Arvostelu: Call of Duty: Black Ops 4 on sulavaa räiskintää ja viihdyttävää tappamista vailla tarkoitusta

Kaikkiaan 15. Call of Duty -peli täyttää tarkoituksensa, muttei lopulta onnistu yllättämään tai herättämään juuri mitään tunteita. Battle royale -moodi Blackout on pelin parasta antia, mutta peruspelaajalle haastava, ja vailla tarinallista kampanjaa kokonaisuus jää ontoksi.

Julkaisupäivä: julkaistu / Kehittäjä: Treyarch Studios / Julkaisija: Activision / Testattu: PlayStation 4 Pro / Saatavilla: PC, PlayStation 4  &  Xbox One / Pelaajia: 1-4 paikallisesti (moodista riippuen, moninpeli verkossa) / Ikäraja: 18 / Peliä pelattu arvostelua varten: noin 19 tuntia (sekä beta-testit n. 6 tuntia)

Pelien arvosteleminen muistuttaa joskus taidekritiikkiä, kuten elokuvien ja kirjojen arvostelua, mutta usein kyse on myös palvelusta kuluttajille. Kriitikko testaa kallista tuotetta arvioidakseen, kannattaako siihen tuhlata rahansa. Tämä on erityisen tärkeää kalliiden AAA-pelien kohdalla — onhan aivan eri asia laittaako 60 euroa uuteen peliin vai reilun kympin leffalippuun.

Peleistä, niin kuin elokuvistakin, myös lupaillaan suuria. Jos kehittäjiä uskoo kritiikittä, joka kuukausi ilmestyy koko joukko täysin mullistavia pelikokemuksia. Kriitikkoa tarvitaan siis usein ikään kuin tulkiksi kehittäjän ja pelaajan välille, eli toteamaan, mikä kaikki promopuheesta on lopulta täyttä potaskaa.

Pohdin tässä peliarvostelun tarkoitusta siksi, että uuden Call of Dutyn kohdalla huomasin kriitikon roolin turhauttavaksi. Ensinnäkin, viime viikolla ilmestynyt Call of Duty: Black Ops 4 on jotakuinkin tasan sitä, mitä pelaajat odottavatkin sen olevan. Toiseksikin, Call of Dutyn pelaajakunta ostaa pelin joka tapauksessa, huolimatta kriitikoiden kehuista tai valituksista. Todennäköisesti tämänkin tekstin lukijat ovat jo joko ostaneet pelin tai ainakin muodostaneet melko vahvan päätöksen suuntaan tai toiseen.

Tehtäväkseni jää kuitenkin ruotia, miltä osin Black Ops 4 vastaa kehittäjien lupauksia, ja kuinka viihdyttävä paketti lopulta on kyseessä. Parinkymmenen tunnin perusteella sanoisin, että Call of Dutyn ystäville se sopii, mutta muutama asia jää harmittamaan, enkä tiedä, kuinka kauan jaksan Black Ops 4:n parissa enää viettää.

Kolmijakoinen kokonaisuus

Vanhanaikaisesti tulee usein ajateltua, että tarinallinen yksinpeli on pelin ”päämoodi”, ja moninpeliosat ovat ikään kuin lisäyksiä siihen. Tämä ei kuitenkaan ole Call of Dutyn kohdalla pitänyt enää pitkään aikaan paikkansa. Tänä vuonna Treyarch Studios onkin lähes kokonaan luopunut yksinpelistä. Toisin kuin kaikki 14 aiempaa Call of Duty -peliä, Black Ops 4 on kokonaan moninpelikokemus.

Black Ops 4 koostuu kolmesta, viime kädessä keskenään melko erilaisesta pelimuodosta. Multiplayer on pelisarjan perinteinen moninpeli, jossa kaksi tiimiä löylyttävät toisiaan erilaisissa otteluissa ja maisemissa. Zombies taas on eläviä kuolleita vastaan käyty, aalloittain etenevä horde-moodi, jossa yritetään myös päästä eteenpäin jonkinmoisessa tarinassa. Blackout taas on sarjan uusi tulokas, yksinpelin korvannut battle royale, josta tarkemmin tuonnempana.

Kolmijakoisuudessa on hyvät ja huonot puolensa. Mikään moodi ei tunnu pääpeliltä, mutta mikään ei myöskään tunnu aivan ”kokonaiselta” peliltä. Hyvää on kuitenkin se, että moodit ovat tunnelmaltaan ja tyyliltään hyvin erilaisia. Tämä antaa liikkumavaraa pelaajalle: jos tuntuu, että Multiplayerin intensiivinen PvP-rutistus ei juuri nyt kulje, voi hypätä hitaampaan ja strategisempaan Blackoutiin.

