Arvostelu: Sega Forever on hieno ja vieläpä ilmainen sukellus konsolipelien historiaan

Sega oli muinoin yksi suurista konsoli- ja konsolipelivalmistajista, kunnes firma joutui pakon edessä siirtymään vuonna 2001 puhtaaksi ohjelmistotaloksi. Moni vanhempi pelaaja kuitenkin muistaa ja rakastaa Segaa ja etenkin Mega Drive -konsolia peleineen. Tällä nostalgialla ratsastaa myös Sega Forever -pelisarja, jossa firman muinaisia julkaisuja sorvataan muodikkaiksi mobiilipeleiksi.

Julkaisupäivä: julkaistu, lisää pelejä saapuu tasaiseen tahtiin  / Tekijä: Sega / Julkaisija: Sega / Saatavilla: Android, iOS  / Testattu: iOS / Pelaajia: 1, 2 (samalla koneella) / Muuta: Ladattava peli / Ikäraja: –

Sega Forever on itse asiassa pitkän tähtäimen pelisarja, jossa Sega sukeltaa oikein kunnolla pelihistoriaansa. Alkuun iOS- ja Android-laitteille julkaistavat mobiilit retropelit kun kattavat firman pelillisiä antimia niin konsoli- kuin tietokonepelien aikakaudelta, aina kahdeksasta bitistä nykyaikaan. Alkuun tarjonta painottuu Mega Drive -konsolin teoksiin, mutta luvassa on pelejä myös SG-1000-tietokoneelta, Master Systemiltä, Game Gearilta, Saturnilta ja Dreamcastilta. Julkaisukavalkadiin viskattiin yllärinä myös muutaman vuoden takainen Virtua Tennis Challenge, joka oli alkujaankin mobiilipeli. Ajan mittaan Foreverin katalooki kasvaa uusilla peleillä, joita saapuu yksittäin muutaman viikon välein. Jokainen peli julkaistaan omana, itsenäisenä latauspelinään.

Foreveriä voi pitää peukutuksen ansaitsevana ideana monestakin syystä. Muinaiset enemmän ja vähemmän klassikot pääsevät aivan uusien yleisöjen ääreen, kun ne tuodaan tällä tavoin saataville latauspeleinä, kaiken lisäksi ilmaisina. Forever-pelit voi ladata maksutta, eikä niitä ole edes millään tapaa rikottu tai rajoitettu. Ilmaisuudesta maksetaankin sillä perinteisellä tapaa, eli katsomalla mainoksia.

Hankalampaa on se, että vanhan koulukunnan video- ja etenkin konsolipelit saattoivat olla hyvinkin tarkkaa ohjainakrobatiaa. Luvassa on nopeaa toimintaa ja tarkkaa loikintaa, joskus kovinkin pikselintarkasti. Arvatkaas vapaasti miten helppoa se on kosketusnäytön virtuaalitikuilla? Pelikokemuksen taso riippuukin todella paljon näytön koosta, sorminäppäryydestä ja siitä, onko käytössä erillistä peliohjainta. Voihan joku olla todella hyvä hiplaamaan virtuaalisauvaa ja -nappeja, mutta väitänpä vahvasti, että kyllä Foreveristä täysillä nauttiminen vaatii alleen kunnon peliohjaimen. Tosin toki tämä on pelikohtaista – rauhallisemmat seikkailu- ja strategiapelit sujuvat virtuaalisemminkin, mutta valtaosa konsolipelejä on toiminnallisempia.

Foreverin Mega Drive -pelien kohdalla oli havaittavissa myös yllättävän paljon eroja emulaation suorituskyvyn kohdalla. iPad Mini pyöritti tosi nätisti Sonic the Hedgehogia, mutta esimerkiksi Comix Zone oli jo melkoista nykimistä ja nytkyttämistä. Ihan vanhimmalla iOS-laitteella ei siis kannata välttämättä yrittää, mutta onneksi sikaa ei tarvitse ostaa säkissä.

