Arvostelu: Tukkikuorman kanssa ojasta allikkoon – SnowRunner on peli masokistisille rekkakuskeille

07.05.2020 20:30 | Ilari Hauhia

Monissa ajopeleissä tarkoituksena on, että ajaminen olisi mahdollisimman hauskaa. SnowRunnerin kehittäjät ovat lähestyneet ideaa päinvastaisesta suunnasta, tekemällä pelaamisesta mahdollisimman tuskaista. Ja sekös hauskaa vasta onkin.


Julkaisupäivä: 24.4.2020
Studio: Saber Interactive
Julkaisija: 2Focus Home Interactive
Saatavilla:PlayStation 4 (testattu, PC, Xbox One
Pelaajia: 1 + online co-op
Ikäraja: 3
Peliä pelattu arvostelua varten: noin 10 tuntia


SnowRunner lähtee siitä, mihin parin vuoden takainen SpinTires: MudRunner jäi. Mikä ei välttämättä ole kovin pitkällä, koska molemmat ajopelit ovat todennäköisesti historian haastavimpia ajosimulaattoreita, jossa jokainen kilometri on täyttä tuskaa.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että rekkojen ajaminen hiljalleen rauhallista metsäpolkua pitkin olisi rentouttava kokemus. SnowRunner kuitenkin osoittaa, että näin ei todellakaan ole. Nimensä mukaisesti SnowRunner vie pelaajat arktisille alueille, mutta myös vuoristoon, mutavelliin, umpimetsään ja moneen muuhun paikkaan joihin autoilla ei pitäisi olla mitään asiaa. Mutta kuorma täytyy saada perille ja siinä ei itku auta, vaikka fysiikan lakien mukaan sen pitäisi olla mahdotonta.

LUE MYÖS: Arvostelu: 5 km/h tukkikuorman kanssa – Spintires: Mudrunner on ehkäpä maailman vaikein ajopeli

Rekkaa ohjatessa pelaajan tulee ohjaamisen lisäksi keskittyä ajoneuvosta riippuen myös esimerkiksi vaihteiston, nelivedon ja tasapyörästön lukon säätämiseen. Amerikassa kaikki on suurta, ja sen sijaan että dieselinkulutusta mitattaisiin litroja per 100 kilometria -asteikolla, mitataan sitä sen sijaan litroja minuutissa -asteikolla.

Jos, ja kun, jäädään jumiin niin täytyy kaivaa vinssi esiin ja toivoa että lähistöltä löytyisi sopiva vinssauspiste.

Ajellessa omaa ajoneuvoa täytyy myös varjella, sillä vaikka voisi kuvitella että planeetan karmeisimpiin olosuhteisiin suunnitellut työajoneuvot kestäisivät pientä kaltoinkohtelua, ei näin todellisuudessa ole. Sen sijaan styroksista ja pyhästä hengestä kootut rekat vahingoittuvat jo silloinkin, jos ajoneuvoa saatuu vähän kolhaisemaan vaikkapa pieneen kiveen. Hieman suurempaa vahinkoa syntyy, jos koko yhdistelmän ajaa kielekkeen reunalta alas rotkoon. Puhun kokemuksesta.

Jos diesel loppuu, renkaat sutivat tyhjää tai rekka lasteineen leviää jostain muusta syystä matkalle, voi apuun hakea toisen ajoneuvon, tai koko tehtävän voi aloittaa alusta. Kumpikaan vaihtoehdoista ei välttämättä tunnu kovin loistavalta siinä vaiheessa, kun samaa lastia on hinannut viimeiset kaksi tuntia ja loppupiste häämöttää ruudulla alle 50 metrin päässä.

Ja sitten kun se pelastusajoneuvokin on kohta ojassa jumissa, niin innokkaimmallekkin rekkamiehelle voi tulla kyynel silmäkulmaan, kun koko kalusto on ripoteltuna sinne tänne matkan varrelle eikä pelastajalle riitä enää pelastajaa.

Pelin edetessä pelaajan käyttöön aukeaa uusia ajoneuvoja ja lisää erilaisia kuormia. Tukkien lisäksi pelissä voi päästä, tai joutua, kuskaamaan vaikkaapa tiiliskiviä, teräspalkkeja tai tutkimusvälineistöä. Yhteensä erilaisia ajoneuvoja on yli 40 erilaista ja niistä jokaisella on omat heikkoutensa ja vahvuutensa, joten eri tehtäviin joutuu soveltamaan erilaista kalustoa. Ajoneuvoihin voi asentaa myös erilaisia päivityksiä, kuten tehokkaampia moottoreita.

Kiireisille pelaajille SnowRunneria ei voi suositella. Haastavassa maastossa parinkin kilometrin matka saattaa kestää tunteja, kun omaa ajokkia joutuu kiskomaan ojasta ja allikosta tuon tuosta. SnowRunnerin seesteinen ja hidastempoinen matelu on kuitenkin omalla erikoisella tavallaan hyvin nautinnollista. Oikeastaan ajaminen muistuttaa jo lähes strategiapelaamista varsinaisen ratin kääntelyn sijasta, sillä pelaajan täytyy miettiä etenemisreittiä tarkkaan etukäteen.

Kun jäinen tai mutainen parin kilometrin Via Dolorosa on viimein takana ja lasti on saatettu perille asti, ei pelaaja voi tuntea kuin suurta riemua. Ainakin paluumatkaan saakka.

Ajelemaan pääsee myös yhdessä ystävien kanssa, sillä SnowRunner tukee neljän ihmisen co-op-peluuta. Tällöin myös tehtävät monimutkaistuvat, eikä pelaaminen ole edelleenkään helppoa, kuten ei pidäkään olla. Ikävä kyllä saman sohvan split-screen-tilaa SnowRunnerista ei löydy.

Kamerakulmat hakevat välillä paikkaansa, mutta muuten SnowRunnerista on vaikea löytää pahaa sanottava. Jos idea lumessa, mudassa ja ties missä mömmössä ajelemisesta kiehtoo ja elämä on jo valmiiksi liian helppoa, on SnowRunner loistava valinta peliksi. Pelaamisen jälkeen monet tosielämän haasteet tuntuvatkin jälleen varsin helpoilta.

SNOWRUNNER

”Ei ole helppoa olla rekkamies.”