Teknisesti Black Ops 4 ansaitsee runsaasti kehuja. Pelituntuma on erinomaisen sulava ja pelattavuus hiottu huippuunsa. Pelin aikana ei oikein mitään bugeja tule kohdanneeksi, paitsi aika ajoin hitaasti latautuvia tekstuureja.

Call of Duty: Black Ops 4 myös näyttää vaikuttavalta. Kentät ovat monipuolisia, parhaimmillaan kauniita, ja melkein harmittaa, että ne menevät oikeastaan hukkaan pelissä, jossa varmaankin aniharva pelaaja pysähtyy maisemia ja yksityiskohtia ihastelemaan – silloinhan saa helposti kuulan kalloonsa.

Koukuttavaa sotaa vailla tarkoitusta

Multiplayerin perusteet ja rakenne ovat aiemmista Call of Duty -peleistä tuttuja. Multiplayerissa kerätään kokemusta, noustaan tasoja, avataan uusia aseita ja lisävarusteita ja niin edelleen. Tämä on pelin yllätyksettömin osa, mutta kovin tehokkaasti se koukuttaa pelaamaan. Jos haluaa tiettyyn aseeseen tietyt lisävarusteet, voi joutua jauhamaan otteluita useamman tunnin. Ja varusteitahan pelissä riittää.

Käytössä on myös vanhastaan tuttu Pick 10 -järjestelmä, mikä käytännössä tarkoittaa, että hahmolleen valita kymmenen varustetta vapaasti yhdistelemällä. Valinnanvaraa on siis runsaasti.

Rytmi Multiplayerissa on ehkä hieman hitaampi kuin Call of Duty: Black Ops III:ssa (2015), mutta vaikutelma voi johtua siitä, ettei pelissä enää loikita seinillä ja käytetä tuplahyppyjä. Pelihahmo ei myöskään parannu itsestään, vaan pelaajan täytyy parantaa itse, mikä muuttaa taistelun dynamiikkaa.

Ja on tempo totta kai edelleen nopea – eihän tämä muuten olisi Call of Duty, jossa keskenkasvuisen uskomattomat refleksit tekevät teini-ikäisistä pelaajista kuninkaita.

Multiplayeria pelataan Specialisteilla, joilla on omat kykynsä ja uniikit varusteensa. Tähän liittyy myös ensimmäinen kehittäjien lupauksista, joka ei aivan toteutunut. Haastattelussani kehittäjät puhuivat mahdollisuudesta pelata Call of Dutya enemmän muita tukemalla, ja vaikka Recon ja Crash -hahmoilla on tähän sopivia kykyjä, jäävät ne lopultakin raa’an tulivoiman jalkoihin. Esimerkiksi Overwatchissa (2016) on nähdäkseni paljon mielekkäämpää pelata support-hahmolla. Call of Dutyssa on viime kädessä oltava pyssysankari, vaikka samalla parantaisikin kavereita.

Haastattelussani pelin suunnittelujohtaja David Vonderhaar puhui myös yksinpelaajille suunnatuista Combat Training -tehtävistä. Nämä ovat käytännössä eri Specialist-hahmojen kykyjen opetteluun suunnattuja minitehtäviä, joiden ohessa nähdään olemattoman lyhyitä välähdyksiä kunkin hahmon taustakertomuksesta. Käytännössä tehtävissä opetellaan käyttämään eri varusteita, jonka jälkeen joutuu pelaamaan pitkäpiimäisen ottelun botteja vastaan. Hahmot ovat tietysti paperinohuita, pelkkiä käveleviä kliseitä.

Aiemmin kehittäjät paljastivat, että Black Ops 4:ään oli alun perin suunnitteilla myös tarinallinen kampanja, joka kuitenkin hyllytettiin. Combat Trainingin videopätkät tuntuvatkin jäänteiltä tämän suunnitellun kampanjan tarinasta, ja niitä katsoessa on vaikea olla kaipaamatta tarinallista pelimuotoa pakettiin.

Vaikka Black Ops 4 sijoittuu Treyarchin aiempien Black Ops -pelien jatkumoon, jää pelin konteksti uudelle pelaajalle täysin auki: mitä edes ovat nämä taisteluiden osapuolet ja miksi sotaa käydään? Viime vuoden Call of Duty: WWII:ssa (2017) loputtomien taisteluiden näyttämönä toimi toinen maailmansota, ja osapuolina tietysti liittoutuneet ja natsit. Tällä kertaa mitään selkeää tarinamaailmaa ei oikeastaan tarjota.

