Daylight on aivan perseestä
Ihminen on erehtyväinen. Se on taas todettava. Tammikuussa olin varovaisen innostunut Zombie Studiosin Daylightista, joka vaikutti olevan tunnelmallinen kauhuseikkailu. Nyt olen pelannut sitä ja sehän olikin sitä itseään.
Daylight todellakin vaikutti kiinnostavalta. Yksinäinen nainen hylätyssä mielisairaalassa, vain kännykän valo turvanaan. Kyllä näistä aineksista peliä tekisi. Ainakin jos taitoa löytyisi. Vaan ei ole löytynyt. Ja sitten kävi kuten kävi. Jaa, että miten? No näin.
Ideana olisi, että tarinaa kerrotaan pelimaailmaan jemmattujen kirjeiden, valokuvien ja uutisleikkeiden avulla. Näitä pitäisi joka kentästä löytää kuusi ennen kuin tie seuraavalle tasolle aukeaa. Mitä tarinaa ne kuusi sitten sisältävät? Se on tuurista kiinni. Tarjolla on kuitenkin kliseisintä kamaa miesmuistiin. Laittomia lääketieteellisiä kokeita, mystisiä itsemurhia, noitia, kummituksia ja lopulta jopa kirottu intiaanien hautausmaa. Pelin käsikirjoittanut Jessica Chobot tuntuu tarinaansa varten luodanneen kaikkia 80-luvun B-kauhuleffojen syvyyksiä ja tulos on odotetunkaltainen. Kun näin kliseistä tarinaa tarjoillaan satunnaisina siivuina, tulos ei tietenkään ole kovin kiehtova.
Kaikkein traagisinta on silti se, että peli on itsestään niin pirun ylpeä. Mistään B-leffojen meiningistä ei ole tietoakaan, kun ”yllättävät” käänteet (jotka pelaaja arvasi jo tuntia aiemmin) seuraavat toisiaan haudanvakavina. Taustalla mölisee välillä mystinen radioääni, joka haluaisi kovasti olla Daylightin Andrew Ryan (tuttu Bioshockista), mutta eipä näillä eväillä kovin pitkälle pötkitä.
Tarina ja sen kerronta ovat siis suoraan sanoen perseestä.
Paska peli.
