen kokonaisuus, eikä vain jonkun 2K Gamesin markkinointimiehen yritys boostailla erilaisten pelien myyntilukuja suositun nimen avulla. Tämä ei toki yksinään riittäisi, joten onneksi Burial at Sea on myös erinomaisen hyvä tarina omilla meriiteilläänkin. Paljon kohtauksia, jotka tulen muistamaan vielä vuosien päästä ja voi jumangegga sitä loppua. Vieläkin selkäpiitä karmii!

On vaikea, ellei mahdoton, puhua tarkemmin Burial at Sean onnistumisista ja meriiteistä, joten todetaan ehkä vain näin: jos pidät Bioshockeista edes vähän, kannattaa ehdottomasti pelata Infinite, koluta viimeinenkin nurkka ja sitten sukeltaa DLC:n pariin. Et tule katumaan sitä.

Miikka Lehtonen