Olen ehkä vähemmistössä, mutta kaipaisin jopa Black Ops 4:n loputtomassa Multiplayer-loopissa jotakin kontekstia: missä olemme, miksi taistelemme, miksi vastapuolen tyypit pitää pistää hengiltä? Tällaisenaan moninpeli on jotakuinkin pahin mahdollinen esimerkki viihteellistetystä väkivallasta digitaalisessa pelissä. Konfliktilla ei ole mitään pointtia, eikä edes päälleliimattua moraalia. Kyse on pelkistä palkka-armeijoiden simuloiduista, pelillistetyistä taisteluista, joissa ihmishenki on vain numero.

Kuten kuuluttaja tokaisee joidenkin otteluiden alussa: ”Get out there and make us rich!”

Uudet elävät kuolleet

Yksinpelin puutteessa Treyarch on panostanut myös entistä enemmän Zombies-pelimuotoon. Eläviä kuolleita pistetään nyt kylmäksi kolmessa eri tehtävässä, siinä missä aiemmat pelit ovat yleensä tarjonneet vain yhden kentän osana peruspeliä. Season Passin ostajille on lisäksi tarjolla ylimääräinen tehtävä Classified heti kättelyssä.

Zombiesia voi pelata tuttuun tapaan 1-4 pelaajaa. Tavoitteena on jälleen kerran selviytyä hengissä aalloittain hyökkääviä zombeja vastaan ja selvitellä kenttien loputtomia salaisuuksia. Tapoista saa pisteitä, joilla hankitaan aseita, avataan ovia ja edetään tasolla. Kentillä on myös oma tarinansa. Lisäksi hahmoilla on nimelliset persoonat, ja he myös keskustelevat taistelun keskellä.

Tarinaa on toki melko vähän, ja jotta se oikeasti etenisi, saa kenttiä jauhaa uudestaan ja uudestaan. Dialogi on onneksi ihan viihdyttävää, vaikka samoihin repliikkeihin alkaa varmaan pian kyllästyä.

Zombies on vanhastaan melko haastava pelimuoto, mutta Treyarch on tänä vuonna tehnyt siitä paljon helpommin lähestyttävän. Kaksi uusista kartoista, Voyage of Despair ja IX, aloittavat täysin uuden tarinan, siinä missä kaksi muuta jatkavat edellisten Black Opsien Aether-kertomusta. Mutta paljon tärkeämpää on se, että pelaaja voi muokata kartan asetuksia ja tehdä Zombiesista huomattavasti helpomman kokemuksen. Yksinpelaaja voi myös ottaa avukseen botteja, jotka eivät yllättäen ole ollenkaan turhia.

Olin innoissani tästä Zombies-kokemusten muokkaamisesta, etenkin kun viime vuoden Nazi Zombies oli omille taidoilleni turhan haastava, mutta en sitten kuitenkaan päässyt edes kokeilemaan sitä. Bottien kanssa onnistuin pelaamaan, mutta aina kun yritin aloittaa pelin muokatuilla asetuksilla, koko peli kaatui.

Kyseessä lienee PS4-version bugi, jota ei vain ole vielä korjattu, mutta sen johdosta en voi Zombiesin uudistuksia laajemmin kommentoida. Moodin pelaaminen sattumanvaraisten pelaajien kanssa perusasetuksilla on edelleen haastavaa, ja botit ovat kokemukseni mukaan luotettavampaa peliseuraa. Ainakin ne oikeasti yrittävät auttaa pelaajaa tiukassa paikassa.

Keskinkertaisen pelaajan helvetti

Call of Duty: Black Ops 4:n kolmas ja viimeinen pelimuoto on Blackout, jonka perusteet ovat tässä vaiheessa jo kaikille tuttuja muista battle royale -peleistä. Pelaajat pudottautuvat laajalle kartalle, keräävät varusteita ja yrittävät saada toisensa hengiltä samaan aikaan kun pelialue alkaa pienentyä. Kehän ulkopuolelle ei kannata jäädä, ettei pääsisi hengestään. Taistelua käydään joko yksin, duona tai neljän pelaajan tiimissä, mistä jälkimmäisiä ei kannata edes yrittää satunnaisten pelaajien kanssa.

Blackout on Black Ops 4:n virkistävin pelimuoto, sillä se tarjoaa vähän erilaista Call of Duty -räiskintää. Blackoutissa tuntuu olevan monenlaisia strategioita, joista yksikään ei ole selvästi ylivertainen. Voit hypätä suoraan kartan keskelle ja pyrkiä tappamaan mahdollisimman paljon vastustajia ottamalla isoja riskejä, tai suunnata reuna-alueille ja edetä varovaisemmin. Vaihtoehtoja on mukavasti ja mikään ottelu ei ensimmäisten tuntien aikana tuntunut täysin samalta kuin edellinen.

