Inazuma Eleven (DS)
Tekijä: Level-5
Julkaisija: Nintendo
Testattu: DS
Saatavilla: DS
Pelaajia: 1, 2-4 (internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.nintendo.fi/?game=3431
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Jalkapallo ja roolipelit. Ei välttämättä se yhdistelmä, joka useimmille tulee ensimmäiseksi mieleen, mutta Japanissa sekin onnistuu. Eikä siinä mitään: pidän ainakin itse molemmista komponenteista erikseen ja kun puikoissa on vielä Professor Laytoneilla ilahduttanut Level-5, on jo lupaa innostua varovaisesti.
Kuten niin usein aiemminkin, into johtaa pettymykseen, sillä ihastuttavan ulkokuoren alta paljastuu peli, jossa on tehty pari perustavanlaatuista töppiä.
Koska kyse on japanilaisesta roolipelistä, Inazuma Eleven on tarina epätodennäköisten luuserien noususta kunniaan. Kyseiset luuserit ovat Inazuman yläasteen jalkapallokerhon pelaajat, joista vain kapteeni jaksaa yleensäkään treenata tai pelata jalkapalloa. Muut hengailevat klubihuoneessa puhumassa turhia ja toivomassa, ettei kukaan löydä heidän nakkisuojaansa.
Jälleen, koska kyse on japanilaisesta roolipelistä, kyseinen klubin kapteeni on pelaaja, jolla on Kohtalo. Hänen isoisänsä oli jonkin sortin futislegenda, joka jätti pojanpojalleen oppikirjallisen salaisuuksiaan. Mikäs siinä, mutta oikeissa futiskirjoissa ei välttämättä opeteta pysäyttämään palloja liekehtivällä jumalan kädellä tai tekemään maaleja 10 osaan hajoavilla haamupalloilla.
Kyse on siis tällaisesta jalkapallopelistä. Jos odotit jonkinlaista realismia tai edes moikkausta oikealle futikselle, siirry muiden pelien pariin. Itse en tästä juuri masentunut, sillä odotinhan peliltä jotain samanlaista, kuin mitä legendaarinen Tecmo Cup Football Game tarjoili: futista, jossa viitataan realismille kintaalla ja pidetään hauskaa.
Suuria tunteita, pitkiä puheita
Futiskenttä ei ole pelin ainoa tapahtumapaikka, sillä JRPG:n ikiaikaisten kliseiden mukaisesti pelaaja juoksee kaveriensa kanssa pitkin pelimaailmaa availemassa arkkuja ja jututtamassa mitä ihmeellisempiä vastaantulijoita.
Kentän ulkopuolella myös solmitaan uusia ystävyyssuhteita pelaajien värväystä varten, löydetään pusikoista lumottuja futiskenkiä ja niin edelleen. Hauskaa ja harmitonta puuhaa. Vähän väliä vastaan tulee myös niin sanottuja satunnaismatseja, joissa vastaan tullut jätkäporukka haastaa futisklubin neljä valittua esitaistelijaa otteluun.
Tällöin hypätään varsinaiseen pelitilaan, jossa piirrellään ruudulle pelaajien kuvioita ja naputellaan syöttöjen ja vetojen paikkoja. Homma toimii ainakin paperilla mainiosti. Piirrä pelaajalle reitti, hän juoksee sitä pitkin. Napauta pelaajaa tai tyhjää tilaa, pallo lähtee sinne. Napauta maalia, veto lähtee haluttuun suuntaan.
Pelin pystyy halutessaan myös pysäyttämään tarkempien kuvioiden jakoa varten, mikä tuleekin tarpeeseen, sillä siinä missä tekoäly komentaa jatkuvasti kaikkia pelaajiaan yhtä aikaa, pelaajalla on edessään todellinen moniajopainajainen. Pysäytyksen voi kuitenkin tehdä vain kerran viidessä sekunnissa.
Tämä osoittautuu hyvin nopeasti ongelmaksi. Pallottomilla pelikavereilla on perustason tekoäly, jolla ne liikkuvat johonkin. Mutta mitään kovin fiksua, kuten pystyjuoksuja tai vapaan tilan hakemista, ne eivät osaa. Ja pallollinen pelaaja? Hän ei räpäytä silmäänsäkään ellei käsketä. Vähän väliä ollaankin tilanteessa, jossa peli menee reisille puhtaasti sen takia, että pelaaja ei ehdi yhtä aikaa käskyttämään kaikkia tarvittavia pelaajiaan.
