UUSIMMAT

Arvostelu: The Sinking Cityn hyvät puolet jäävät loputtomien bugien ja tylsän taistelun varjoon

02.07.2019 20:00 | Tuukka Hämäläinen

H. P. Lovecraftin kauhutarinoihin perustuva The Sinking City on parhaimmillaan kiehtovaa mysteerien ratkomista Sherlock Holmes -pelien kehittäjiltä. Samaan aikaan se on kuitenkin vanhanaikainen, buginen ja monilta osin ankea pelikokemus.


Julkaisupäivä: 27.6.2019
Studio: Frogwares
Julkaisija: Bigben Interactive
Saatavilla: PlayStation 4 (testattu), PC, Xbox One (Switch-versio tulossa)
Pelaajia: 1
Ikäraja: 18
Peliä pelattu arvostelua varten: 20 tuntia


Ukrainalainen Forgwares tunnetaan parhaiten Sherlock Holmes -dekkaripeleistä, joita on ehtinyt ilmestyä jo kahdeksan kappaletta. Samaan aikaan studio on kuitenkin ammentanut myös kauhukirjallisuuden lähteistä, kuten Sherlock Holmes: The Awakened (2007) ja Dracula: Origin (2008) osoittivat. Siksi ei tavallaan olekaan yllätys, että kehittäjät ovat uutukaisessaan ottaneet lähtökohdakseen kulttikirjailija H. P. Lovecraftin (1890-1937) tuotannon.

The Sinking City on yhdistelmä mysteerien ratkomista ja selviytymiskauhua, joista ensiksi mainitussa onnistutaan huomattavasti paremmin. Vaikka tyylilaji on hieman eri, on peliä mahdotonta olla vertaamatta viime syksynä arvostelemaani Call of Cthulhuun, sillä pelien lähtökohdat, tapahtumapaikka ja päähenkilötkin ovat niin lähellä toisiaan. Molemmat myös ammentavat keskeisimmät vaikutteensa samoista Lovecraftin tarinoista, keskeisimmin Cthulhun kutsu (1928) ja Varjo Innsmouthin yllä (1936) -novelleista.

The Sinking Cityn päähenkilö on yksityisetsivä Charles W. Reed, ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka saapuu painajaismaisten näkyjensä johdattamana Oakmontin fiktiiviseen kalastajakaupunkiin. Hiljattain sattunut tulva on eristänyt Oakmontin mantereesta, ja monia katuja voi kulkea ainoastaan veneellä. Reed ajautuu heti keskelle eriskummallisten mysteerien verkkoa, jossa hänen selittämättömät, yliluonnolliset etsivänlahjansa tulevat tarpeeseen.

The Sinking Cityssä on parasta on kiistatta Oakmontin miljöö, pelin monet kertomukset, sekä tutkimustyö, joka on oikeasti kiehtovaa. Pelissä löytyy sivutehtävineen pelattavaa noin 30 tunnin edestä, mutta päätarinan voi määrätietoisesti pelatessaan läpäistä myös paljon nopeammin. Tämä olisi tosin lyhytnäköistä, sillä sivutehtävät auttavat kehittämään hahmoa, ja niistä löytyvät myös pelin parhaat tarinalliset hetket.

Valitettavasti The Sinking City ei ole pelkkää rikosten selvittelyä ja tarinoihin uppoutumista, vaan matkalle mahtuu myös toimintaa. Taisteleminen onkin pelin kompastuskivi, sillä se on valtaosin kömpelöä, toisteista ja turhauttavaa.

Pelissä kohdattavia vihollismörkkejä lopulta vain neljä  erilaista, ja hirviöiden kohtaamiset tuntuvat usein filleriltä keskellä tarinaa. Mörököllejä on myös kylvetty pitkin kaupunkia eristetyille vyöhykkeille, joille voi halutessaan mennä koluamaan paikkoja, mutta usein juuri mikään ei motivoi ottamaan riskiä. Pari boss-taistelua muistuttavaa kohtausta tuntuuvat myös todella kömpelöiltä pelin keskellä.