Blackout on parhaimmillaan todella intensiivinen kokemus, mutta täytyy sanoa, että keskitason pelaajalle aloituskynnys on hyvin korkea. Kun on pelannut pari tuntia ja kuollut joka kerran ensimmäisen vihollisen kohdatessaan, alkaa väistämättä turhauttaa. (Pelaajat löysivät myös pian todella ärsyttävän huijauksen, jota ainakin pariin otteeseen taidettiin käyttää itseäni vastaan. Tämä ominaisuus tullaan pian korjaamaan pelistä.)

Blackoutissa voi kuitenkin myös löytää oman pelityylinsä, ja lopulta aloin itsekin päästä TOP10:n joukkoon. Battle royalessa voi päästä pitkälle vaikkei olisikaan taistelukentän tappavin headshot-hirviö, kunhan pelaa älykkäästi, ennakoi vastustajien liikkeitä ja muistaa tarkkailla ympäristöään.

Alkukankeuden jälkeen Blackout tuntuukin pelin parhaalta osalta, jonka pariin tekee mieli palata eniten. Toivottavasti Treyarch tajuaa panostaa pelimuotoon kylliksi myös laajennuksissa. Miten olisi uusia karttoja tai temaattisia tapahtumia?

Sen kuitenkin sanon, että David Vonderhaarin puheet ”immersiivisestä tarinankerronnasta” Blackoutissa ovat lähinnä sumutusta, jonka tarkoitus hämätä tarinallista kampanjaa kaipaavia pelaajia. Blackoutissa tapahtuu paljon, mutta ”tarinaksi” toisiaan seuraavia tapahtumia on turha sanoa. Se on vain irrallinen, joskin viihdyttävä taistelukenttä, jossa kamppailulla ei vieläkään ole mitään kontekstia tai tarkoitusta.

Call of Duty on aina Call of Duty

Call of Dutyn luonteesta pelisarjana kertoo paljon se, että pelaajat voivat hyvin puhua ”pelaavansa Call of Dutya” mainitsematta tiettyä peliä. Sarjassa on ilmestynyt uusi peli vuosittain melkein alusta lähtien – aina vuoden 2005 Call of Duty 2:sta alkaen – eikä loppua ole näkyvissä. Työvuoro kiertää kolmen studion välillä, ja Activisionin julkaisumalli perustuu selvästi siihen, että uusi 60 euron peli paukahtaa markkinoille joka syksy.

Kuten Black Ops 4:n julkaisun alla Muropaketissa kerroimme, menettävät aiemmat pelit myös vuoden aikana melkein kaikki pelaajansa, eikä niitä tueta enää lainkaan seuraavan pelin ilmestyttyä. Kun tätä vertaa uudempiin räiskintäpeleihin, vaikkapa Overwatchiin, Rainbow Six: Siegeen (2015) tai jopa Destiny 2:een (2017), alkaa malli näyttää vanhanaikaiselta.

Lopultakin juuri Activisionin strategiasta johtuu se, että vuotuinen Call of Duty on aina melko lailla samankaltainen paketti kuin vuosi sitten tai ainakin kolme vuotta sitten, kun sama studio oli asialla. Sarja kehittyy todella hitaasti, ja se näkyy Black Ops 4:n kohdalla selvästi. Uudistuksista huolimatta peli kuitenkin näyttää ja tuntuu pääpiirteissään todella samankaltaiselta kuin Black Ops III.

Call of Dutyn loputtomalta tuntuva julkaisusykli myös johtaa siihen, mitä alussa kirjoitin kriitikon roolista. COD-pelaajat ostavat uuden pelin joka tapauksessa. Jopa silloin kun sarjan peli ”floppaa”, kuten Infinite Warfare (2016) pari vuotta sitten, on se silti vuoden myydyimpiä pelejä ja tuottaa Activisionille kylliksi.

Siksi tämän tolkuttoman pitkän arvion päätteeksi voikin sanoa vain, että jos pidät Call of Dutysta, kannattaa ostaa Black Ops 4 (ikään kuin et olisi jo päättänyt sitä), ja jos pelisarja ei ole maistunut aiemminkaan, kannattaa tuskin hypätä kelkkaan tälläkään kertaa. Ja jos haluat pelitaisteluiden merkitsevän jotain, kertovan jostain ja tuntuvan joltain muultakin kuin kilpailulta, kannattaa Black Ops 4 kiertää kaukaa.

CALL OF DUTY: BLACK OPS 4

”Se tämän vuoden Call of Duty.”