Killer7 (GC, PS2)

Harman Smith ei ole mikään ihan tavallinen palkkatappaja. Hän on pyörätuolissa liikkuva, panssarintorjuntakivääriä aseenaan käyttävä vanhus, jolla on kaiken lisäksi omalaatuinen persoonallisuushäiriö. Miehellä on seitsemän sivupersoonaa, joista kukin kykenee ottamaan myös fyysisen muodon. Harman seitsemän sivupersoonansa kera muodostaa tiimin, joka toimii USA:n hallituksen piikkiin. Smithit jahtaavat Heaven’s Smile -nimisen terroristilahkon johtajaa Kun Lania, joka kykenee kosketuksella muuttamaan kenet tahansa näkymättömäksi, mielipuolisesti käkättäväksi demoniseksi ihmispommiksi. Tehtävissä Smithiä sivupersoonineen auttavat myös hänen entisten kohteidensa haamut. Mistä ihmeestä oikein on kysymys? Liikaa lääkekaapilla vierailleen Tom Clancyn uudesta kirjasta? Ei, vaan pelistä nimeltä Killer7, joka on alusta loppuun aivan yhtä surrealistista tavaraa.

Killer7:n ovat tuottaneet Resident Evil -kauhupelisarjan Shinji Mikami sekä Resident Evil 4:n tehnyt Hiroyuki Kobayashi. Tämä antaakin eräänlaisen vihjeen siitä, mitä pelissä on luvassa. Alun perin peli oli yksi Capcomin viidestä GameCubelle yksinoikeudella suunniteltavasta pelistä, mutta nyt se julkaistaan yhtä aikaa myös PlayStation 2:lle.

Liikkumarajoitteisten sivupersoonien seikkailut

Killer7 on kerrassaan eriskummallinen kokemus, mikä on aina hieno asia jatko-osaistuvassa pelimaailmassa. Omituisuuden alla pyörii kuitenkin melko simppeli peli. Pelaaja ohjaa yhtä Smithin persoonaa kerrallaan liikkuen yleensä erilaisissa rakennuskomplekseissa selvittäen eteen tulevia ongelmia ja nitistäen ampumalla Heaven’s Smilen ihmispommeja. Liikkuminen tapahtuu kolmannesta persoonasta kuvattuna, mutta hahmo voi liikkua vain eteen tai taaksepäin kuin raiteilla ikään. Risteyskohdissa voi valita suunnan, minne haluaa mennä. Ratkaisu on kummallinen, kuten itse pelikin, mutta toimii myös yllättävän hyvin. Ampuminen tapahtuu Smithien silmin kuvattuna tähtäintä liikuttamalla.

Käytettävää hahmoa voi vaihtaa lennossa. Smithit eroavat toisistaan aseistukseltaan sekä erikoiskyvyiltään, joita käytetään pelin ongelmien ratkonnassa. Ampumisesta tekee haastavaa se, että useimmat viholliset ovat näkymättömiä, ennen kuin näkökentän luotaa Garcian Smithin erikoiskyvyllä, jota kaikki Smithit voivat käyttää. Vihulaiset kyllä varoittavat läsnäolostaan mielipuolisella naurullaan, mutta pelatessa tunnelma on silti ahdistava ja painostava koko ajan.

Käytäväräiskinnän lisäksi vastaan tulee tietenkin myös lukuisia päävastustajia, joiden kanssa taistelu vaatii poikkeuksetta hoksottimia eikä vain nopeita refleksejä. Pomotaistot ovatkin sekä kummallisia että haastavia, mutta myös hyvin tasapainotettuja.

Smithien kykyjä voi kasvattaa vihollisten verta keräämällä, mikä tässä pelissä tuntuu aivan luonnolliselta toiminnalta. Sakeasta verestä tehdään television tv-tohtorin avulla seerumia, jolla parannellaan sivupersoonien ominaisuuksia. Ohuemmalla verellä vahvistetaan Smithien hyökkäyksiä tai parannetaan kuntoa.

Sivupersoonien kuolema ei lopeta peliä, sillä Garcian Smith kykenee hakemaan muiden jäännökset ja herättämään ne henkiin. Vain Harmanin ja Garcianin kuolema tuo game overin ruutuun.

Gimppi-haamuja ja diskomusaa

Perusluonteeltaan yksinkertainen peli on Killer7:ssa kiedottu niin omaperäisiin kuoriin, että audiovisuaalinen toteutus itsessään tekee pelistä testaamisen arvoisen. Jo alkuvalikoista lähtien ulkoinen tyyli tukee pelin surrealistista tunnelmaa. Tavallista maailmaa edustavat vain animena toteutetut välianimaatiot, joissa hämärää juonta viedään eteenpäin suhteellisen normaaliin tapaan.

Peliosioiden grafiikka on toteutettu cel shadingilla, joka tekee siitä tyylitellyn sarjakuvamaista. Tämä yhdistettynä kummallisiin staattisiin kamerakulmiin antaa pelille David Lynchin elokuvien tuntuisen kuoren, jonka luomaa tunnelmaa vahvistetaan onnistuneella äänimaailmalla.

Karmivan äänimaailman viimeistelevät tehtävissä Harmania auttavien haamujen puheet. Aaveet, kuten eniten apuna oleva lateksiasuinen gimppi-haamu Iwazaru, puhuvat nimittäin häiritsevää siansaksamongerrusta, joka saa hermot todella kireälle.

Killer7:ää on vaikea pisteyttää. Sen täysin omalaatuinen tyyli ja tunnelma peittävät hyvin pelattavuuden puutteet ja yksinkertaisuudet. Niille, joihin tyyli ei kuitenkaan iske, on tarjolla vain erittäin hitaasti mutta suoraviivaisesti etenevä, lähes kirjaimellinen putkiräiskintä, jonka ongelmanratkontakaan ei päätä liikaa pakota. Perusvaikeusasteella kartta näyttää liian selvästi, minkä hahmon kykyjä missäkin pitää käyttää ja missä tapahtumapisteet sijaitsevat.

Jos peleihinsä kaipaa uutta ja erilaista, kannattaa pelille silti antaa mahdollisuus. Kunhan hyväksyy pelaavansa eräänlaista Resident Eviliä, voi antaa pelin surrealismin iskeä kuin purkillinen kolmiolääkkeitä.