Yksi iso peukku vielä: tallennus. Pelit voi tallentaa koska tahansa, vaikka kesken kentän. Nyt ei siis tarvitse aloittaa aina ihan kentän alusta, jos kuolee pahaan paikkaan. Ilmaisversiossa tallennus onnistuu tosin vain pilveen, eli jos haluat pelata tallennusoptiolla reissatessa, niin joko pidät mobiilinetin päällä koko ajan tai maksat hynää.

Seuraavaksi käydään läpi ne Sega Foreverin pelit, jotka olivat saatavilla testijakson aikana.

Sonic The Hedgehog

Sonic the Hedgehog (1991) on yksi tasoloikkailun suurista klassikoista, joskin samalla se jakaa myös kansaa. Toiset tykkäävät Marioiden rauhallisemmasta tahdista, toisille Sonicin hurja kiitolaukka on parasta tasoloikkaa ikinä. iPadin ruudulta on kuitenkin vähän vaikeaa erottaa Sonicin neroutta, sillä virtuaalitikku on näin nopeaan peliin huono ohjain. Nopeutta, tarkkuutta ja reaktioita tarvitaan, eikä tunnoton ruudun koskettelu riitä hyvään vastineeseen.

Silti peli kuulostaa ja näyttää samalla hyvältä. Värikäs pikseligrafiikka erottuu yhä hyvällä tapaa, jopa isommasta televisiosta katsottuna. Tästä tuntee ja näkee, kuinka huolella ja rakkaudella Sonicia on aikoinaan väännetty. Harva tämän aikakauden tasoloikka näyttää yhtä toimivalta, kirkkaalta ja selkeältä nykysilmin katsottuna. Ei Sonic siis suotta ole Segan suurin peliklassikko, joka jaksaa viihdyttää faneja yhä edelleen.

Comix Zone

Comix Zone (1995) on puolestaan hyvin mielenkiintoinen, todella erilainen pelikonsepti, jossa toiminta tapahtuu jokseenkin kirjaimellisesti sarjakuvassa. Piirtäjä näet temmataan tekemänsä sarjakuvan sivuille, jossa hän joutuu taistelemaan luomansa pahiksen piirtämiä vihollisia vastaan. Matka etenee turpaanmättämisen merkeissä ruudusta toiseen, erittäin sarjakuvamaisissa tunnelmissa.

Eihän Comix Zone mikään Segan suuri klassikko ole, mutta siksipä pelille täytyykin antaa aivan erityisen paljon propseja. Onhan se näet hiton hienoa, että retrolämmittelysarjaan uskalletaan kaivaa heti alussa muutakin kuin pakkofillereitä. Tämä on idealtaan ja visuaaliselta toteutukseltaan muistamisen ja tutustumisen arvoinen peli, vaikka pelattavuus muuttuukin suhteellisen nopeasti yksitoikkoiseksi. Comix Zone on myös tähänastisten Sega Forever -pelien raskain teos, jonka pyörittäminen vaatii jo varsin kovaa iOS-rautaa.

Altered Beast

Altered Beast (1988) oli alkujaan suhteellisen menestyksekäs kolikkopeli, josta on sittemmin kasvanut suoranainen 16-bittisen konsolipeliaikakauden ikoninen mälsäysikoni.

Pelin alkuasetelma on vähintään kliseinen – kreikkalaista mytologiaa ja beat’em’uppia, tuttu juttu. Kuolleista herätetty sankari astelee ruudun alareunassa oikeaa reunaa kohden, sitä koskaan tavoittamatta. Erilaisia hirviöitä tulee ruudun reunoilta niin maassa kuin ilmassakin, ja sankarimme täytyy turpiinmättää ja potkia nämä takaisin Tuonelaansa.

