Dragon Age: Inquisition (PC, PS4, Xbox One)

13.12.2014 14:00 | Miikka Lehtonen | 6190

Tekijä: BioWare
Julkaisija: EA
Testattu: Windows 8.1, Intel Core i5-4670k, 16 Gt keskusmuistia, Radeon R9 280x
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, 2.0 GHz neliydinprosessori, 4 Gt muistia, 512 Mt näytönohjain
Pelaajia: 1, 2-4 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.dragonage.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen

 

BioWare on tullut vuosien varrella tunnetuksi eeppisistä roolipeleistään. Dragon Age, Mass Effect, Jade Empire ja muut ovat tarjonneet huisisti pelattavaa moisesta pitäville, mutta väittäisin, että harva – jos yksikään – pääsee samoihin mittoihin kuin Dragon Age: Inquisition.

Kuten vanha sanonta tietää, hyvääkin voi syödä liikaa. Varsinkin siinä tapauksessa, jos hyvää on ensin vähän vesitetty.

Dragon Age: Inquisition on EA:lle ja BioWarelle valtavan tärkeä peli. Mass Effect 3 oli mielestäni hyvä peli, mutta moni oli eri mieltäkin. Peli, kuten koko firma, on ollut melkoisessa rumputulessa jo parin vuoden ajan. Kun firman edustajat sitten menivät toteamaan, että Dragon Age: Inquisition tulisi olemaan se malli, jonka mukaan tulevatkin BioWaren pelit tehtäisiin, paineet kasvoivat entisestään.

Niinpä kehitystiimi ei ollut helpon tehtävän edessä. Nyt on aika arvioida, miten siinä on onnistuttu. Nokkelat huomannevat, että olemme arvostelumme kanssa aika myöhään liikkeellä. Osittain tämä johtuu siitä, että saimme arvostelukappaleemme verrattain myöhään, vasta pelin ilmestymisen yhteydessä. Vielä merkittävämmin se johtuu siitä, että Dragon Agessa riittää pelattavaa. Liiaksikin.

Fantasiaterrorismia

Dragon Age: Inquisition on suoraa jatkoa sarjan edellisille osille. Jopa siinä määrin, että pelin ympärille on rakennettu nettisaitti, jonka kautta aiempien pelien tallennukset voi siirtää Inquisitioniin persoonallisemman pelimaailman rakentamiseksi. Tai jos talletusta ei ole käsillä, niin voit pikakelata aiempien Dragon Agejen avainkohdat ja valita kuinka kussakin tilanteessa toimit. Niinpä voikin luottaa siihen, että seikkailun aikana viitataan reippaasti aiempien pelien tapahtumiin ja tuttuja hahmojakin nähdään joka kulman takana.

Tapahtumat pyörähtävät liikkeelle fantasiaterrorismin muodossa. Dragon Agen kirkko-vastike Chantryn pyhä tukikohta räjähtää maagisen pamauksen saattelemana tuhannen päreiksi. Raunioista löytyy muun muassa kirkon pyhimmän johtajan ruumis, sekä yksi selittämättömän vahingoittumaton jantteri, pelaaja. Kun tällä vielä on kädessään outo maaginen symboli, joka voisi hyvinkin olla esimerkiksi paholaisen merkki, moni olisi valmis vetämään tyypin siltä istumalta hirteen.

Niin ei kuitenkaan tapahdu, sillä kirkon radikaaleilla etsivillä – näin törkeästi yksinkertaistaakseni – on vaihtoehtoinen idea: mitäpä jos kaveri ei olekaan paholainen, vaan pelastuksemme? Taivaalle kun on revennyt mystisiä aukkoja, joiden kautta ovista ja ikkunoista puskee sisään loputtomasti demoneita. Mutta kuinka ollakaan, maaginen käsimerkki sulkee niitä. Miten ja miksi? Se selviää seuraavan 50 tunnin aikana.

