Arvostelu: Crash Bandicoot N-Sane Trilogy on hauskaa tasohyppelyä

10.07.2017 20:07 | Miikka Lehtonen | 1766

Crash Bandicoot N-Sane Trilogy

”Aika entinen ei koskaan enää palaa”, lauloi Juha Vainio aikanaan. Ei ehkä, mutta entisajan pelit kylläkin, kiitos loputtomalta tuntuvan HD-uusintaversioiden tulvan. Tuorein yrittäjä on Crash Bandicoot, joka ihastutti PlayStation-väkeä 90-luvulla. Tällä kertaa ihastus jää ehkä vähemmälle, sillä tarjolla on myös paljon turhautumista.


Julkaisupäivä: Julkaistu / Tekijä: Vicarious Visions / Julkaisija: Activision / Saatavilla: PlayStation 4 / Testattu: PlayStation 4 Pro/ Pelaajia: 1 / Ikäraja: 7


Kun Crash Bandicoot N-Sane Trilogy julkistettiin, olin innoissani. Kuten suurin osa muistakin PlayStation-pelureista, pelailin Crash Bandicootia oikein hyvillä mielin reilut 20 vuotta sitten. Ajatus vanhoista klassikoista paremmilla grafiikoilla varustettuna kuulosti siis oikein hyvältä.

Positiivisia fiiliksiä ei riittänyt lopulta kovin pitkälle, sillä jo ensimmäisissä kentissä turhautuminen nosti päätään, eikä se siitä mihinkään kadonnut pelin edetessä. Olisikohan grafiikoiden ohella pitänyt vähän tuunailla muutakin sisältöä?

Crash Bandicoot N-Sane Trilogy

Tohtorin jäljillä

Crash Bandicoot -trilogia kertoo titulaarisen Crash-juovapussimäyrän taistelusta pahaa tohtori Cortexia ja tämän älyttömiä apulaisia vastaan. Pelaajan edessä on suunnaton määrä tasoja, joissa juostaan välillä syvyyssuunnassa poispäin kamerasta, toisinaan suoraan kameraa kohti ja joskus jopa vasemmalta oikealle.

Vaikka kentät ovat pintapuolisesti melkoisia rännejä, niihin on usein piilotettu runsaasti salaisuuksia ja kätkettyjä juttuja, joiden olemassaoloa ei välttämättä edes tajua, ennen kuin pääsee maaliin. Siellä saa sitten kuulla missanneensa noin puolet kenttään sijoitelluista laatikoista, joiden rikkomisesta peli siis pitää kirjaa.

Pääpaino on tasohyppelyllä. Crashin edessä on jos jonkinlaisia väistettäviä vaaroja rotkoista vihollisiin, kenttien sivuista tai laidoilta tulevia ansoja ja ties mitä muuta. Vihollisia vastaan taistellaan joko hyppimällä näiden päälle tai muksimalla niitä lähitaisteluhyökkäyksillä.

Crash Bandicoot N-Sane Trilogy

Tässä kohdin alkavatkin sitten ongelmat, sillä Crash Bandicootin osumantunnistus on samaan aikaan hyvin tiukka ja ylimalkainen. Joskus viholliset osuvat Crashiin vaikka ruudulla niiden välissä on vielä reilusti tyhjää. Kun kuolemat koittavat kerrasta, tämä on hyvin harmillista. Hypyissä taas täytyy olla todella tarkka, sillä kohteina toimivat tasot ovat usein todella pieniä ja kontrollit ovat kovin ilmavat. Jälleen henki lähtee kerrasta, osui sitten rotkoon, piikkipusikkoon tai vaikka tulipataan. Ongelmaa pahentaa se, että syvyyssuunnassa vierivissä kentissä on todella hankala arvioida Crashin tarkkaa sijaintia varsinkaan vauhdissa, mitä pelissä usein riittää. Kuolemat siis kasaantuvat vauhdilla ja tuntuvat usein epäreiluilta ja täten turhauttavilta.

