Lollipop Chainsaw (PS3, Xbox 360)

28.06.2012 15:00 | Juho Anttila | 218

Tekijä: Grasshopper Manufacture
Julkaisija: Warner Bros. Interactive Entertainment
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu:http://www.lollipopchainsaw.com
Arvostelija: Juho Anttila

 

Kun zombiapokalypsi iskee, tarvitaan sankareita. Ex-sotilaita, poliiseja ja muita virkansa puolesta selviytymistaitoisia. Vai riittäisikö sittenkin cheerleader? Nimittäin cheerleader, jonka lempityökalu on sydänkuvioitu moottorisaha.

Sahaa lukuun ottamatta sankari Juliet on perin tavallinen 18-vuotias, tikkareita vihjailevasti imeskelevä koulutyttö. Ihkuilua, pitkiä puheluita ja aivan suloinen poikaystävä, joka nyt vain sattuu olemaan myös pelkkä elävä irtopää.

Japaniltahan asetelma haiskahtaa jo pitkälle ja katsahdus pääsuunnittelijan nimeen selittää loput häiriintyneisyydestä. Lollipop Chainsaw on nimittäin juuri sitä, mitä olemme tottuneet odottamaan Goichi Sudalta, muun muassa No More Heroes -sarjan ja hervottoman Shadows of the Damnedin takaa löytyvältä herraltana.

Romeron jäljillä

Elävien kuolleiden hyökkäys alkaa tällä kertaa San Romeron lukiosta. Eikä sitä myöskään sen kummemmin selitetä, vaan tapahtumien keskelle hypätään suoraan. Saparot suoraksi, saha kouraan ja kohta lentää niin veri, suolenpätkät kuin irtoraajatkin. Yhtä aikaa roisia ja omituisella tavalla ällöpinkki-ihkua.

Teinityttöjen vaaleanpunainen maailma sydämineen ja tähtineen nimittäin ei ole ihan ensimmäinen asia, joka tulisi mieleen miettiessä, miten maustaa kulunutta zombiaihetta. Mikä tekee siitä luultavasti yhden ensimmäisistä Goichi Sudan päähän pälkähtäneistä ideoista. Palasiksi leikellyt zombit syöksevät paitsi verta, myös sateenkaaren eri värejä ja tähtiä, jotka toimivat pelin valuuttana.

Päähenkilö minihameineen ja pitkine säärineen edustaa juuri sellaista Lolita-ihannetta, jonka perään kuolaavat teinien ohella myös tuhmat sedät. Peli tiedostaa tämän ja leikittelee aiheella vihjailevasti. Missä muussa pelissä saa saavutuksen päähenkilön hameen alle kurkkaamisesta? Tuhmat!

Mutta oikeasti Juliet on kiltti tyttö, jonka sydän kuuluu vain yhdelle miehelle. Nick on varsinainen herrasmies, joka ei vain tiedä tyttöystävänsä villimmästä puolesta. Se nyt vain unohtui kertoa, että Juliet tulee zombinmetsästäjien suvusta, jonka kaikki jäsenet ovat koulutettuja tappajia. Siinä vaiheessa, kun totuus selviää, Nick on jo menettänyt ruumiinsa, vaan ei sentään henkeään.

Kerrataan siis ja lisätään samalla mausteita keitokseen. Minihameeseen pukeutunut cheerleader teurastaa sadoittain zombeja sarjakuvamaisessa maailmassa, imeskelee tikkareita ja söpöilee irtopääpoikaystävänsä kanssa tavalla, joka sopisi lähinnä amerikkalaisiin teinidraamoihin. Jos niissä olisi irtopäitä ja zombeja. Taustalla soi milloin imelä purkkapop, milloin taas roisi metalli. Nyt on piltit kuulkaa ainakin resepti kunnossa.

Pom-pon ja sahaa sisuksiin

Ei ole muuten sitten yksi tai kaksi kertaa, kun nerokkuutta hipova idea sössitään välttävällä tai jopa kehnolla toteutuksella. Hyväkään vitsi ei kanna usean tunnin mittaisen kokemuksen läpi, jos pelilliset tekijät vuotavat. Tämä kohtalo uhkaa ajoittain myös Lollipop Chainsawia.

