Uusimmat

Arvostelu: Planet of the Apes: Last Frontier on pahinta, mitä apinoille on tapahtunut sitten Tim Burtonin

13.12.2017 09:03 Tuukka Hämäläinen

Interaktiivinen seikkailu Planet of the Apes: Last Frontier on niin järkyttävän huono lisenssipeli, ettei sitä voi suositella kuin uusien elokuvien pakkomielteisimmille faneille. Elokuvasarjan kiehtovaa tarinaa, kiinnostavia hahmoja ja hyvin ohjattua toimintaa et tule tästä paketista löytämään.


Julkaisupäivä: Julkaistu / Tekijä: Imaginati Studios / Julkaisija:  / Saatavilla: PlayStation 4 / Testattu: PlayStation 4  / Pelaajia: 1 / Muuta: Tukee PS4:n PlayLink-ominaisuutta / Ikäraja: 18


Tehdään heti alkuun yksi asia selväksi:

Uudet Planet of the Apes -leffat ovat erinomaisia scifi-elokuvia. Ne onnistuvat tekemään apinoista uskottavia henkilöhahmoja ja käsittelemään hankaliakin eettisiä kysymyksiä viihdyttävän seikkailun ohessa. Ne päivittivät upeasti klassisen elokuvasarjan uudelle vuosituhannelle, ja nostivat franchisen Tim Burtonin susihuonon tulkinnan pohjamudista.

Koska elokuvat ovat myös olleet melkoisia kaupallisia menestyksiä, on pieni ihme, että niiden pohjalta on aiemmin julkaistu vain yksi lisenssipeli, vuonna 2014 ilmestynyt mobiilipeli Plague Inc. Nyt ilmestyneen interaktiivisen seikkailupeli Planet of the Apes: Last Frontierin perusteella tämä on kuitenkin vain hyvä asia.

Last Frontier on nimittäin aivan järkyttävän huono tekele.

Viimeinen rajaseutu

Planet of the Apes: Last Frontier sijoittuu nimellisesti Dawn of the Planet of the Apes (2014) ja War for the Planet of the Apes (2017) -leffojen väliin. Sillä ei tosin ole tarinan kannalta paljon mitään merkitystä.

Pelin keskiössä on omille teilleen lähtenyt apinaheimo, jota johtaa simpanssi Khan. Metsäisille vuorille asettuneelta heimolta alkaa loppua ruoka, ja heidän on uskaltauduttava tasangoille, ihmisten seuduille etsimään safkaa talven varalle. Siellä puolestaan asustelee ihmisjoukko, jonka johtoon nousee Jess, edesmenneen pormestarin vaimo. Pian apinat ja ihmiset ajautuvat konfliktiin, jota sitten yritetään ratkoa molemmissa leireissä.

(Irtohuomiona on pakko ihmetellä, miten metsäisellä seudulla ei riittäisi riistaa, eikä peli kerro sitäkään, miksi ihmisillä on niin tiukkaa. Heillä on selvästi karjaa ja satoja. Mistä resurssipula siis johtuu?)

Pelin tarina on puiseva ja hahmot täysin pahvia, mikä on kuin loukkaus mainiolle elokuvasarjalle. Planet of the Apes: Last Frontier on myös tyyppiesimerkki surkeasta lisenssipelistä, sillä se ei pyri tarjoamaan mitään uutta, vaan tyytyy jäljittelemään elokuvia asetelmaa ja useita hahmoja myöten. Khan vastaa elokuvien Ceasaria, hänen poikansa Bryn ja Tola vastaavat Blue Eyesia ja sotaa lietsovaa Kobaa, ihmisistä Rainey vastaa Gary Oldmanin esittämää Dreyfusia, ja koska elokuvissa on viisas oranki Maurice, on pelissäkin viisas oranki Clarence. Ilmeisesti kaikissa apinaheimoissa on vain yksi oranki ja se on aina viisas.

Noh, kökköisen tarinan saattaisi vielä antaa anteeksi lisenssipelissä, jos se vain tukisi viihdyttävää pelisisältöä. Näin ei kuitenkaan ole, sillä kun kyseessä on interaktiivinen seikkailu, ei pelillä ole muuta tarjottavaa kuin tarinansa.

Valinnoillasi ei ole väliä

Last Frontierin pelaaminen toimii valinnoilla. Pelaaja ei aktiivisesti ohjasta hahmoja, vaan peliä ”pelataan” kuin interaktiivista elokuvaa, jossa pääsee tekemään valintoja: sanotko näin vai noin, ammutko vai jätätkö ampumatta, ja niin edelleen.

Hyvää on se, että peliä voi pelata porukalla, joko ohjaimilla tai älypuhelimilla PlayStation 4:n uuden PlayLink-ominaisuuden kautta. Tämä myös todistetusti toimii hyvin pelin oman sovelluksen avulla. Pelaajat tekevät päätökset yhdessä niin, että perusvalinnoissa enemmistö päättää, ja aikarajallisissa ”action choice” -tilanteissa kaikkien on oltava samaa mieltä ja reagoitava ajoissa.

Interaktiivinen fiktio on kiinnostava genre, jos se tehdään oikein. Planet of the Apes: Last Frontieria pelatessa vaivaa kuitenkin jatkuvasti se tunne, ettei valinnoilla ole väliä. Vaikka alussa kuinka vastustelisit ihmisten maille lähtemistä, lähtevät apinat kuitenkin. Vaikka yrittäisit estää ensimmäistä kuolonuhria, et voi sitä estää. Tuntuu melkein siltä, kuin käsikirjoittajat eivät olisi oikein tajunneet, miten ja millainen tarina tässä genressä kannattaa rakentaa.

