Uusimmat

Close Combat: Gateway to Caen (PC)

28.08.2014 14:32 Jukka O. Kauppinen

Tekijä: Slitherine
Julkaisija: Matrix Games
Testattu: PC Windows 7, Intel Core i5 3,4 GHz, 8 Gt muistia, GeForce GTX 760
Saatavilla: PC
Laitevaatimukset: Windows PC tai uudempi, 800 MHz prosessori, 1 Gt muistia, 256 Mt näytönohjain, DirectX 9.0
Pelaajia: 1, 2 (linternetissä)
Muuta: ladattava peli, hinta 32,99 euroa + ALV
Pelin kotisivu: Close Combat: Gateway to Caen
Arvostelija: Jukka O. Kauppinen

 

Close Combat –strategiapelisarja sai alkunsa jo 18 vuotta sitten. Ajatella. Tässä ajassa pelisarjaan on julkaistu jo 16 peliä. Ja mikäpä ettei. Sen aikoinaan esittelemä pysäytettävä reaaliaikainen ja varsin realistinen sotakuvaus on edelleen tuore ja maistuva tapa herkutella konekiväärien rätinän ja panssarien telaketjujen parissa.

Pelisarjalla on kuitenkin yksi paha ongelma. 18 vuotta, 16 peliä ja samat ongelmat, jotka ovat vaivanneet joka ikistä Close Combatia.

Toisaalta uutta Close Combatia odottaa aina innolla. Pikseligraafinen sotiminen on kuvattu pelisarjassa erinomaisesti ja kiinnostavasti. Pelaaminen on helppoa, taktikointi haastavaa ja sodan jumalten lepyttely liki mahdotonta. Pelisarja kuvaa taitavasti taistelukentän kaaosta ja inhimillisyyttä taktisella tasolla, kun yksittäisten sotilaiden hermot prakaavat ja solttu pakenee asemistaan käskyistä piittaamatta. Tai saa äkillisen urhoollisuuskohtauksen ja ryntää vihollisen kimppuun. Kyllä siinä sympatiseeraa, kun joukkue on kuopassa kranaatinheitintulen keskellä, edestä vyöryy kohti panssari ja viereisessä metsässä hiipii vihollisen jalkaväkeä. Tai kun tankkii roihahtaa liekkeihin pusikossa väijyvän 75-millisen panssaritorjuntatykin avatessa tulen ja metsä silpoutuu oman tykistökeskityksen tulessa.

Niin, Close Combat tekee sodasta kiinnostavaa, helppoa ja jopa koskettavaa. Pikselihahmoissa on inhimillinen ripaus, joka rakentuu myös oivallisen äänimaailman kautta. Fiksu, selkeä käyttöliittymä ja reaaliaikainen toiminta toimivat hyvin.

Silti sitä jo toivoisi, että kuulkaas nyt oikeasti, yrittäkää nyt edes vähän. 18 vuotta sitten kiroilin tuhottomasti, kun panssarivaunut pyörivät paikallaan kuin niille olisi asetettu puolukka pakoputkeen. Reitinhaku kompasteli ja tekoäly jumitteli. Näitä ongelmia on sentään korjattu jonkin verran, mutta ei likimainkaan tarpeeksi.

 


Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet

 

Vuonna 2007 julkaistu ensimmäinen uuden sukupolven Close Combat, Cross of Iron, oli käytännössä Close Combat III:n modernisoitu versio, johon luvattiin uusi ja uljas tekoäly. Paskan marjat. Kai joku oli vähän koodia muljautellut, mutta sama tekoälyrakkine siellä yhä arpoi yksiköille komentoja – ja arpoo yhä. Niinpä vaikka Close Combatin taisteluissa ovat periaatteessa mielenkiintoisia ja haastavia, jännitys karisee kun hyökkääjä ei hyökkää ja puolustajakin toimii miten sattuu.

Tekoälyttömyys vihastuttaa. Jos pelaan puolustustaistelua saksalaisena, niin liittoutuneet heittävät joukkonsa keskelle peltoa ja nököttävät siellä. Hyökkään jenkkinä, niin sakut ovat jossain herrankuusessa ja lähtevät sitten hyvistä asemistaan liikkeelle kesken hyökkäykseni. Ja toisinpäin. Tekoäly ei hallitse 18 vuoden viilauksen jälkeen sen enempää yksikköjen asettamista kentälle kuin hyökkäys- tai puolustustaistelujen alkeita. Voi että pistää vihaksi! Toki se joskus onnistuu, mutta pääsääntöisesti saa olla aika totaalisen avuton, jos taisteluja häviää.

Ja se on ikävää. Taktiset taistelut olisivat oikein hyviä ja strategisen kartankin puolella liikutellaan joukko-osastoja, samalla kun pidetään silmä kiinni resurssimittareissa ja osastojen väsymyksessä. Tuntuu mukavalta, kun saa närsii hyvällä osastolla läpimurtoa vihollisen rintamaan tai kuluttaa toisen voimia puolustustaistelussa kehnolla jalkaväkirykmentillä samalla, kun takana panssaridivisioona valmistautuu tulemaan rintamaan ja antamaan vastustajalle sen mitä hälle kuuluu. Eli sirpaleen otsalohkoon.

Kyllä minä silti tykkään, pääsääntöisesti. Pelimoottorissa on kivoja pikku tuunauksia ja se vanha Close Combat –efekti löytyi taas selkäytimestä. Niinpä hinkkasin taisteluja monen viikon ajan, milloin enemmän, milloin vähemmän. Se on kuulkaa ihme juttu, että samat ongelmat toistuvat jo toistakymmentä vuotta ja aina ne vaan potuttavat samalla tapaa, silti jokaisesta uudesta Close Combatista innostuu. Mutta jossain vaiheessa se tekoälyn vajukkimaisuus taas ylitti sietokynnyksen, kun strateginen tilanne on voiton puolella ja yhteenotot ratkeavat vaikka vasemmalla kädellä. Jos ne edes osaisivat puolustaessa kaivautua kunnon asemiin ja taistella Adolfin käskyn mukaisesti viimeiseen mieheen siiliasemissaan. Vaan kun ei.

 

Lisää aiheesta

Close Combat IV: Taistelu Viipurista (PC)

Close Combat: Cross of Iron (PC)

Close Combat: First to Fight (pc)

Close Combat: Modern Tactics (PC)

Close Combat: Panthers in the Fog (PC)

Close Combat: The Longest Day (PC)

Close Combat: Wacht am Rhein (PC)