Vastauksia etsitään inkvisiittorin roolissa. Ikiaikainen ja unohdettu, mutta yhä lainvoimainen, inkvisiittorin virka herätetään henkiin ja sen ympärille kerääntyy repaleinen ja sekalainen sakki toiveikkaita ja innokkaita apureita, jotka haluavat palauttaa maailmaan järjestystä ja järkeä.

Pelaaja nimitetään tietenkin inkvisiition ykköshiippariksi ja hänen tehtäväkseen jää koordinoida, mihin rajalliset resurssit käytetään, värvätä avuksi liittolaisia ja tietenkin myös etsiä vastauksia niihin kysymyksiin. Tekemistä riittää hirvittävästi.

Dragon Age on todellakin roolipeli sieltä eeppisemmästä päästä. Maailma on puoliavoin, eli liikkuminen pelialueiden välillä tapahtuu kartan kautta, mutta kun valinta on tehty, pelimaailman osaset ovat valtavan suuria ja avoimia alueita, jotka on ladottu täyteen kerättävää, tapettavaa ja sivutehtävöitävää.

Itse hukkasin jo pelin ensimmäisellä alueella noin 10 tuntia elämästäni ja kun sanon, että hukkasin, myös tarkoitan sitä. Juoksin pakkomielteenomaisesti läpi ”tapa 10 karhua” –tyylisiä sivutehtäviä ja olin jo kyllästymässä koko peliin, kun kaverini tipsasi, että lähde nyt, hyvä mies, eteenpäin. Peli kun ei itse mitenkään patistele pelaajaa, vaan antaa tämän keräillä kukkasia ja tehdä sivutehtäviä vaikka tuomiopäivään saakka. Ja rehellisesti sanoen aika moni sivutehtävistä ei ole tekemisen arvoinen, ainakaan pelillisen nautinnon takia. Toki niistä saa resursseja jos toisiakin, joilla voi sitten parannella inkvisitiota, resursseja craftailua varten ja niin edelleen, mutta kun niihin ei juuri liity paria irtorepliikkiä enempää tarinaa, niin kyllästyminen on lähellä.

Kun jättää sivutehtävät sikseen ja puskee tarinaa läpi, hymy leviää nopeasti. BioWare kun osaa tehdä hyviä roolipelitarinoita. Välillä matkustetaan läpi ajan hullun maagin perässä, toisinaan taas kompataan muinaisissa haudoissa tai toikkaroidaan Orlaisin kuningashuoneen naamiaisissa pelaamassa valtaistuinpelejä. Vaihtelua riittää, samoin kuin tarinaakin.

Ilahduttavasti myös pelaajan kumppanit ovat veikeää porukkaa. Löytyy pieruhuumorista pitävää haltiaa, hommansa vakavasti ottavaa uskonnollista etsivää, liekehtivää – siis silleen sukupuolimieltymys-mielessä – maagia, karskin suorapuheista palkkasoturia, tarinoista pitävää kääpiötä ja ties mitä muuta. Monen kanssa voi taas halutessaan iskeä suhdetta pystyyn ja tietenkin kaikilla on paitsi runsaasti sanottavaa, myös omia tehtäväketjujaan, joita pääsee tekemään, jos tulee tarpeeksi hyvin juttuun.

Hauskana ideana kaverit myös naljailevat keskenään maailmassa kompatessa. Itse tykkäsin esimerkiksi kuunnella, miten qunari-palkkasoturi Iron Bull ja sanavalmis haltianeito Sera suunnittelivat todella hämäriä ”jos minä otan vihollisen karhunsyleilyyn ja sinä sitten ammut sitä päähän sarvieni välistä” –tason taistelutaktiikoita.

Tylsää pelaillessa ei siis tule, jo pelkästään sen takia, että toimintaa riittää koko rahan edestä.

Taistelua koko rahan edestä

Dragon Age: Inquisition on peli, jossa taistellaan aivan jatkuvasti. Kuinkas muuten, kun kyse on vaarojen ja demonien uhkaamasta fantasiamaailmasta? Oli sitten kukkakedolla, hautaholvissa tai synkeällä vuorella, kulman takana on aina joku kultisti, palkkasoturi, demoni tai susihukka, joka kaipaa nuijasta otsaansa.

