Uusimmat

Arvostelu: Irony Curtain: From Matryoshka with Love on viiden tähden seikkailupeli, josta jopa LucasArts olisi ylpeä

02.06.2019 07:00 Teemu Purhonen

Kuinka houkuttelevalta kuulostaa kylmän sodan kommunistitasavaltojen kauhuista kertova koominen peli, joka on toteutettu vanhan koulun seikkailujen hengessä? Epäilykset voi heittää suosiolla gulagin puolelle, sillä vuonna 2006 perustettu puolalainen indiestudio Artifex Indi on tehnyt aiheesta verrattoman hyvän pelin, joka yllättää kelpo huumorin lisäksi myös aimo annoksella inhorealismia.


Julkaisupäivä: 16.5.2019
Tekijä: Artifex Indi
Julkaisija: Artifex Indi
Saatavilla: PC (testattu, Windows) & Mac
Pelaajia: 1
Peliä pelattu arvostelua varten: 15 tuntia


Vuosi 2019 on ollut antelias perinteisten point’n’click-pelien kuluttajille, sillä tänä vuonna on julkaistu monia todella hyviä seikkailuja. Etenkin Muropaketissakin arvioitu neljän tähden peli Whispers of a Machine on ollut tämän veteraanin mieleen, sillä se on laatunsa osalta samalla tasolla vaikkapa kahden ensimmäisen The Secret of Monkey Islandin tasolla. Ero näiden kahden välillä on se, että siinä missä Monkey Islandit keskittyvät anarkistiseen kreisihuumoriin, on Whispers of a Machine teemoiltaan huomattavasti vakavampi ja aikuisempaan makuun. Puolalainen Artifex Indi on onnistunut tuottamaan seikkailun, jossa hassutteluhuumori toimii kovin vakavassa kontekstissa. Irony Curtain: From Matryoshka with Love kertoo hyvin kasuaalisti kylmän sodan rautaesiripun takana tapahtuneesta inhimillisestä kärsimyksestä.

Irony Curtainilla on monia yhtäläisyyksiä LucasArtsin vanhoihin peleihin: se on ulkoasultaan samoilla laduilla kuin Maniac Mansion -jatko-osa Day of the Tentacle ja Sam & Max Hit the Road, mutta ei aivan niin viimeistelty. Syy tähän on arvatenkin se, että Artifex Indillä on varmasti ollut täysin eri luokan rahoitus kuin LucasArtsin peleillä. Tästä huolimatta Irony Curtain on ihastuttavan näköinen – korostetun sarjakuvamainen ja tärähtänyt.

Pienestä budjetista kertovat etenkin pelin välianimaatiot, jotka näyttävät aika minimalistilta. Tähän saattaa tosin päteä pelikehityksen eräs tärkeimmistä lausahduksista, eli ”it’s not a bug – it’s a feature”. Mutta sillä ei ole mitään väliä, koska animaatiot kuitenkin toimivat muutoin hyvin, eli kuljettavat pelin juonta sujuvasti eteenpäin. Ja jos välivideot näyttävätkin hivenen halvoilta, samaa ei voi sanoa muista pelin animaatioista. Jokainen pelihahmo ilmaisee itseään yksilöllisen puheen lisäksi myös omilla ilmeillään, ja taustalla näkyvät animaatiot ovat yksityiskohtaisia, hupaisan näköisiä ja ennen kaikkea muuttavat staattisen taustan eläväksi.

Toinen asia, joka tuo Irony Curtainia pelatessa LucasArtsin mieleen on se, kuinka hemmetin hyvin peli on käsikirjoitettu. Tarina lähtee liikkeelle siitä, kun kommunistista pienlehteä pyörittävä nuorukainen nimeltä Evan Kovolsky päätyy televisioon puhumaan kommunismin suloista. Vuoden 1950 States-tasavallassa asuvan Evanin sanoma ei saa kaikupohjaa, sillä maa on käytännössä tuon ajan Yhdysvallat, jossa kommunistivainot pitivät kaikki kapitalismin millään tapaa kyseenalaistavat piilossa.

