Devil May Cry 3: Dante’s Awakening (PS2)

Niin sanotuilla hardcore-pelaajilla on pelien kaupallistuessa aina vain hankalampaa. Pelistudiot tuottavat helposti omaksuttavia kokemuksia, joiden tarkoituksena on irrottaa arjesta muun viihteen tapaan: hauskasti ja selkeästi, niin että mahdollisimman monella on mahdollisuus nähdä lopputekstit. Haastavia pelikokemuksia hakevat tosipelaajat katsovatkin yhä useammin itään etsiessään materiaalia konsoleilleen.

Japanilaisen Capcomin tuottama Devil May Cry –taistelupelisarja on yksi harvoista ison budjetin tuotoksista, jotka vielä tehdään pitkän pinnan pelaajat mielessä. Hieman yllätyksellisesti sarjan kolmas ja viimeisin osa revittää hermot tiukemmalle kuin koskaan ennen, osaksi edellisen osan epäonnistuneen kaupallistusyrityksen takia.

Sapelitanssi luotisateessa

Trilogian jatkumossa Devil May Cry 3: Dante’s Awakening sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä peliä. Maailman tuhansia vuosia sitten pelastaneen Sparda-demonin poika Dante pitää Devil May Cry -nimistä etsivätoimistoa. Toimiston vieressä maa repeää, torni helvetistä nousee ihmisten ilmoille ja lauma demoneja ilmaantuu väkivaltaisesti Danten luo ilmoittaen pahan Vergil-velipuolen haluavan tavata hänet. Kahdenkymmenen kentän ja monien välivihollisten mittainen verilöyly voi alkaa.

Kalifornialaisen surffarin stereotyypiltä kuulostava puolidemoni Dante on aseistettu sekä tuli- että teräaseilla. Valikoima kasvaa pitkin matkaa. Kesken taistelun asetta voi vaihtaa lennossa monipuolisia yhdistelmähyökkäyksiä varten. Dante voi myös valita taistelutyylinsä neljästä vaihtoehdosta. Kykyjään voi kehittää taisteluissa ansaituilla kokemuspisteillä. Demonilauman mäiskiminen ei ole kuitenkaan missään nimessä helppoa puuhaa välineistä ja kyvyistä huolimatta.

Devil May Cry aukeaa oikeiden taistelulajien tapaan ainoastaan hartaan harjoittelun kautta. Liikkeiden ja kombojen sulavuus on täysin pelaajan panostuksesta kiinni. Eteneminen ei onnistu ilman zenläisyyttä hipovaa keskittymistä näppäinyhdistelmiin. Tallentaminen pitkien kenttien välissä on laiha lohtu. Enemmän merkitystä on samaisissa suvantokohdissa ostetuilla uusilla taidoilla ja lisäavuilla. Jos peli onkin vaikea, on tunne onnistumisesta vastaavasti aivan toisenlainen, kun PlayStation 2:n rajoja koettelevat taisteluefektit läjähtävät ruudulle monipuolisessa kirjossaan suorituksen osuessa kohdalleen. Ylilyönneiltäkään ei ole vältytty efekteissä, mutta tämä on tarkoituskin.

Kohtuuttomuus on nimittäin tärkeä osa glam-henkistä pelisuunnittelua aina koomisen viileästä pääsankarista ja liioitelluista hidastuksista lähtien. Ympäristöjen ja hirviöiden inspiraation lähteinä toimivat 1980-luvun metallibändien levyjen kansilehdet ja lavaesiintymisien saatanallinen uho. Äänimaailmassa vastuksen ulkoasulle antaa kolkko industrial-musiikki. Koneiden ja rokin liitto heijastaa Devil May Cryn dekadenttia ja futuristista maailmaa räikeällä tavalla.

Devil May Cry 3 on esimerkki videopelien ääripäästä, extremelajista, jossa nautinto ja kipu kohtaavat sopivassa suhteessa. Paholainen saattaa tosiaan huutaa, mutta niin tekee myös pelaaja – eikä läheskään aina ilosta. Turhautuminen saattaakin iskeä keskivertopelaajaan jo ensi tasoilla, kun lukuisista uusintayrityksistä huolimatta peli junnaa paikallaan. Harras tosipelaaja palkitaan puolestaan PlayStation 2:n intensiivisimmällä taistelupelikokemuksella, jonka lähin kilpailija on Xboxin vastaavalla tavalla vaikea, mutta nautinnollinen Ninja Gaiden.