Ikävä kyllä toiminta on niin käsiin lahonnutta ja suoraan sanoen tylsää, ettei se suuremmin päitä kääntänyt edes konsoliretrona, vielä vähemmän mobiilipelinä. Siitä vain yksinkertaisesti puuttuu imu. Onneksi pelin tempo on sentään sen verran rauhallinen, että pelaaminen onnistuu jollain tapaa myös virtuaaliohjaimella.

Kid Chameleon

Kid Chameleon (1992) on toinen Sega-retrokokoelmien usein nähty täytepeli, joskaan ei sentään ihan Alexx Kiddin tai Alteredin tapainen pakkotäytepulla. Onhan tämä sentään sinänsä kiva peli, jossa on muutama omakin idea ja hyvin, hyvin paljon lainoja. Sivusta kuvattu tasoloikka on noukkinut pelattavuuteensa paljon ensimmäistä Mariota, mutta siihen päälle on lyöty vahvaa varhaisysäriä huokuvaa pikseligrafiikkaa ja pohjimmiltaan yllätyksetöntä tasoloikkaa. Tosin eroa muihin on tehty sillä, että vaikeustaso on alkumetreiltä saakka jo niin korkea, ettei palkitsemisen ja pärjäämisen ilosta tarvitse paljoa puhua.

Taustatarina huokuu sympaattista alkuysärin virtuaalitodellisuushuumaa. Eihän tämä ihan Ruohonleikkaajamies ole, mutta kersojen kaappaaminen videopelien virtuaalitodellisuuteen kuulostaa juuri niin kuluneelta kuin mitä se onkin. Tosin VR:llä voidaan myös perustella kenttien monimuotoisuus ja arvaamattomuus, samoin kuin päähenkilön oivallisen kiva kyky vaihtaa hahmoaan. Kameleonttimainen kakara kun muuntuu kentän tai tilanteen mukaan erilaisiksi loikkasankareiksi, ja siinä samalla vaihtuvat tietenkin kyvytkin.

Phantasy Star II

Phantasy Star II (1990) muistuttaa siitä aikakaudesta, kun muinaisissa konsolisodissa käytettiin pääaseena hirmuista, salaperäistä välinettä suoraan myyttisestä idästä, JRPG:tä. Se ei ole suinkaan japanilainen BFG, vaan termillä tarkoitetaan japanilaista roolipeliä. Ja siinä missä Nintendo löi kilpailijoitaan Final Fantasyilla, Sega ratsasti Phantasy Stareilla.

Phantasy Star II on yksi Segan menestyneimmistä ja hiteimmistä JRPG-teoksista, josta tunnistaa selvästi japanilaiset populaarikulttuurivaikutteet. Isojen anime-silmien ja kettukorvien lisäksi peli tarjoilee myös ylhäältä kuvattua rooliseikkailua ja paljon pieniin teksti-ikkunoihin ahdettua tarinankerrontaa. Teos oli muuten aikansa suurin ja laajin konsoliseikkailu, sillä se julkaistiin kuuden megabitin modulilla. Tämä tarkoitti äimistyttävää 768 kilotavua, eli melkein yhtä Amiga-levykettä!

Vuosikymmeniä myöhemmin Phantasy Starit ovat ajautuneet pelimaailman nurkkaan, mutta eivät täysin unohduksiin. Kunnon jatko-osia ei ole nähty ikiaikoihin, mutta Phantasy Star Online 2 sentään porisee edelleen jossain harmittomien pikkumorppien nettinurkassa.

Retroseikkailuna Phantasy Star II on yllättävän mukava. Ulkoasu on asiallisessa yksinkertaisuudessaan aikaa kestävää, eivätkä esimerkiksi värivalinnat ole pahemmin kulahtaneet. Virtuaaliohjain riittää hyvin peliin, jossa ei tarvitse reagoida tai taistella reaaliajassa. Tosin käyttöliittymän suunnittelusta voisi vähän yskiä, mutta osasyy lienee alkuperäisen japanilaisen pelin käännöshaastavuudessa läntisille kielille. Siinä missä japaninkielen aakkosilla voitiin kertoa paljonkin asiaa tiiviissä tilassa, länkkäriääkkösillä tilaa tarvitaankin hankalan paljon enemmän. Vaan minkäs teet.