Evanin naiivi puhe huomataan kuvitteellisessa Matryoshkan neuvostotasavallassa, ja pian nuori sosialisti päätyykin rautaesiripun toiselle puolelle keskelle sellaista maailmaa, jollaista hän ei edes voinut kuvitella olevan olemassa. Kansa elää todella hurjassa köyhyydessä ja viranomaisten tarkkailun alaisena, ja väkivallan ja maan päältä kokonaan katoamisen vaara on alati läsnä. Ihmisiä kidutetaan ja pidetään epäinhimillisissä oloissa, eikä kansalaisilla ole minkäänlaisia oikeuksia. Suuri johtaja tarkkailee kaikkea ja kaikkia.

Ei se hauskin premissi tällä puolen Punaista toria.

Irony Curtainin nerokkuus piilee siinä, että kaikki tämä kerrotaan satiirin keinoin; tapa on tuttu monien rautaesiripun takana asuvien keskuudessa. Aihe on vähintäänkin vaikea, mutta se onnistutaan kertomaan vakuuttavasti ja hassusti samaan aikaan. Ilman huumoria peli olisi aivan liian totinen, ja äärimmäisen synkkä aihepiiri pysyisi totaalisen vaikeana lähestyä. Irony Curtain on kuin sanomaa julistava Chuck D, kun pelin sankari Evan puolestaan on koominen Flavor Flav. Tasapainon löytäminen on varmasti ollut haastava prosessi, sillä liika pelin teeman kanssa hassuttelu voi tuntua yhtä vaativalta kuin pelkkä brutaali ja tekninen inhorealismi. Erityisen nerokasta tässä pelissä on se, ettei pelaaja välttämättä tiedä miten tuskallista elämä rautaesiripun takana oli. Pelaaja voi kirjaimellisesti olla Evan, joka ensimmäistä kertaa elämässään tutustuu stalinismin kauhuihin.

Pelkällä hienolla käsikirjoituksella ei pötkitä kovin pitkälle, ja se on Artifex Indillä ymmärretty perinpohjaisesti. Irony Curtainin ääninäyttely on alan parhaimmistoa. Sankarin täysin idioottimainen hilpeys välittyy piinaavan selvästi sellaisissakin tilanteissa, joissa ei ole yhtään mitään ilon aiheita, kiitos Evania esittävän Christopher Raglandin energisen työn. Mukana on myös muita alan ammattilaisia, eikä tässä pelissä huomaa kovin helposti kuuntelevansa samaa ääninäyttelijää eri hahmoina. Jokaisella pelihahmolla on esimerkiksi oma selvä (tai epäselvä) puhetapansa, ja nämä ovat juuri niitä tärkeitä yksityiskohtia, jotka herättävät sarjakuvamaisen pelin henkiin juuri siihen sopivalla tavalla. Laadukas ääninäyttely voi olla siloteltua graafista ilmettä tärkeämpi ominaisuus. Jos hahmojen tunteet eivät välity puheen keinoin, pelistä tulee auttamatta ontto, eikä immersio pääse juurikaan kukkimaan toivotulla tavalla.

Irony Curtainin mukaansa imaiseva äänimaailma ei rajoitu vain puheeseen, sillä myös pelin musiikki on vaikuttavan kuuloista. Eikä ihme, onhan tunnusmusiikki Peter McConnellin käsialaa. McConnell tunnetaan mittavasta työstään LucasArtsin pelien parissa – hän on säveltänyt musiikkia esimerkiksi Monkey Island -peleihin, Grim Fandangoon, Full Throttleen, Day of The Tentacleen, ja moniin Star Wars -peleihin. Irony Curtainin musiikki varioi McConnellin teemaa pelin aikana toimivasti eri tavoilla. Kuten asiaan kuuluu, jokaiseen sijaintiin on luotu oma versionsa pelin teemasta. Aina näitä versioita, tai pikemminkin niiden pituuksia, ei ole mietitty kovin pitkälle, sillä jos johonkin puzzleen sattuu juuttumaan, alkaa luuppaava musiikki käymään nopeasti hermoille oman heikon aivokapasiteetin lisäksi. Tosin kyse on pelkästä turhautumisesta, eikä niinkään pelimusiikin ongelmista.