Pääasiassa nämä satunnaispelit ovat kuitenkin ehkä se Inazuma Elevenin paras osa-alue, sillä ne ovat sentään jalkapalloa, jossa potkitaan futista ja tehdään maaleja. Ne eivät kuitenkaan ole pelin ainoa sisältö, sillä JRPG:stä kun on kyse, juonta ja paatosta riittää.
Argh! En voi liikkua!
Inazuma Eleven on tarina Inazuman futisjoukkueen matkasta kuuluisuuteen. Käytännössä tämä tapahtuu pelaamalla muun muassa pahojen velhojen ja fasistien futisjoukkueita vastaan. Mikäs siinä, huumori on huumoria, mutta kun Inazuma Elevenissä se haittaa aktiivisesti peliä.
Nämä juoniottelut kun ovat viimeisen päälle ja hyvin tarkasti skriptattuja. Jo ensimmäisessä matsissa pelaaja on täysin omista touhuistaan riippumatta 20-0 tappiolla ensimmäisen puoliskon jälkeen. ”No se on okei, tämä on selvästi tutorial-matskua”, ajattelin. Ja sitten loppupeli meni samalla tavalla.
Kohta tulee vastaan ottelu pahoja Occult High –koulun velhoja vastaan. Kun ensimmäistä puoliaikaa on pelattu vartti, velhot jähmettävät pelaajan paikalleen ja tekevät maalin. Automaattisesti ja joka kerta. Sitten onkin toinen puoliaika, jolloin tiimi oppii voittamaan haasteet ja pääsee pelaamaan jalkapalloa. Nyt on 30 minuuttia – eli reaaliajassa noin parin minuutin verran – aikaa voittaa peli, sillä vain voittamisella pääsee jatkoon.
Tämä olisi vielä OK, mutta eihän se nyt vielä riitä. Ottelun voi voittaa vain, mikäli tajuaa tehdä maalinsa joukkueen itseluottamusongelmista kärsivällä kärkipelaajalla ja tällöinkin vastustajan maalivahti torjuu aina ensimmäisen yrityksen. Toivottavasti ehdit siis taistella kärkipelaajallesi hetkessä kolme avopaikkaa – mutta todennäköisesti et ehdi!
Ottelut ovat nimittäin täynnä pitkiä erikoiskykyjen välianimaatioita, joiden aikana pelikello tikittää. Ja kiirekös tekoälyllä on, jokainen sekunti on heille kotiin päin, joten kykyjä nähdään jatkuvasti. Ei ole mitenkään harvinaista, että puoliajalla saa vain maalipaikan tai pari.
Tämä jatkuvasti päälle painava, mielettömän tiukka aikaraja on todella huono juttu, joka vesittää suurelta osin pelin, joka voisi muuten olla kuin Shaolin Soccerin pelimuoto. On vaikea nauttia pelin hauskuuksista kun koko ajan on sellainen olo, että tekoäly pelaa vähän huijaten. Ja kun epäonnistut, edessä on se todellinen kakkakepponen.
Inazuma Elevenistä puuttuu nimittäin ominaisuus, jonka pitäisi olla kaikissa roolipeleissä vakiovarustusta: retry. Kun häviät pelin, et suinkaan saa yrittää samaa ottelua suoraan uudelleen, mutta tällä kertaa niitä minuuttien mittaisia juonikuvioita skippaillen. Ei, kaikki uusiksi.
Tämä yksittäinen töppi onkin se ongelma, joka tappaa Inazuma Elevenin minun kirjoissani. En yksinkertaisesti jaksanut tietyn pisteen jälkeen pelata samaa ottelua uudelleen, kun tehokasta peliaikaa 10 minuutin suorituksesta oli vain pari minuuttia. Loppuaika tehdään turhia hanttihommia kerrataan jo nähtyjä juttuja, kerrataan vanhaa ja käydään uudelleen läpi jo selväksi tulleita asioita.
Ja miten harmillista tämä onkaan, sillä Inazuma Elevenin rosoisen kuoren ja eeppisen Japani-paatoksen alla piilee ihan hauska peli. Parhaimmillaan futiksen ja kevyen JRPG:n yhdistelmä toimii mainiosti, mutta puitteista on tehty sen verran turhauttavia, että peli-ilo kärsii väistämättä ja urakalla.
Lue myös
Harvest Moon: Sunshine Islands (DS)
Winter Sports 2011 – Go For Gold (PC, PS3, Wii, Xbox 360)