Taistelu tapahtuu hieman Dragon Age 2:n tyyliin, eli se on tosiaikaista ja toimintapainoitteista. Hahmoluokalla on merkitystä – tarjolla on maageja, sotureita ja varkaita –  ja samoin kokemustasojen aikana sijoitelluilla kykypisteillä, jotka määrittävät, tykkääkö soturi vaikka kilvestä ja yhden käden aseista, vai karmeasta kahden käden lekasta.

Kykyjä ja passiivisia ominaisuuksia on tarjolla niin paljon, että kaikkea ei yhdellä pelikerralla saa millään. Edessä on siis valintoja ja erikoistumista. Itse pelasin miekka ja kilpi –henkistä tankkisoturia, mikä oli ihan hyvä valinta, ainakin useimmiten. Siitä lisää kohta. Kaikki hahmoluokat ovat kuitenkin hauskoja ja ennen kaikkea tuntuvat mukavan tehokkailta, vaikka taistelu itsessään onkin vähän pliisua. Hyökkäykset näyttävät kyllä voimakkailta animaatioidensa perusteella, mutta koko touhu tuntuu vähän hosumiselta.

Itse pelasin PC-versiota padilla, koska ennen aivan arvostelun julkaisun yhteydessä ulos paukahtanutta päivitystä se oli ainoa fiksu tapa pelata. Taistelussa käytännössä pidetään oikeaa liipaisinta pohjassa, jolloin hahmo automaattisesti huitoo aseellaan tai ammuskelee loitsuja, sitten väliin paukutetaan jotain kahdeksasta pikavalittavaksi säädettävästä kyvystä näiden ollessa käyttövalmiita. Ja siinä se.

Suurimman osan ajasta tämä riittää ihan ongelmitta ja viholliset kaatuvat kivasti, mutta pomomatsit ovat vähän toista maata. Niissä tekoäly-käverien tekoäly kun osoittautuu vähän turhan kepeäksi. Voi sitä riemua, kun koko ryhmä wipeää vaikka lohikäärmettä vastaan taistellessa, koska idiootit eivät osaa juosta ulos isosta salamapilvestä. Tai eivät tajua, että lohikäärme on heittänyt loitsun, jolla hahmot sähköttävät toisiaan ollessaan liian lähellä toisiaan. Mikä sitten avuksi? Taktiikkatila!

Pelin voi halutessaan muuttaa taktisemmaksi, jolloin pelaaja katselee taistelua korkealta ja antaa hahmoilleen suoria ”liiku tuonne, käytä tätä kykyä tuohon kaveriin” –tyylisiä ohjeita ja sitten kelaa aikaa eteenpäin haluamallaan vauhdilla. Tämä on välttämätöntä, sillä tekoäly on tosiaan vähän mitä on, eikä sitä pysty edes itse juuri kustomoimaan. Korkeintaan voi säätää, missä vaiheessa parannuspullosta hörpätään ja kieltää tekoälyä käyttämästä tiettyjä kykyjä. Sijoittumista tai muitakaan juttuja ei voi määritellä mitenkään.

Erikoisesti Dragon Agessa ei myöskään ole lainkaan parannusloitsuja, vaan homma hoidetaan kiskomalla yhteisiä parannuspulloja, joita saa tankattua vieraillessaan pitkin karttoja sijoitetuilla leireillä. Olin itse kovasti muutosta vastaan, mutta 40 pelitunnin jälkeen on todettava, että eipä sillä niin väliä ole. Hahmot pystyvät suojautumaan vahingolta muuten ja pullot toimivat kivoina rytmittäjinä. Ainakin vähän väliä tulee väkisin juostua tukikohtaan, jolloin voi kätevästi huomata, että kello onkin jo aamuneljä ja nukkumaankin voisi mennä.

Vastinetta rahoille?