Phantasy Star II:a pelaa mielellään edelleenkin, joskin tiettyä kärsivällisyyttähän tässä tarvitaan. Mutta ainakin Sega Foreverin oivallisen pilvitallennuksen ansiosta pelaaminen sujuu juuri sellaisissa annoksissa kuin mitä itse haluaa ja missä tahansa.

Virtua Tennis Challenge

Virtua Tennis Challenge (2012) on Foreverin outolintu. Vain muutama vuosi sitten mobiiliin julkaistu urheilupeli on moderni teos, jossa urheilusuoritukset onnistuvat mukavasti yhdellä sormella täppäilemällä. Retrosta ei voi puhua, mutta eiköhän viihdyttävä sporttimeininki pure tenniksen ystäviin, etenkin kun Sega Foreverissa aiemmin maksullisen pelin saa nyt ilmaiseksi.

Onko Segassa yhä sitä jotain?

Sega Foreverin pelitarjonta on heti alkuvaiheessa hassu sekoitus hittejä ja outoiluja. Genrellisesti painotus tasohyppelyihin ei yllätä, vielä vähemmän ensimmäisen Sonicin julkaisu heti alkuunsa. Henkilökohtaisesti ilahduin eniten Comix Zonesta ja Phantasy Stareista, sillä ne tuovat valikoimaan myös harvemmin nähtyjä ja muistettuja luomuksia. Ja voisin aivan hyvin elää loppuelämäni näkemättä ikinä Altered Beastia.

Yleisesti ottaen fiilis on positiivinen, sillä Forever-versioinnit ovat tasokkaita ja toimivia – ja ennen kaikkea ilmaisia. Ehkä näillä löydetään jokunen uusikin pelaaja vanhojen Sega-fanien rinnalle, ja syytä varmaan olisi – kovimmilla faneillahan on aito konsoli ja pelit, tietenkin putkitelkan kera. Meille vähemmän rautafanaatikoille riittävät emuloidummatkin versiot, kunhan ne vain pyörivät nätisti ja tuntuvat hyviltä.

Mutta tämä hyvältä tuntuminen on se suurin kynnys. Phantasy Staria voi pelata virtuaalitikullakin, kaikki muut pelit kaipaavat oikeaa padia. Jos sellaista ei löydy, niin pelikokemus on todennäköisesti aika turhauttava. Hyvä Android- tai iOS-padi maksaa sen 50-100 euroa, joten kannattanee harkita tarkkaan miten tosissaan mobiilipelaamiseensa suhtautuu. Etenkin jos haluaa nauttia segoilusta kaksipelinä.

Foreverin pitkän tähtäimen lupaus vanhojen Sega-konsolipelien uudelleenjulkaisusta ilmaisina tai parin euron kertaostettavina uusioversioina on hyvää fanipalvelua ja pelihistorian kunnioittamista. Kunhan vain Sega Foreveria jaksetaan kehittää eteenpäin ja vakkarihittien väliin julkaistaan myös niitä vähemmän tunnettuja teoksia, niin tästä kasvaa ajan mittaan hieno sarjakurkistus pelihistoriaan.

Sega-mobiiliretroilun ei muuten tarvitse rajoittua pelkästään Foreveriin, sillä latauskaupoissa on rutkasti muutakin segaisaa. Etenkin Soniceja on julkaistu latausmuodossa kasapäin, ja muun muassa Sonic the Hedgehog CD toimii vallan hienosti iPadillakin, ainakin oikealla padilla pelattuna. Uudemman pään retrohtavaa tuotantoa edustaa puolestaan Crazy Taxin lämmittelyt.

SEGA FOREVER

”Sega Forever on oiva ja paikoin avartavakin matka konsolipelien historiaan.”