Eikä ääniefekteissäkään ole mitään valittamista, sillä kaikki vain yksinkertaisesti kuulostaa hyvältä. Esimerkiksi Evanin taivallus erilaisilla alustoilla on toteutettu asiallisen monipuolisesti, ja tehosteissa on paikoin sarjakuvamaiseen kokonaisuuteen hyvin sopivaa komiikkaa. Pieniä yksityiskohtia piisaa.

Evanin seikkailussa liikutaan lähinnä Matryoshkan keskustan tuntumassa. Siellä hän saa tarpeellisen kosketuksen paikallisten elinoloihin. Kansalaiset joutuvat jonottamaan yksinkertaisia elintarvikkeita ja asumaan mutalätäköissä, ja ainoa valonpilkahdus löytyy votkasta ja itseironiasta. Tämä ei aukea vaivattomasti sankarillemme, sillä hän ihailee jopa Suuren Johtajan palatsin muurin takaa tasaisesti kuuluvaa teloituskomppanian ammuskelua, ymmärtämättä lainkaan mistä oikein on kyse. Tässä tapauksessa Evan ihaili Matryoshkaa urheasti puolustavien sotilaiden loputonta motivaatiota, koska he eivät lopeta sotaharjoituksia hetkeksikään.

Kuten mainittu, hyväuskoiselle Evanille ei mene kovin nopeasti jakeluun häntä ympäröivä kurjuus. Tästä lypsetään huumoria kaksin käsin, varsin onnistuneesti.

Irony Curtainin puzzle-pähkinät ovat omalla tavallaan loogisia, mutta välillä tuntuu siltä, että inspiraatiota on haettu liikaakin LucasArtsin suunnalta. Eräs Monkey Island 2:n raivostuttavimmista puzzleista on se, kun pelissä tarvittiin jakoavainta, joka on englanniksi monkey wrench. Jos tämä sana ei ole tuttu, ei ole helppoa yhdistää jakoavain pelihahmon taskusta löytyvään apinaan. Omalla kohdalla tällaisia rasittavalla tavalla loogisia puzzleja ei tullut vastaan kovin montaa kappaletta, mutta kaikki nämä ovat täysin yksilökohtaisia: toisille jotkut pähkinät ovat helppoja ja loogisia, kun muille niissä ei ole mitään järkeä.

Irony Curtain tulee pelaajan aivonystyröitä vastaan tarjoamalla mahdollisuuden kysyä peliltä vinkkejä. Monissa paikoissa voi soittaa suoraan komissaarille, joka kertoo miten ihmeessä tietyissä tilanteessa tulee toimia. Jos puhelinta ei ole saatavilla, on jokaisessa pelipaikassa joku henkilö, joka tarjoaa tällaista apua, jos sitä sattuu tarvitsemaan.

Irony Curtainin pelimekaniikka on tuttua kauraa, eli tässä seikkailussa edetään genren sääntöjen mukaan. Sijainnit tulee koluta perinpohjaisesti, jotta kaikki mahdolliset tavarat saa kerättyä omaan taskuun. Sen jälkeen ihmetellään, kuinka seuraavaan päämäärään päästään. Tämä selviää juttelemalla jokaisen pelihahmon kanssa, ja ottamalla selvää, mitä nämä oikein tarvitsevat, että pelaajalle suotuisia asioita tapahtuu. Käytännössä pelissä juostaan paikasta toiseen, ja annetaan eri hahmoille kaikenlaisia asioita. Monissa tällaisissa peleissä kompastellaan siihen, että pelaajaa juoksutetaan tarpeettoman paljon – tarkoituksella tai ilman.

Irony Curtainissa on kosolti tällaista pomputtelua, mutta pelin konteksti tekee tästä tavaroiden absurdista kantamisesta ja säätämisestä nerokasta, sillä neuvostotasavalloissa eläminen oli järjettömän naurettavaa: erilaisia lupia, asiakirjoja ja hakemuksia sai viedä eri paikkoihin kaksin käsin. Tätä taustaa vasten perinteinen point’n’click-juoksuttaminen toimii täydellisesti.

Evan kulkee Matryoshkassa hiiren vasenta korvaa napsauttaen, oikeaa nappulaa painamalla esiin tulee vaihtoehtoja esineen käyttämisestä sen tutkailuun. Välilyöntiä napauttamalla ruudulla näkyy sellaiset asiat, joiden kanssa sankari pystyy olemaan vuorovaikutuksessa. Vaivatonta, aivan kuten pitääkin olla.

