Arvostelu: Carrion on vuoden parhaita indie-julkaisuja – Ihmisiä vainoavan lonkerohirviön ohjaaminen on hauskaa ja härskiä puuhaa

05.08.2020 20:01 | Teemu Purhonen

Indie-peli Carrion kääntää kauhupelien asetelman päälaelleen. Siinä ei yritetä jahdata tai paeta vaarallista hirviötä, sillä Carrionissa pelaaja ryhtyy juuri tällaiseksi monsteriksi. Tavoitteena on päästä pakoon tutkimuslaitoksesta ja samalla murhata jokainen siellä oleva ihminen – tavalla tai toisella.


Julkaisupäivä: 23.7.2020
Studio: Phobia Game Studio
Julkaisija: Devolver Digital
Saatavilla: PC (Windows, testattu), Xbox One & Nintendo Switch
Pelaajia: 1
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arvostelua varten: noin 20 tuntia


Carrion on hyvin virkistävä roolipeli. Siinä ryhdytään lovecraftmaiseksi lonkerohirviöksi, jonka tavoitteena on karata Relieth Science- yhtiön tutkimuslaitoksesta kohti vapaata maailmaa. Lonkeroista, limasta ja monista terävähampaisista suista kasatulle olennolle ihmiset ovat pelkkää ravintoa, jolla kasvattaa omaa biomassaa. Carrionin kivijalkana on helvetin hyvin toteutettu fysiikanmallinnus. Mitä suurempi hirviö, sitä vahvempi se on. Pienempi liikkuu huomattavasti ketterämmin lukuisilla lonkeroillaan, ja sillä on käytössään erilaisia kykyjä kuin kunnon murhapötköllä. Minimonsterilla onnistuu ihmisten vaaniminen hyvin miellyttävällä tavalla, ja isolla massalla kelpaa keskittyä pelkkään paikkojen ja ihmisten remppaamiseen.

Carrionia voi pelata monella eri tapaa. Ensimmäisellä pelikerralla keskityin lähinnä vaanimiseen ja kauhun herättämiseen, ja toisella ryhdyin tavallista brutaalimmaksi hirviöksi, jonka tavoitteena oli päästä pelikentät nopeasti läpi mahdollisimman törkeää voimaa käyttäen. Katoissa ja ilmanvaihtokanavissa piileskely ja hiljaa ihmisiä kitaansa nappaavana hirviönä pelaaminen on erityisen antoisaa, ja se onnistuu herättämään hyrisyttävän makoisaa tunnelmointia ja roolipelihenkeä.

Lonkerokasan ärjymisen perimmäinen tarkoitus on nähdä ruudulta, mihin suuntaan on syytä mennä. Huutoon vastaavat ne paikat, joihin tallennuspisteenäkin toimivia pesiä voi rakentaa ja ne missä niitä jo on. Lisäksi elämöinti herättää suunnatonta pakokauhua lähimaastossa oleville ihmisille. Jostain syystä moinen sadismi on valtavan miellyttävää, ja pelin brutaalin luonteen vuoksi tällaiset tilanteet naurattavat.

Carrion on hyvin, hyvin härski peli.

Ihmisistä voi tehdä mössöä joko vetäisemällä ne lonkeroilla suoraan hirviön suihin, paiskomalla verisesti seiniin tai vaikkapa hutkien erilaisilla ovilla, tuoleilla ja muilla välineillä. Ruumiit saa lyötyä palasiksi ja jopa selkärangan voi repiä näyttävästi tuulettumaan. Valitettavasti pelin ihmishahmot eivät reagoi millään tapaa siihen, kun yläpuolella lymyilevä hiostusta aiheuttava olento pudottelee niskaan punaista limaa.

Vaan eihän sitä kaikkea voi saada. Tästä huolimatta Carrionin monstermania on helppo rakastaa.

Tutkijoiden lisäksi käytävillä liikkuu aseistettuja vartijoita, joista vain militantit tekevät pelistä haastavan. Nämä voivat laittaa eteensä suojan, johon ei kannata myllertää. Lisäksi nämä hahmot käyttävät esimerkiksi liekinheitintä, totta kai, joka on pelin yksi tehokkaimmista ötökkäkarkottimista. Limanuljaskan perässä ovat lisäksi erilaiset mekaaniset laitteet, kuten droonit ja mecha-tyyppiset kävelevät tappomasiinat. Carrionista löytyy myös ansoja, jotka pistävät hirviön saman tien säpäleiksi. Lonkerohirmu ei ole missään nimessä kuolematon, ja aivan tavallisella kuularuiskulla, liekinheittimestä puhumattakaan, voi saada aikaseksi huomattavaa vahinkoa.

Pikseligrafiikka on kelpo ratkaisu pelin ulkoasuksi, sillä Carrion ammentaa väkevästi menneiden vuosikymmenten, etenkin 1980-luvun, populaarikulttuurista. Vahvin inspiraatio on imetty kauhumestarin John Carpenterin The Thing -elokuvasta, jossa arktisesta jäästä löytyy merkillinen lonkero-otus, joka kykenee ottamaan kenen tahansa ihmisen ulkonäön haltuunsa. Myös Carrionin hirviö pystyy tähän ja moneen muuhun vastaavaan metkuun.