Liikkuvia raatoja niputetaan perityypillisellä hack’n’slash-mekaniikalla. Pom-pon-viuhkalla huidotaan zombeilta pää pyörälle, moottorisaha puolestaan viimeistelee työn. Sinne tänne sirotelluista kioskeista saa ostaa uusia komboja, joilla työkalupakki ja samalla myös pelattavuus monipuolistuu.

Aika pian käy selväksi, ettei ihan pelkkä napinrämpytys riitä. Jotta vähänkään vahvempia vihollisia vastaan pärjäisi, on ainakin puolikas ajatus uhrattava sille, minkälaisia liikeyhdistelmiä käyttää. Hieno juttu.

Vähemmän hienoa on sen sijaan se, että kamera edustaa sitä kuuluisaa vähemmän nohevaa tyyppiä. Automaattisesti toimiva mutta useimmiten myös käsin säädettävissä oleva linssi tuppaa sojottamaan aika usein väärään suuntaan eikä tilanteen korjaaminen ole järin helppoa.

Ongelmia on ajoittain myös ohjauksessa. Perusmäiske sujuu pienen totuttelun jälkeen tyydyttävästi, mutta myöhemmässä vaiheessa käyttöön saatava haulikontapainen kärsii aivan törkeästä automaattitähtäyksestä. Onneksi moisen hirvityksen saa pois päältä, jolloin ampuminenkin muuttuu siedettäväksi.

Ristiriitaista on myös se, miten pelikokemusta maustetaan. Pelkkä tappelu ei kanna kovin pitkälle, joten tekijät ovat päättäneet ilmeisesti sotkea mukaan kaikki sekavat irtoideansa. Niinpä välillä pelataan zombikorista, välillä taas ajetaan leikkuupuimurilla. Yhteistä kaikille ideoille on se, ettei toteutus nouse idea tasolle. Myös QTE-syöpää levitetään liiallisuuksiin saakka.

Tärkeintä on asenne

Pelkkiä pelillisiä ansioita mittaamalla Lollipop Chainsaw on hädin tuskin keskinkertainen tuotos, joka jää kestoltaankin kovin lyhyeksi. Muutama hassu kenttä, kukin päättyen sinällään päteviin pomotaisteluihin ja sen jälkeen jäljellä on vain samojen kenttien tahkoamista paremman pistepotin tai nopeamman läpäisyajan perässä. Aikaa ensimmäiseen kierrokseen saa uppoamaan viitisen tuntia.

Nythän on kuitenkin niin, että joskus asenne, tunnelma ja silkka ideoiden ilotulitus ajaa pelillisten ansioiden ohitse. Olkoonkin, ettei Lollipop Chainsaw ole järin hyvä peli, eikä edes persoonallisesta tyylistään huolimatta kovin näyttävä, mutta voi kun sitä on viihdyttävä pelata.

Pelin selkärankana toimii käsikirjoitus, joka liikkuu jatkuvasti luvalla sanoen hämärän rajamailla. Irtopää-Nickin ja Julietin välinen dialogi on ajoittain suorastaan hervotonta eivätkä Julietin perheenjäsenet jää tästä kovin kauas taakse. ”I’m so going to masturbate to you tonight”, sanoo zombien kynsistä pelastettu teinipoika, mikä kertoo, jos ei muuta, niin ainakin sen, että tämä peli tulee Japanista.

Huippuunsa hiottua pelikokemusta etsivien on parasta kiertää Lollipop Chainsaw kaukaa. Tosikot jättänevät pelin hyllyyn jo pelkän kansikuvan perusteella. Lopuille luvassa on kieli poskessa väännetty huumoripläjäys, joskin täysihintaisena kalliimman puoleinen sellainen. Mutta hei! Minihameeseen pukeutunut cheerleader teurastamassa laumoittain zombeja moottorisahalla. Kyllä sille idealla voi jo antaa anteeksi niin kömpelyyden kuin lyhyen kestonkin.