Hankalinta taistelussa on kuitenkin se, että The Sinking Cityn pelattavuus on kankea ja peli on täynnä bugeja, kuten kollegani jo ensituntumassaan kirjoitti. Hahmot esimerkiksi ilmestyvät ja katoavat miten sattuu, tekstuurit lataavat tolkuttoman hitaasti, ja peli nykii, tökkii ja pysähtyy toistuvasti latailemaan. The Sinking Cityn avoimessa pelimaailmassa liikkuessa ei kulu minuuttiakaan, ettei kohtaisi vähintään graafisia bugeja.

Osa ongelmista voi ratketa päivityksillä, mutta on vaikea uskoa, että kaikkia särmiä saadaan koskaan hiottua pois. Bugit kuulostavat myös olevan samankaltaisia niin PC:llä kuin konsoleillakin.

Graafisesti pelimaailma on itseasiassa ihan mukiinmenevän näköinen, silloin kun maisemat oikeasti erottuvat. Liian monesti tilanne on kuitenkin se, että kuvan etualalla bugit vievät huomion ja etäämmällä erottuu vain tekstuurittomia möhkäileitä. Hahmomallit ovat myös aika elottomia, ja samoja kasvoja tuntuu tulevan vastaan joka toisella hahmolla. (Pelin promokuvat antavat myös todella kaunistellun kuvan siitä, miltä The Sinking City oikeasti näyttää. Promot ovat myös vanhoja, minkä päähenkilön ulkonäkö paljastaa.)

Pelattavuuden osalta ongelmat kulminoituvat kohtauksissa, joissa sukelletaan merenpohjaan. Nämä voisivat olla kauhupelin vaikuttavimpia hetkiä, mutta ohjattavuus on meressä aivan hirveä ja hengestään pääsee todella helposti ihan vain kankeuden vuoksi, ja lopulta sitä vaan kömpii suorinta tietä kohti määränpäätä ja toivoo parasta. Myös ”taisteleminen” on näissä kohtauksissa pelkkää pelaajan rääkkäämistä.

Pelimaailman kohdalla paljastuu myös pelisuunnittelun vanhanaikaisuus. Sateisen ankeassa Oakmontissa on nimittäin tunnelmaa, kunnes pian tajuaa, ettei laajassa kaupungissa ole juuri mitään löydettävää. Tehtävien tapahtumapaikkojen ohella kaupunki ei tarjoa paljon ylimääräistä nähtävää, ja muutaman pelitunnin jälkeen onkin vaikea innostua pelimaailmaa tutkimaan. Onneksi pikamatkustus sentään onnistuu puhelinkoppien välillä.

NPC-hahmot alleviivaavat kokemuksen ankeutta: toistensa kanssa identtisiä tyyppejä hortoilee päämäärättömästi katuja toistellen muutamaa monotonista repliikkiään, jotka oppii parissa tunnissa ulkoa. Tavallisten vastaantulijoiden kanssa ei voi jutella, edes niiden jotka ovat kauppaavinaan Reedille kalaa tai sanomalehtiä. Hahmot tuntuvat statisteilta, ja pelimaailma tuo mieleen PS1-ajan seikkailupelit.

Ärsyttävä yksityiskohta on se, että monet sivutehtävät tulevat vastaan vain tietyssä paikassa, joten koko tarinan kokeakseen on pakko jonkin verran koluta kaupunkia. Itse päädyin lopulta tutkimaan netistä, että mistä loput tehtävät aukeavat.

The Sinking Cityn pelaaminen on siis heikoimmillaan ankeaa paikasta toiseen juoksentelua ja samanlaisia kankeita taisteluita. Jokin on kuitenkin saanut minut viettämään ongelmaisen pelin kanssa yli 20 tuntia, ja se ajaa minua vieläkin palaamaan pelin viimeisen tehtävän pariin.

The Sinking Cityn ”lovecraftmaiset” tarinat ovat nimittäin valtaosin kiinnostavia, ja tutkimustyö, eli todistusaineistojen kerääminen, päätelmien tekeminen ja dialogien käyminen on koukuttavaa. Vaikka tarinan pääpiirteet ovat ennalta-arvattavat, onnistuvat pienet juonenkäänteet myös hieman yllättämään ja tarjoamaan jotain uuttakin. Tarjolla on siis myös hieman muuta kuin pelkkää Lovecraft-pastissia.