Carrion on ulkoasultaan hyvin puhutteleva, sillä maailman luomiseen on panostettu, ja etenkin animaatiot ovat huippuluokkaa. Ihmishahmojen juokseminen on kuin suoraan vaikkapa Prince of Persiasta, ja erilaiset portit ja muut mekaaniset asiat on animoitu erinomaisesti. Monsterin lukuisat suut ja moninaiset lonkerot liikehtivät jatkuvasti upean näköisesti, ja se on hyvin kaunista, jopa hypnoottista katseltavaa. Tämä ei välity staattisista isojen pikseleiden peittämistä kuvista, vaan asia kannattaa tarkistaa esimerkiksi trailereista.

Tunnelmaa luovat lukuisat yksityiskohdat, kuten monissa paikoissa katosta roikkuvat kettingit, koska kyllähän jokaisen tutkimuslaitoksen käytävillä tulee olla paksuja metallisia ketjuja. Nämä tuovat mieleen Alien-leffan, jossa rahtialus Nostromon katosta löytyy jostain syystä vastaavia kettinkejä. Tunnelmaa nostattaa lisäksi pelin mainio äänimaailma, joka on omien korvieni perusteella toteutettu hurjan monipuolisella Omnisphere-synalla. Kaiken lisäksi saundit on musiikkia myöten miksattu loistavasti, ja jopa Koss Porta Pro -luurit onnistuivat toistamaan limakasan visvaista etenemistä oikein rattoisasti.

Saundien tasosta kertoo jotain sekin, että pelkästään ääninäyttelyyn on osallistunut yli 20 henkilöä. Määrä on suuri, kun pitää mielessä, että kaikki pelissä kuultavat ihmisäänet ovat paniikkihuutoa ja itkemistä. Kuten sanottu: härskiä, niin härskiä.

Pelinä Carrion ei ole kovin haastava. Monet puzzlet rakentuvat tilanteisiin, joissa kulkureitti tulee selvittää vaikeaan paikkaan sijoitetun vivun luokse. Jouduin ottamaan uusiksi vain muutaman selkkauksen. Pelaaminen on hyvin virtaviivaista, ja tämän ansiosta lähes samanlaisena pysyvä peli ei tunnu toistolta. Pelikentät vaihtelevat, tietty, mutta vain pinnallisesti. Itseäni tämä ei häirinnyt, sillä pelaaminen on saatu käsittämättömän toimivaksi. Limakasa kulkee toista hiiren namiskaa painaen, kun lonkeroita ohjastetaan toisella. Eri ominaisuuksia käytetään vain yhtä nappulaa painaen, eli pääsin nauttimaan pelaamisesta ilman mitään sähläämistä. Pelaaminen sujuu yllättävän kepeästi myös niitä toisenlaisia lonkeroita nauttien.

Carrion ei pidä sisällään pelikarttaa, joten etenkin alussa olin pää pyörällä siitä, mihin suuntaan madella. Ratkaisua voinee selittää sillä, että limakasa ei itsekään tiedä, mihin mennä (daa!). Todennäköisin syy on se ilmiselvin, eli laittamalla pelaaja kikkailemaan tunnelien syövereihin, voi pelin kestoa venyttää järin helpolla tavalla. Yhtä kaikki, päämäärätön sekoilu käy voimille. Pelin saa tahkottua läpi noin viidessä tunnissa, mutta paikkoja perinpohjaisesti kaluamalla kesto venyy hieman alle kymmeneen tuntiin.

Sivulta kuvattu Carrion ei ole pelkkää ihmisten seinille roiskimista, vaan siinä on lisäksi pienimuotoinen tarina: lyhyissä takautumissa avataan sitä, kuinka hirviö sai alkunsa. Taustatarina on sekin tuttu monista genren elokuvista, eikä juoni ole kovin kummoinen, mutta sen esittäminen rytmittää peliä vallan mainiosti. Eikä tarina ole tässä pelissä se tärkein juttu, ja jos Carrionilta odottaa jotain muuta kuin simppeliä ja veristä hauskanpitoa, ei sitä kannata lähteä hankkimaan.

Carrion toimisi täydellisesti, ellei siinä olisi tuskallista samoissa maisemissa eksyneenä hortoilua. Kaikesta huolimatta Carrion on taidonnäyte siitä, miten valtavan hienoja asioita voi saada aikaiseksi mitättömistä lähtökohdista, jos idea ja toteutus on yhtä viimeisteltyä kuin tässä splatter-pelissä. Ja helvetin hauska.

CARRION

”Käänteinen kauhupeli Carrion tarjoaa yksinkertaista, mutta sitäkin viihdyttävämpää verilöylyä, jota tekee mieli kokeilla uudestaan ja uudestaan.”