 

 

Toinen mielipide

Ei ole mikään salaisuus että olen suuri Suda51 fani. Tai olin. Kun mies päästetään vapaasti hyödyntämään valtavaa ideavarastoaan ilman rajoituksia hänen teoksensa ovat timanttia. Tästä on todisteena ainakin No More Heroes, joka sekoitti kasaan sellaisen keitoksen ettei sitä voinut lokeroida oikein mihinkään genreen. Peli yllätti miltei viiden minuutin välein jollakin omituisella idealla, ja kenties päräyttävin hetki oli kun koko teos muuttui hetkeksi kahdeksan bittisen nintendon grafiikoilla toteutetuksi. Olin varma että Suda51 olisi se suunnittelija, johon myöhemmin yhdistettäisiin vielä sanat avant-garde ja pelisuunnittelu. Samassa lauseessa.

Mutta sitten alamäki alkoi. Kenties huolestuneena sellaisista turhuuksista kuin myynneistä tai arvosteluista, Suda hyppäsi vanhan ystävänsä ja kollegansa Shinji Mikamin matkaan ja loi Shadows of the Damnedin. Resident Evilin helvetistä. Se oli vain tuskin Sudan peli. Vaikka kiero huumori oli tallella, mekaniikka oli suoraan Capcomin lippulaivasta kopioitu, eikä innovaatioita juuri ollut. Ja nyt Suda kokeilee siipiään James Gunnin kanssa. Hollywood kirjoittajan, jonka pelin kansi väittää olevan kuuluisa. Taustatyö kertoo Gunnin kirjoittaneen ainakin sellaisia ajattomia klassikoita kuin Scooby Doon ja Slitherin sekä hiljattain ilmestyneen Superin. Ehkä viimeinen osti miehelle paikan Sudan tallissa. Se oli askel oikeaan suuntaan, muttei lähelleäkään sitä kaoottista nerokkuutta johon Suda kykenee yksin.

Antaa ymmärtää, ei ymmärrä antaa

Lollipop Chainsaw rakentaa ideansa Buffy Vampyyrintappajan kaltaisen high-school -kuvaston varaan. Juliet on viisipäisen perheen toiseksi nuorin vesa, jonka elämän täyttävät niin cheerleading kuin poikaystävä Nick. Niin ja Zombiet. Ja noin puoli tuntia pelin alkamisen jälkeen Nick on enää puhuva pää joka roikkuu Julietin hanurin kohdalla, tytön tappaessa zombeja valtavalla moottorisahalla. Nick lienee vain tekosyy esitellä noin viiden minuutin välein Julietin persettä ja kamelinvarvasta. Vaikka näky on eittämättä mukava, se lienee yksi niistä harvoista huumorinkukista jotka kielivät Sudan pelistä. Loppu on vain teknisesti ok-tasoista toimintaa.

Tarina on käytännössä sekoitus jonkinlaista sexploitaatiota ja kauhua. Julietin esteettiset ominaisuudet ovat tapetilla tuon tuosta. Valitettavasti ne yrittävät vain peitellä alleen Lollipop Chainsawn yksitoikkoisen pelimekaniikan.  Juliet on haka moottorisahan käytössä. Vaikka ensi alkuun liikkeitä onkin kovin vähän, arse-naali kasvaa pelin edetessä mittaväksi ja tarjoaa God of Warin ja Ninja Gaidenin ystäville roisin haasteen, varsinkin korkeammilla vaikeustasoilla. Valitettavasti itse kontrollit eivät aina tue nopeaa toimintaa. Kombinaatiot lähtevät usein hieman jähmeästi, ja fysiikkaansa verrattuna Juliet ei ole mikään akrobaattinen ihme. Itse asiassa tyttö tuntuu ajoittain hitaalta jopa zombeihin verrattuna.

Lollipop Chainsaw astuu siihen ansaan johon joka ikinen zombeihin perustuva peli on astunut, poislukien Left4Dead. Se muuttuu nopeasti yksitoikkoiseksi. Zombeja on muutamia erilaisia, mutta suurin osa ajasta kuluu peruslaahustajien lahtaamiseen. Rassukat yksinkertaisesti vyöryvät Julietin päälle vailla sen kummempaa variaatiota, ja suurin osa peliajasta kuluu samaa väistö-sahaus-väistö rutiinia harjoitellen. Taistelu on sulavaa, mutta se ei onnistu eskaloitumaan sellaiseksi hurmehenkiseksi mättämiseksi kuin God of War. Edes pelin pomot eivät juuri pelasta päivää, sillä ne ovat ennalta arvattavia, vaikka mukaan onkin mahdutettu joitakin mielenkiintoisia tuttavuuksia kuten valtavia kanoja.