Dragon Age: Inquisition on siis aika messevä tapaus. Pelikokemus ei ole välttämättä automaattisen aukottomasti mitään 5/5 ja peukku päälle –tasoa, vaan tosiaan pelin kanssa joutuu vähän tekemään töitä. Pelaajan on pidettävä tavoitteet mielessään ja pelityyliä täytyy sovittaa siihen realiteettiin, että Dragon Agessa on sisältöä aivan liian paljon. Puolet pois ja jäljelle jääneeseen enemmän syvyyttä ja tasoa, enkä keksisi pelistä hirveästi valittamista.

No, ehkä sen, että taistelu voisi tosiaan olla välillä hauskempaa. Ei se nytkään kamalaa ole ja esimerkiksi jouskarirosmolla pelaaminen oli pahuksen hauskaa. Mutta voisi se vähän parempaakin olla. Ja vaikka peli on miten tehty konsoliväki mielessä, olisi ollut perhanan kiva, jos sitä tekoälyn jantterien toimintaa olisi voinut jotenkin ennakkoon säädellä ja ohjelmoida.

Mukana on myös moninpeli, tietenkin. Se on samanlainen kuin vaikka Mass Effect 3:ssa: erillinen rinnakkaispala, joka kertoo emopelin aikaisia tapahtumia muista perspektiiveistä. Pelaajat luovat sitä varten omat hahmonsa ja sitten juoksevat läpi yksinkertaisia tehtäviä kokemuspisteen ja lootin toivossa. Mikromaksut toki löytyvät ja niitä kai tarvitaankin, sillä loottia rapisee aika hitaasti ja esimerkiksi parannuspullot pitää ostella itse. Ihan kivaa, jaksoin noin iltapäivän ja sitten palasin takaisin tarinatilan pariin.

On myös sinänsä kiva, että sain odottaa arvosteluni kanssa näin pitkään. Peli kun kaipasi julkaisun yhteydessä – ja vielä sen jälkeenkin – päivitystä. Skriptaus tökki, hahmon sukupuoli vaihtui välillä stealthisti, esineiden etsiminen pelimaailmasta oli kamalaa ja roska kaatuilikin vähän väliä. EA:lle on kuitenkin nostettava hattua siitä, että ne päivitykset tehtiin ja puskettiin ulos. Niinpä peli alkaakin hiljalleen olla ihan asiallisessa kunnossa. Tästä peukkua BioWaren suuntaan.

Mitä siis lopulta jää käteen? Aikas mainio roolipeli. Ihan sinne Mass Effect 2:n tasolle se ei mielestäni nouse, mutta minä olenkin scifi-mies. Parhaaksi Dragon Ageksi voisin sitä ehkä kehua, mutta en ole pelannut aiempia osia pariin vuoteen, joten voi olla, että aika on vain tylsyttänyt muistojani. Oli miten oli, jos osaa keskittyä oleelliseen ja jättää liian kukkien keräilyn väliin, eikä anna hieman pliisun taistelun tappaa peli-intoa, niin silloin Dragon Agesta irtoaa laatuviihdettä kymmeniksi tunneiksi. Mainio roolipeli joululomalle!

 

Dragon Age: Inquisition (Xbox 360 & One)

Niinhän siinä kävi, että syvennyin Dragon Agen maailmaan vasta sarjan kolmannen pelin myötä. Mass Effect vei aikoinaan mennessään, mutta ei kuitenkaan julkaisunsa aikoihin, vaan vasta kuusi vuotta myöhemin. Peli kyllä odotti hyllyssä 2,5 vuotta, mutta sille ei vain tuntunut löytyvän oikeaa hetkeä. Kun tuli aika vihdoin pelata, niin mennessäänhän se vei ja samaan syssyyn lähti kakkososa peluuseen. Mässy 2 sitten jäikin jostain syystä täysin kesken ja odottaa omaa hetkeään. Kolmonen on hyllyssä, muoveissa. Ollut jo kaksi vuotta.