Monet valintatilanteetkin ovat usein yhdentekeviä. Lopulta pelaajaa ei niinkään kiinnosta se, miten pääosa-apina reagoi kuhunkin kommenttiin dialogikohtauksessa, kuin se, mitä isoja valintoja ja toimintoja hahmot tekevät.

Pelissä on kolme erilaista loppuratkaisua, joiden sisällä pitäisi olla myös pienempää variaatiota. Ilmeisesti siis jotkin valinnat oikeasti vaikuttavat tarinaan. Eri valinnoista ja lopetuksista palkitaan myös PlayStationin Trophy-palkinnoilla, mutta en voi kuvitella kenenkään pelaavan tätä useampaan kertaan. Pleikkarin Trophyjen kertomat prosentit myös puhuvat sen puolesta, ettei suuri joukko pelaajista ole jaksanut pelata kokemusta loppuun asti edes yhtä kertaa.

Tekninen totetus on hirveä

Last Frontier näyttää päällisin puolin mukiinmenevältä. Apinat on mallinnettu ihan siedettävästi, ja valoefektit ovat paikoin kauniita.

Siihen ne kehut sitten loppuvatkin. Kritiikkejä sen sijaan on helppo luetella: Kasvojen animaatio, etenkin ihmishahmojen kohdalla, on tolkuttoman kankeaa. Tekstuurit lataavat usein jälkijunassa. Ratsastaessaan hahmot näyttävät leijuvan hevosten selässä. Pelimaailma on visuaalisesti ankea, harmaa ja persoonaton. Grafiikat ovat parhaimmillankin menettelevät. Action choice -valintojen ohjeteksti jäätyy ruudun alaraitaan käytännössä koko pelin ajaksi. Joskus leikkauksetkin nykivät oudosti.

Erityistä huomiota herättää äänimaailma. Ihmishahmojen ääninäyttely vielä menettelee, mutta apinat kuulostavat naurettavilta. Siinä missä elokuvissa apinoiden puhe oli ”uskottavaa”, kuulostavat ne nyt vain ihmisiltä, jotka vähän korisevat puhuessaan. Ehkäpä juuri siksi pelin apinat tyytyvätkin lähinnä öhisemään ja örisemään viittomakielen ohella, eivätkä ne silti onnistu kuulostamaan eläimiltä.

Äänisuunnittelu ja miksaus tekevät kokemuksesta vielä pahemman: maailman taustaääniä (ambienssia) ei erotu juuri ollenkaan ja puheäänet kuulostavat ulkonakin kuin ne tulisivat suoraan äänityskopista, eivätkä ne esimerkiksi kantaudu mistään suunnasta tai kaiu luonnollisesti. Toteutuksessa on jotain amatöörimaisen kankeaa, sillä yleensä tällaisiin asioihin ei edes kiinnitä huomiota.

Lisätään pakettiin vielä musiikki, joka yrittää jäljitellä modernien lännenelokuvien rosoista tunnelmaa ilman minkäänlaista tunnistettavaa sävellystä. Lopputuloksena pelin äänimaailma koostuu minuuttien ajan surkeasti äänitetystä ja näytellystä örähtelystä, jonka taustalla on jotain tunnistamatonta jousihuminaa.

Tylsää, niin tylsää…

Kehnostikin toteutetuista tai bugisistakin peleistä voi nauttia, jos niiden tarinassa tai pelattavuudessa on jotain kutkuttavaa ja viihdyttävää. Planet of the Apes: Last Frontierin kohdalla näin ei ole.

Pari-kolme tuntia kestävä pelikokemus on kuolettavan tylsä ja puuduttavan hidas, ja se tuntuu lyhyestä kestostaan huolimatta venytetyltä. Sen sijaan, että pääsisit oikeasti tekemään merkittäviä valintoja, saat katsoa minuuttikaupalla turhia keskusteluja, joissa apinat urahtelevat ympäripyöreitä siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Sitten kun jotain viimein tapahtuu, sekin on ohjattu surkeasti, etkä pääse vaikuttamaan kuin pariin yksityiskohtaan taisteluissa. Hahmoista ei ala välittää, koska heillä ei ole mitään persoonaa, eikä heitä opi tuntemaan.

Itsenäisenä pelinä Last Frontier jäisi huomiotta kehnona interaktiivisena fiktiona. Planet of the Apes -sarjan pelinä sitä tulee kuitenkin verranneeksi elokuviin, ja sitä vertailua se ei todellakaan kestä. Andy Serkisin rooli pelin tuottajana ei näytä vaikuttaneen mihinkään. Ehkäpä jostain löytyy niin intohimoisia faneja, että he nauttivat tästäkin turhakkeesta. Tai ehkäpä oikeassa seurassa, parin oluen jälkeen pelille voi naureskella samaan tapaan kuin kehnoille kauhuelokuville. Jos kuitenkin kaipaat oikeaa peliä, kierrä tämä kaukaa.

 

PLANET OF THE APES: LAST FRONTIER

”Last Frontier on hämmästyttävän huono peli, jonka pelaamisesta pitäisi maksaa pelaajille.”

Tuukka Hämäläinen

"Olen kirjailija ja toimittaja, joka on avustanut Muropakettia vakituisesti vuodesta 2016 alkaen. Juttuja kirjoittelen pääasiassa pelipuolelle, mutta myös leffapuolella voi nimeni näkyä. Pidän eniten seikkailupeleistä, joissa voi edetä hiippailemalla, enkä koskaan lakkaa puhumasta Jurassic Parkista ja Metal Gear Solidista. Olen vannoutunut konsolipelaaja, jonka suosikkipelejä ovat esimerkiksi Outer Wilds, Death Stranding ja The Last of Us Part II."

Muropaketin uusimmat