Yksitoikkoisuus ei tosin ole jatkuva ongelma. Suda tunnetaan hyvin minipeleistään, eikä Lollipop Chainsaw ole poikkeus. Olipa sitten kyseessä koripallo zombien irtopäillä, niiden lahtaaminen leikkuupuimurilla tai tanko-tanssiminen moottorisahan kera, aktiviteetit piristävät jokaista kenttää useammankin kerran ja estävät toiminnan muuttumista täysin monotoniseksi. Täysin oma lukunsa on pelihalliin keskittyvä kenttä pelin loppuvaiheessa, joka sisältää kenties koko pelin omaperäisimmät minipelit sekä ratkaisut, joita olisi suonut näkevän enemmän kautta linjan.

Suurin napinan aihe Lollipop Chainsawssa on se että Suda on jälleen joutunut pidättelemään itseään. Se tuntuu liiankin kolmen A:n tittelin tavoittelulta mieheltä, joka loi No More Heroesin ja Killer7 pelit. Täysin anarkistinen sekopäisyys loistaa Lollipopisssa poissaolollaan, ja jollakin tavalla päähahmot tuntuvat liian rationaalisilta taysin irrationaalisessa maailmassa. Toivon mukaan Suda suunnittelee seuraavan pelinsä itse ilman ulkoisia apuja.

Tämä ei silti tarkoita etteikö Lollipop Chainsaw olisi ainutlaatuinen. Se ei vain ole tasolla, jolla se voisi olla. Sudan pitää lopettaa peliyleisön kosiskelu, ja tehdä jälleen täysin itsensä näköisiä teoksia. Kuten No More Heros osoitti, pelaava kansa kyllä palkitsee tämän myös hyvillä myynneillä.

Heikki Takala

 

Kolmas mielipide

Voi Japania, tai oikeammin voi Suda 51:tä! Japanin lahja kaiken oudon ja erikoisen ystäville ei todellakaan tyydy tavanomaiseen, vaan puskee markkinoille erikoisia pelikokemuksia toinen toisensa perään. Viime vuonna Shadows of the Damned hurmasi minut täysin ja olin pelistä aivan lääpällään. Täten odotin myös Lollipop Chainsawlta paljon. Enkä haluaisi välttämättä sanoa, että peli onkaan pettymys. Mutta kun toisaalta se samalla on.

Se perinteinen Suda 51 –hulluus toki löytyy, sillä ei ihan joka jätkä tee peliä, jossa hilpeä cheerleader murhaa zombeja kuolleen poikaystävänsä (elävä) pää vyöllään roikkuen. Tai peliä, jossa kaupassa raikaa Toni Basilin ihanan kamala Hey Mickey! –ralli. Tajuatte kyllä, mitä tarkoitan.

Mutta kun, piru vieköön, se itse peli on niin geneeristä huttua kuin olla voi! Karkinkirjavan ulkoasun ja rempseän soundtrackin alle kätkeytyy kömpelö ja itseään toistava God of War –kopio, jossa antiikin hirmujen sijaan murhataan pervoja liikunnanopettajia ja ylipainoisia kahvilan tätejä. Hauskaa settiä, joka kyllä hymyilyttää välillä, mutta ei suinkaan sen takia, että pelaaminen olisi varsinaisesti kovin hauskaa.

Lollipop Chainsaw onkin erinomainen todistus siitä, mitä Shadows of the Damned jo opetti: Suda tarvitsee rinnalleen vahvatahtoisia ja asiansa osaavia pelikehittäjiä. Miehellä itsellään riittää kyllä mielikuvitusta ja ideoita vaikka koko kylälle, mutta se pelisuunnittelu ei aina onnistu niin hyvin kuin voisi toivoa.

Miikka Lehtonen

 

Lue myös

Turtle Beach XP 400 – hyvät kuulokkeet

Dwarf Fortress – iloiset kääpiöt uppoavassa vuoristoluolassaan

Game of Thrones (PC, PS3, Xbox 360)

Spec Ops: The Line (PC, PS3, Xbox 360)

Keskustelu

Muropaketin uusimmat