UUSIMMAT

Arvostelu: Paremmalla kenttäsuunnittelulla Moons of Madness olisi tieteiskauhupelien uusi ykkönen

26.01.2020 12:01 | Teemu Purhonen

Viime aikoina on nähty kiitettävä määrä H.P. Lovecraftin kosmisen kauhun tarinoihin pohjautuvia pelejä. Moons of Madness poikkeaa aiemmista merkittävällä tavalla, sillä se herättää yllättävän syviä pelon tuntemuksia, vaikka kyse ei ole mistään maailman omaperäisemmästä teoksesta.


Julkaisupäivä: 22.10.2019 (konsoliversiot tulossa)
Studio: Rock Pocket Games
Julkaisija: Funcom
Saatavilla: PC
Pelaajia: 1
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arvostelua varten: 8


Rock Pocket Games -studion Moons of Madness on todella onnistunut peli, sillä se aiheuttaa hirvittävää kauhua ilman karmivien olentojen kanssa taistelua. Lonkeroita toki nähdään yllin kyllin (ulokkeita, ei sitä makoisaa juomaa), mutta vain dramaattisena tarinaa eteenpäin kuljettavana elementtinä. Vainoharha nousee kattoon välillä jo pelkästään siinä, kun kääntyy katsomaan selän taakse.

Tarinansa osalta Moons of Madness lähtee liikkeelle tieteisviihteen yhdestä käytetyimmistä tilanteista. Marsista sykkii salaperäinen signaali, jota ihmiskunta ei voi niin millään jättää tutkimatta. Tällainen tilanne, jossa avaruuden tyhjiöstä löytyy jonkinlainen viesti, on toki tuttu esimerkiksi elokuvista Alien ja Event Horizon, eikä niiden lopputulema ole koskaan hyvä kenenkään näkökulmasta, jos pahiksia ei lasketa mukaan.

Sankarimme Shane Newehart työskentelee punaisen planeetan salaisessa tutkimuslaitoksessa, jonka eräs massiivinen yritys rakensi ottaakseen selvää, mistä signaalista oikein on kyse. Newehartin rooli laitoksen henkilöstössä on pitää paikat toimintakykyisenä, kunnes vuorokauden sisällä paikalle saapuva rahtialus tulee vaihtamaan henkilökunnan toiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi aurinkopaneelien ja vesijärjestelmien korjaamista.

Kerronta käynnistyy lajityypillisellä esinäytöksellä, joka sijoittuu pitkälle tulevaisuuteen, jolloin tilanne on jo kiehumispisteessä, ja asiat ovat pahasti lähtemässä lapasesta. Suora siirtymä pelin alkumetreille, jossa kaikki on turvallisen normaalia, luo valtavan uhkamomentin, ja saa valmistautumaan myöhempään, täysin väistämättömään myllytykseen.

Olen hyvin altis hyvin tehdylle psykologiselle kauhulle, ja siinä Moons of Madness onnistuu täydellisesti: sen tunnelma loihtii juuri sellaista alati kasvavaa pelkoa ja inhoa, josta viihdyttävä kauhuntunne on tehty. Vaikka tuntemattoman pelko on sitä parasta kauhua, on se samalla myös kaikkein vaikeimmin toteutettavissa. Onneksi Moons of Madness ei ole pelkkä kauhupeli, sillä sen jännityselementit sijoittuvat scifi-asetelmaan. Molemmissa genreissä, kauhussa ja scifissä, on sisäänrakennettuna tuntemattoman kohtaaminen, ja näiden yhdistelmä on tässä tapauksessa niin loistava, että se saa silmät vuotamaan verta.

Säikyttelyä pelistä toki löytyy, mutta vain tilanteissa, joissa virtsarakon pidätyskyky on jo valmiiksi heikentymään päin. Moons of Madness ei ole heikkohermoisille, mutta siitä saa kaiken irti parhaalla mahdollisella tavalla, kun peliä pelaa pimeässä ja äänet täysillä.

Moons of Madness päästää nauttimaan pirullisesta tunnelmasta ja sen herättämästä hikoilusta vaivattomalla tavalla, sillä peliä on todella helppo pelata. Sankari liikkuu kaikista ensimmäisen persoonan peleistä tuttuja näppäimistön nappeja painaen, ja esimerkiksi ovien operointi tapahtuu hiirtä naksauttamalla.

Juokseminen, kyyristyminen ja muu vastaava toimii samalla tapaa.

Pelissä ei ole varsinaisesti minkäänlaista karttaa opastamassa, minne pelaajan tulee kulkea, vaan tässä toimii apuna ranteeseen kiinnitettävä pääte – eräänlainen Fallout-pelien Pip-Boy-terminaali. Sitä käyttämällä voi selata inventaarion lisäksi juuri käynnissä olevaa tehtävää, ja laite näyttääkin, mihin pitää suurin piirtein suunnata.

Rannenäyttö ei missään nimessä ole yhtä kätevä kuin kartta, ja onkin vaikea ymmärtää, miksi tähän ratkaisuun on päädytty, sillä se ei vain toimi.

On suoraan sanottuna täysin perseestä hinkata loputtomasti jotain yhtä tiettyä aluetta, ja yrittää keksiä, miten määränpäähän oikein pääsee. Esimerkiksi kulman takana piileskeleviä portaita ei välttämättä hoksaa kovin helposti: kaikki näyttää laitoksen puolella aivan samalta. Tässä Moons of Madness meneekin metsään pahemman kerran, sillä ei tarinavetoisen pelin pitäisi jättää pelaajaa tällä tapaa jumiin. Se jos mikä tappaa immersion välittömästi.

Moons of Madnessnin puzzle-pähkinät ovat pääsääntöisesti loogisia ja pääteltävissä, mutta joissain kohdissa tuntuu siltä, että pelin kestoa on pitänyt jollain tapaa venyttää, tai kenties nämä paikat on kehitetty studion pikkujouluissa.

Moons of Madness on pelottavin peli mitä olen pelannut, sillä sen tie syvyyksiin ei anna hetkeäkään armoa. Tällaisten lovecraftmaisten hiipivän kauhun pelien merkittävimpänä puutteena on ollut mainion tunnelman, tarinan ja näyttävyyden yhdistelmä, mikä on äärimmäisen vaikea toteuttaa – ensiluokkaisen pelimekaniikan lisäksi. Tässä tapauksessa nämä kaikki osaset nivoutuvat toisiinsa kuin Cthulhun lonkeroparta. Lopputulosta tukee siihen täydellisesti sopiva äänimaailma, ja erityisesti nostan hattua jälleen kerran mainiolle ääninäyttelylle.

MOONS OF MADNESS

”Jos pelin kenttäsuunnitteluun olisi uhrattu edes murto-osa aikaa muusta kehityksestä, olisi Moons of Madness eräs tärkeimmistä kauhupeleistä – varsinainen pelien Event Horizon.”

Muropaketin uusimmat