Samaa syndroomaa tuntuu potevan Dragon Agekin. Peli vaikuttaa lupaavalta, mukavalta ja muutenkin hyvältä kokonaisuudelta, mutta mielenkiinto ja fiilis eivät vain tunnu riittävän siihen kaikkeen. Kun pelin saa lopulta päälle, niin alku tuntuu niin kovin verkkaiselta, eikä millään meinaa napata mukaansa. Pelattavuus on aavistuksen hämärää kaikkine ukkeleiden siirtymisineen, eikä taistelusysteemi sovi mielestäni peliin niin hyvin kuin se voisi. Tarinasta n paha sanoa juuta taikka jaata, kun peli on kesken, mutta pakottavaa tarvetta sen kokemiselle ei ole vielä tullut. Ehkä joskus.

360-versio on oman konsolisukupolvensa peliksi nätti ja muutenkin virheetön. Animaatiot ja musiikki ovat kauttaaltaan laadukkaita. Jos Inquisition olisi julkaistu vaikkapa vuotta aikaisemmin, niin se olisi varmasti ollut vielä isomman huomion arvoinen merkkipaalu RPG-genressä. Nyt tämä jäi ainakin meikäläisellä hieman tuhnuksi kokemukseksi, vaikka vikoja ei liiemmälti ole. Aika on vain tullut siirtyä pelimaailmassa eteenpäin, ja näin ollen ei homma ole enää niin jännittävä, kun uudet koneet ja pelit ovat tulleet markkinoille.

Edellä mainitulla fiiliksellä lähdin Xbox One -versiota nuohoamaan. Odotin kovasti tarjottuja mahdollisuuksia ja kokemuksia. Olihan peli hyvin useassa Vuoden Peli -kisassa mukana ja voittanutkin palkintoja. Mutta ei. Ei sitten niin millään. Vieläkään se ei oikein uponnut, vaikka pelaaminen meni ajoittain väkisinmakaamisen kaltaiseksi. Koko sotaa en ole vielä hävinnyt, mutta ainakin tällä kertaa tappio on pakko myöntää – ja jättää Thedaksen valloittaminen myöhemmäksi.

Kalle Laakso

 

Lisää aiheesta

Pelikopteri 1.12.2014 – retroherkkuja, fantasiaa, avaruuspelejä ja ahdistavin selviytymispeli ikinä (Checkpoint)

Dragon Age II (PC, PS3, Xbox 360)

Dragon Age Origins: Awakening (PC, PS3, Xbox 360)

Dragon Age: Origins (PC, PS3, Xbox 360)

 

Keskustelu

Paras Dragon Age mutta silti huonompi kuin ME2? Miten tämä on muka mahdollista, DA:O oli kuitenkin pirun hyvä peli, ja ME2 aivan hirveää ripulia?

@2:

Olisit pelannut edes nightmarella. Haastetta sopivasti ja pelattavaa riittävästi.

”Taistelussa käytännössä pidetään oikeaa liipaisinta pohjassa, jolloin hahmo automaattisesti huitoo aseellaan tai ammuskelee loitsuja, sitten väliin paukutetaan jotain kahdeksasta pikavalittavaksi säädettävästä kyvystä näiden ollessa käyttövalmiita”, mutta onneksi tarina on hyvä ja kokonaisuus tuntuu enemmän elokuvalta kuin peliltä. Vain Miikka Lehtonen voi antaa tälle niinkin paljon kuin 4/5.

Mulkasun tuosta nähtyäni jätän tuon suosiolla hyllylle. Kenties joskus jos sen saa oikein halvalla, niin voin kokeilla mutta nyt tuo näyttää olevan pelkkää taistelua jossa ei ole edes mitään järkeä.

Paras DA?

Ehkä jos on kärpänen. Itse en ulosteesta pahemmin välitä.

Olen erimieltä. Pelattavaa oli (uskomatonta mutta totta) liian vähän. Noin 100 tuntia meni siihen liki 100% läpipelaamiseen ja jaksoi koukuttaa alusta loppuun. Ei sekuntiakaan että olisi kyllästyttänyt. Toiset 100 tuntia ei olisi varmasti tuntunut missään. Sitä surkua ja ahdistusta kun peli loppui ”jo”. Todella mainio peli! Ei voi muutakuin suositella lämpimästi. Lisää olisi kuitenkin sisältöä saatava! 55

Muropaketin uusimmat