Frogwares onnistuukin Lovecraftin tulkinnassa paremmin kuin Cyanide Studio viime vuotisella Call of Cthulhullaan. The Sinking Cityssä on enemmän kehittäjien omia ideoita, ja Lovecraftin teosten rasismia ja misogyniaa ei niinkään peitellä, vaan sitä kommentoidaan. Pelin alkuruutu varoittaa, että nämä piirteet on säilytetty osana ajankuvaa, mutta rivien välissä on kiistatta myös kritiikkiä Lovecraftin ksenofobista maailmankuvaa kohtaan.

Esimerkiksi kalankasvoiset innsmouthilaiset ovat The Sinking Cityssä pakolaisvähemmistö, johon kohdistuu myös empatiaa, ja he eivät ole lähtökohtaisesti pahoja, toisin kuin alkuperäisteoksissa. Tehtävissä kohdataan myös Ku Klux Klanin jäseniä ja ahdasmielinen paikallispoliitikko, joiden kohdalla pelintekijöiden kritiikki korostuu. Frogwares on jättänyt ajankuvan ja Lovecraftin asenteet valtaosin ennalleen, mutta samalla studio ottaa niihin kantaa, eikä lankea silottelemaan tai lakaisemaan ongelmia maton alle.

Interaktiivisessa tarinankerronnassa eettiset valinnat toimivat huonommin. Monissa tehtävissä on nimittäin pari erilaista loppuratkaisua, joiden välillä voi valita todisteiden mukaan. Usein kuitenkin tuntuu, että toinen vaihtoehto on selvemmin ”hyvä” kuin toinen, tai sitten pelaajan omaan mieleen juolahtanut välimallin vaihtoehto ei olekaan tarjolla. Tältä osin kerronta tuottaa pettymyksen, etenkin kun Trophy-palkinnot kannustavat pelaamaan pelin uudelleen erilaisia valintoja tekemällä.

Myös kauhukokemuksena The Sinking City jää laimeaksi. Oakmontin ympäristössä on parhaimpina hetkinä tunnelmaa, mutta valtaosa aineksista on niin moneen kertaan nähty, että mitään oikeasti pelottavaa ei tule vastaan. Kunniamaininnan tosin ansaitsevat muutamat sivutehtävät, joissa tekstinpätkillä ja ympäristölähtöisellä tarinankerronnalla onnistutaan luomaan muutama vähän karmiva tai lohduttomuudellaan vaikuttava hetki. Jo nämä nostavat The Sinking Cityn pelottavammaksi kuin Call of Cthulhu, joka ei onnistunut sävähdyttämään kertaakaan.

The Sinking City jättää lopulta kauhean ristiriitaisen tunteen. Tarinassa ja mysteerien ratkomisessa on aineksia viiden tähden peliksi, mutta ne on yhdistetty taisteluun ja pelisuunnitteluun, jotka ansaitsevat korkeintaan kaksi tähteä. Kun lisäksi tekninen toteutus on näin karmea ja lopputulos hiomaton, on pelille pakko antaa alempi arvosana kuin Call of Cthulhulle, vaikka tarinan ja kunnianhimoisen tavoitteensa perusteella The Sinking City ansaitsisi olla pelikaksikosta parempi. Call of Cthulhulla oli ongelmansa, mutta ainakin se toimi lyhyen kestonsa ajan.

Arvosanan sinetöi viime kädessä se, että Lovecraft-tulkintana peli kompastuu hyvistä puolistaan huolimatta kaikkiin niihin ongelmiin, jotka erittelin keväällä toimittajan puheenvuorossa. Vaikka Lovecraftin rasismiin on löydetty asteen freesimpi suhtautumistapa, on The Sinking City silti samanlainen Cthulhu-seikkailu, jollaisia on nähty elokuvissa ja peleissä monesti ennenkin.

THE SINKING CITY

”The Sinking Cityn teknisten ongelmien, ankean pelimaailman ja kömpelön taistelun takana piileskelee joukko kiehtovia arvoituksia.”