Crash Bandicoot: Wrath of Cortex (Xbox)

15.06.2002 12:06 | Muropaketin toimitus | 325

Peli: Crash Bandicoot: Wrath of Cortex
Kehittäjä: Traveller’s Tales
Julkaisija: Universal Interactive

eDomen arvostelussa Xboxin Crash Bandicoot: Wrath of Cortex

Xbox tarvitsee erikoisia pelejä, mutta perusgenreissäkin olisi vielä tekemistä. Tasohyppelyt ovat loistaneet poissaolollaan, mutta Crash Bandicoot: The Wrath of Cortex tuo muutoksen tähän tilanteeseen. Sonyn epävirallisen maskotin uusin peli on suora käännös PS2:lta, eikä mitään extraa ole lisätty. Xbox-pelaajat pääsevät siis nauttimaan samasta Crash-annoksesta kuin pleikkarimiehetkin. Kolikolla on kaksi puolta, ja niin on myös Crash Bandicootilla, vaikka välillä se kolmaskin yrittää näyttäytyä.

Cortex professori tulee ja tappaa

Kaava on tuttu: otetaan hullu professori ja muutama muu aiemmista osista tuttu hahmo, lisätään pari muuta elementtiä ja laitetaan Crash apureineen maapallon pelastusretkelle. Juoni on siis aivan huttua, mutta siihen on tasohyppelyiden kohdalla jo totuttu, eikä juonen köyhyys tässä tapauksessa haittaa. Harmittavasti myös itse peli on köyhän miehen versio lajityypin parhaimmistosta, vaikka mistään kerjäläisestä ei sentään ole kyse.

Tasohyppely on perusolemukseltaan yksinkertaista: hypitään tasolta toiselle, ylös ja alas, väistellään vihollisia, kerätään jotain, hankitaan lisäelämiä ja sellaista. Crash Bandicoot: The Wrath of Cortex on periaatteessa 3D-tasoloikka, mutta käytännössä kyse on 2D:n ja 3D:n välimuodosta. Välillä mennään jopa ihan puhtaalla 2D-tyylillä, mutta useimmiten joka suuntaan voi liikkua hieman. Kenttien teemat vaihtelevat paljon ja myös kamera heittelehtii sivulle, eteen ja taakse ahkerasti. Tämä luo ikäviä ongelmia näkökentän suhteen, ja kamera onkin pelin huonoimpia osa-alueita.

Vaihtelua ainakin riittää

Tyypillinen Crash-kenttä koostuu laatikoiden hajoittamisesta joko hyppimällä niiden päälle tai pyörähtämällä hurrikaanin tavoin, kiskoilla kulkevista vihollisista, muutamasta kameranvaihtelusta ja lopussa sijaitsevan kristallin keräämisestä. Laatikoista saa Wumpa-hedelmiä, joita täytyy kerätä 100 kappaletta lisäelämän saamiseksi. Lisäelämiä on myös erikseenkin saatavilla, eikä elämistä pulaa tulekaan. Peli on suhteellisen helppo muutamia kenttiä tai niiden kohtia lukuun ottamatta. Vihollisten lisäksi pitää varoa mm. TNT- ja Nitro-laatikoita, jotka räjähtävät herkästi Crashin tai Cocon naamalle.

Crashin suola ovat kuitenkin ns. erikoiskentät. Erilaisia pelimuotoja löytyy monenlaisia, hävittäjälentäjän leikkimisestä sukelteluun, jeeppiajelusta pallolla pyörimiseen ja niin edelleen. Arviolta puolet kentistä ovat jotain muuta kuin perushyppelyä, mikä on ihan kiva juttu. Pelimaailma on jaettu viiteen alueeseen, joissa jokaisessa on viisi kenttää ja pääpahis. Myös loppuvastukset ovat vaihtelevia kenttien tapaan. Yhdistävänä seikkana niitä kaikkia tahkoaa mielellään, vaikka vastuksena toimivan pääpahis-Crunchin murskaaminen vaikuttaakin joskus ylivoimaiselta. Palkkio on kuitenkin luvassa, sillä vastuksien hoitelemisesta saa uuden erikoisliikkeen.

Monien muiden parjaamat kuulakentät ja ykkösmaailman vastus olivat minulle pelin parasta antia ja lentelyräiskintääkin olisi pelannut mielellään enemmän. Joidenkin kenttien ongelma on siinä, että ne eivät anna pelaajalle tarpeeksi reagointiaikaa. Esimerkiksi jeeppiajelut ja vastaavat kärsivät tästä hieman, mutta myös normaalikentissä ongelma oli läsnä. Erityisesti muuten hyvin tehtyjen vedenalaisten tehtävien kanssa sai olla tarkkana.

Parasta pienissä erissä

Crash on parhaimmillaan taukojen kanssa. Huippu-Bandicootilla ei mene kuin pari minuuttia per kenttä, mutta muilla yhteen maailmaan voi upota tunti jos toinenkin. Peruspelin saa joka tapauksessa läpi parissa illassa, mutta onneksi The Wrath of Cortex tarjoaa paljon lisäporkkanoita. Täydelliseen läpipääsyyn vaaditaan kaikkien kenttien koluamista tarkasti ja huolellisesti, sekä niiden ultranopeaa läpäisemistä Time Trialissa. Bonuksena on vielä viisi lisäkenttää, jotka saa auki edellä mainituilla tavoilla.

Tekninen puoli on yllätyksetöntä. Grafiikka vaikuttaa lähes suoralta PS2-käännökseltä, eikä siis todellakaan aiheuta ihastuksen huokailuja. Äänipuoli on myös täysin samanlainen, eikä sitäkään erityisesti voi kehua. Latausajat sen sijaan ovat vähentyneet, Xboxilla kenttien latailu on 10 sekunnin homma, kun pleikkarilla jouduttiin odottelemaan minuutin verran. Usein kuoleville pelaajille 10 sekuntiakin on ikävän kauan, sillä latailua on kuitenkin kohtuullisen paljon. Kuolemisesta voi tosin syyttää lähinnä itseään, sillä kontrollit ovat kokonaisuudessaan hyvät. Vaihtelua tuovat erikoiskenttien omat kontrollit, mutta liika kikkailu on onneksi jätetty pois. Pientä miinusta tulee menujen hieman kankeasta ja vanhanaikaisesta toteutuksesta.

Yhteenveto

Alkuperäinen Crash-tiimi ei ole vastuussa tästä tuotoksesta, mutta se näkyy lähinnä siinä, että peli on mennyt kultaista keskitietä kaikilla osa-alueilla. Ongelmista ja pienestä keskinkertaisuudestaan huolimatta Crash Bandicoot: The Wrath of Cortex on Xboxin paras tasohyppely. Tilanne muuttunee viimeistään jouluna, mutta siihen asti tasohyppelyvaltikka on rasavillin Crashin käsissä, vaikkakaan ei kovin tiukasti.
(GameCube-versio ilmestynee loppukesästä. Kuvat ovat PS2- ja GameCube-versioista, koska Xbox-kuvia ei ollut saatavilla. Graafinen ilme ei kovin erilaisempi ole, vaikka pientä parannusta onkin.)

Joel Kinnunen