Irony Curtainissa on muutamia aivan viihdyttäviä minipelejä, ja eräs näistä liittyy asiakirjojen leimaamiseen. Pelaajan eteen tuodaan nopeasti asiakirjoja, joita leimataan hiirellä napauttamalla. Jos vahingossa leimaa väärän asiakirjan, rankaisee peli siitä välittömästi, ja leimaaminen alkaa alusta. Tämä on sekä typerää että myös naurettavalla tavalla viihdyttävää. Vastaavaa hupia tarjoilee toinen minipeli, jossa ollaan hyvin neuvostohenkisen tivolin tarkka-ammuntakojulla. Siellä tulee osua tauluihin, joissa näkyy imperialistisikojen asioita, kuten esimerkiksi hampurilaisia, ja kommunistisen maailman iloihin osumisista sakotetaan. Lisäksi esimerkiksi hotelliin kirjautumisesta on tehty hyvin haastavaa, sillä lupahakemuksia piti tehdä jopa ravintolassa asiointia varten.

Kokonaisuutena Irony Curtain: From Matryoshka with Love täyttää kaikki viiden tähden pelin ehdot. Se on pullollaan poskettoman hauskaa dialogia, jota tarjoilee pelin päähenkilönä oleva täydellinen törppö, jonka mielestä stalinismi on parasta ikinä, vaikka kansalla ei ole edes ruokaa, ja teloituskomppanialla riittää töitä kellon ympäri.

Satiiri jos mikä on varsinainen taitolaji, ja puolalaisessa studiossa työskentelee tämän pelin perusteella melkoisia sanaseppiä, jotka ymmärtävät ironian päälle paremmin kuin yksikään Helsingin Punavuoressa asuva viiksekäs, fiksipyörällä liikkuva hipsteri. Irony Curtain tekee juuri sen mitä tällaiselta peliltä odotan: se tarjoaa tuntitolkulla herkullista viihdettä, joka saa mielihyväkeskuksen nopeasti hyrräämään. Viihdyttämisen lisäksi peli tekee jotain täysin käsittämätöntä, eli nostaa rautaesirippua ja muistuttaa fasismin vaaroista näinä aikoina, kun äärioikeisto, kansallissosialismi ja viha nostaa saastaista ja yksinkertaista päätään ympäri maailmaa – myös meillä.

Toki Irony Curtain voisi olla omaperäisempi siinä mielessä, ettei sen ole mikään pakko soittaa cover-biisiä LucasArtsin hyviksi koetuista stygeistä. Asian voi nähdä monelta eri kantilta, aivan kuten pitääkin, koska mikään ei ole rasittavampaa kuin hihittelyrinki, jossa kaikki ovat samaa mieltä. Irony Curtainin tekijät ovat valinneet peliformaatiksi klassisen point and click -pelin, jolla kertoa tarinansa. Tämä ei toki tarkoita sitä, että peliin pitää välttämättä esimerkiksi pestata juuri näiden tiettyjen pelien musiikin säveltäjä, mutta omasta mielestä kyseessä on jonkinlainen hatunnosto, joka on täysin ymmärrettävää – jopa suositeltavaa.

IRONY CURTAIN: FROM MATRYOSHKA WITH LOVE

”Irony Curtain: From Matryoshka with Love on suunnattoman viihdyttävä ja antoisa peli rautaesiripun tuolta puolen.”

Teemu Purhonen

”Muropaketin kannet aukesivat edessäni vuonna 2017, josta lähtien olen nauttinut työskentelystä pelipuolen piinkovien ammattilaisten kanssa. Olen aiemmin kirjoittanut Mikrobitin lisäksi myös musiikkimedioihin, kuten Sueen, Rumbaan ja Nuorgamiin. Rakastan scifiä ja indie-pelejä, ja palvon Iain M. Banksia ja Disco Elysiumia. Muropaketin ulkopuoliseen elämääni kuuluu tinnituksen lihottaminen täydellistä äänitaajuutta etsiessä.”

Muropaketin uusimmat