Eikä siinä mitään, tällaistahan se Crashin pelaaminen oli jo vuonna 1996, joten peli on kyllä esikuvalleen uskollinen. Kolmiuloitteisten tasohyppelypelien suunnittelu ja toteutus ovat vain kehittyneet viimeisten 21 vuoden aikana, joten ehkä Crash-trilogiaakin olisi voinut vähän tuunailla ja viritellä uusintajulkaisua varten?

Trilogian parasta antia on yhä pelien luova hulluus. Varsinkin jatko-osissa kehitystiimi on selvästi antanut mielikuvituksensa lentää, sillä peli vie pelaajaansa kentästä toiseen todella yllättäviin ja erikoisiin paikkoihin. Parhaimmillaan fiilis onkin koko ajan iloisen odottava. Mitähän älytöntä ja kivaa seuraavassa kentässä mahtaakaan odottaa?

Crash Bandicoot N-Sane Trilogy

Ei ihan vuoden 2017 tasoa

Vuosien varrella kaikki HD-uusintaversioita pelanneet ovat varmasti tottuneet siihen, että se uusintaan panostettu vaivan määrä vaihtelee voimakkaasti pelistä toiseen. Valitettavasti Crash Bandicoot ei nouse aivan sinne kärkitasoon. Pelit kyllä näyttävät selvästi paremmilta kuin aikanaan PlayStationilla, mutta eivät mitenkään erinomaiselta, tai edes kovin hyvältä, vuoden 2017 mittarilla.

Tämän kestäisi, jos pelit sitten vastapainoksi pyörisivät hyvin, mutta jostain kumman syystä ruudunpäivitysnopeus on lukittu 30 FPS:ään. Okei, tiedän toki, että tämä oli myös alkuperäisen Crash Bandicoot -trilogian ruudunpäivitysnopeus, joten kyse ei ole suoranaisesti puutteesta verrattuna alkuperäisiin peleihin, mutta pettymys se on silti. Pettymys tuntuu entistä suuremmalta, sillä trailereissa se pyöri täydellä 60 FPS:n nopeudella. N-Sane Trilogy ei näytä niin hyvältä (peli ei edes tue 4K-resoluutiota PlayStation 4 Prolla), että 60 FPS olisi ollut mahdoton tavoite. Kyse on siis joko tietoisesta suunnitteluratkaisusta tai hyvin vasurilla tehdystä käännöksestä. Olisi kiinnostavaa kuulla perustelut päätökselle.

Crash Bandicoot N-Sane Trilogy ei ole huono uusintaversio tai huono pelikokoelma, mutta se tuntuu silti pettymykseltä. Osittain kyse on toki siitä, että aika oli kullannut pelipapan muistoja. Todellisuus kun ei ollutkaan aivan niin kiva ja hauska kuin muistin Crash Bandicootien olleen aikanaan. Osittain olisin myös kaivannut hieman modernisointia. Pienet tuunaukset ja viilaukset olisivat olleet täysin mahdollisia hukkaamatta sitä fiilistä, mikä Crash-peleihin kuuluu.

Nyt pelejä on hankala suositella ilman melkoisia varauksia, sillä veikkaan monen moderniin pelisuunnitteluun tottuneen turhautuvan alta aikayksikön Crash Bandicootin ilmaviin kontrolleihin, korkeaan vaikeustasoon ja yleiseen armottomuuteen. Jos näiden ongelmien kanssa pystyy elämään, tarjolla on kyllä mielikuvituksellista ja hauskaa tasohyppelyä.

 

CRASH BANDICOOT N-SANE TRILOGY

Crash Bandicoot N-Sane Trilogy

”Vanhan koulun mielikuvituksellista ja hauskaa tasohyppelyä, joka olisi tosin kaivannut hieman modernisointia.”

Muropaketin uusimmat