Lost Odyssey (360)
Jos lähtisin erittelemään Xbox 360:n pelitarjontaa ja sen puutteita, japanilaiset roolipelit löytyisivät listan kärkisijoilta. Yrittäjiä on ollut parikin, mutta hyviä pelejä ei ole tullut vielä kuin korkeintaan pari. Tähän tulee muutos nyt.
Lost Odyssey on todellisen japanilaisen roolipelisuunnittelun dream teamin pitkän työn tulos. Yllättäen paketista paljastuukin peli, joka tuntuu enemmän Final Fantasyltä kuin monet legendaarisen pelisarjan viimeisistä osista.
Ei toki sinänsä ole yllätys, että peli toimii. Onhan sen suunnitellut kuitenkin Final Fantasyn luojan perustama pelistudio, jonka riveistä löytyy niin japanilaista ammattikirjailijaa kuin säveltäjälegenda Nobuo Uematsu. Pelillisestä puolesta ovat vastanneet nimettömämmät, mutta silti rautaisen ammattitaidon omaavat kaverit, joiden meriittilistalta löytyvät mainiot Shadow Hearts -pelit.
Toisaalta, kuten viime vuonna julkaistu Blue Dragon osoitti, nimimiehetkään eivät aina takaa huipputulosta. Blue Dragon jätti pelaajat kylmiksi ja laski monien Lost Odyssey -odotusta, mutta turhaan – toinen kerta toden sanoo, sillä Hironobu ”Final Fantasy” Sakaguchin tiimi on onnistunut luomaan kiehtovan roolipelin, joka viehättää ongelmistaan huolimatta.
Ihmeneloset
Lost Odyssey kertoo tarinan Kaim Argonarista, kuolemattomasta soturista, joka on luonnollisesti menettänyt muistinsa. Peli pyörähtää liikkeelle ryminällä, kun kahden suurvallan välinen sota päättyy katastrofiin. Taivaalle aukeaa tulivuori, joka peittää koko taistelukentän laavaan ja liekehtivään kuolemaan. Vain Kaim ja Seth, vielä tehokkaammin muistinsa menettänyt nainen, selviytyvät hengissä, joten heidät lähetetään saman tien selvittämään onnettomuuden taustoja.
Matka ehtii tuskin lähteä edes liikkeelle, kun tapahtuu jotain odottamatonta – Kaimin muisti palautuu pätkissä. Käy nopeasti ilmi, että Kaimin ja Sethin lisäksi maan pinnalla kulkee muutama muukin kuolematon, joista yksi havittelee koko maailman herruutta. Kaksikko lähtee eeppiselle matkalla etsimään asetovereitaan pelastaakseen koko maailman varmalta tuholta. Mutta milläs pysäytät kuolemattoman pahiksen?
Tarina on siis sitä eeppisintä JRPG-paatosta, eikä peli muutenkaan juuri poikkea roolipelien perinteisiltä poluilta. Tämä ei kuitenkaan ole heikkous, kuten ensisilmäyksellä voisi kuvitella, sillä perinteinen toteutus jättää tilaa elämää suuremmalle tarinalle, hyvin kirjoitetuille hahmoille ja komeille puitteille.
Hahmogalleria on todellakin japanilaiseksi peliksi harvinaisen onnistunut. Vaikka Final Fantasy -pelejä pelanneet – ja monet autiosaarelta paikalle repäistyt alkuihmisetkin – arvaavat varmasti ennakkoon ryhmään liittyvien hahmojen stereotyypit, viehätys muodostuu toteutuksesta. Vaikka Kaim on kyyninen ja väsynyt sankari, hän ei sorru itkemään ja rutisemaan kohtaloaan, kuten loputtomat sankarit ennen häntä. Koomisena kevennyksenä toimiva Jensen-maagikin on käsittämättömästi oikeasti hauska, mikä lienee ennenkuulumatonta genren peleissä. Tämä tosin johtunee pitkälti siitä, että englanninkielistä dubbausta tekemään palkattu näyttelijä on improvisoinut suuren osan repliikeistään.
Dialogi tuntuu satunnaisia käännöskukkasia lukuunottamatta sujuvalta ja näyttelyn taso on korkealla. Tarina polkee joskus turhan pitkään paikallaan, mutta pääasiassa tempo on ripeä ja peli maistuu. Kaikki olisi muuten loistavasti, mutta peliin on mahtunut mukaan modernin JRPG:n ärsyttävin hahmoduo.
Sen enempää juonikuvioita spoilailematta voidaan mainita, että Mack ja Cooke – kaksi esiteini-ikäistä maailmanpelajastaa – ovat ärsyttävimmät paskiaiset ärsyttävien paskiaisten värittämässä pelihistoriassa. Surkea käsikirjoitus, kammottava hahmosuunnittelu ja suoraan Ipanat-sarjasta repäistyt näyttelijänsuoritukset muodostavat pohjan duolle, joka kikattaa pomomatseissa, pilaa tunnelmaa ja tunkee mukaan lähes jokaiseen välianimaatioon. Kuppa sen niskaan, joka minua moisilla riivaa ja tuplakuppa kaikille, jotka roskaduoa kehuvat.
Luulot pois
Mikäli pelaaja onnistuu pääsemään yli Mackin ja Cooken aiheuttamista traumoista – mikä ei nettijuttujen perusteella ole itsestäänselviö – Lost Odysseyn perinteistäkin perinteisemmän kuoren alta löytyy muutama varsin mainio idea.
Näistä allekirjoittanutta miellytti eniten pelin mainio kykysysteemi. Ryhmän kuolemattomat jäsenet eivät nimittäin osaa oletusarvoisesti juuri mitään. Nelikon kohtalona ei toki ole roikkua ryhmän kiviriippoina, sillä heille voi opettaa ryhmän muiden jäsenten osaamia kykyjä. Jokaisen ominaisuudet kertovat, millä osa-alueilla he ovat parhaimmillaan, mutta mikään ei estä opettamasta vaikka taistelijan hommaa hoitavalle Kaimille magiaa.
Ilahduttavasti kyse ei ole pelkästä kuriositeetista, sillä oikeiden kykyjen valinta tulevia koitoksia varten on elinehto selviytymiselle Lost Odysseyn maailmassa. Peli nimittäin haistattaa pitkät roolipelien pullamössölinjalle ja pistää kylmästi pelaajaa turpaan vaikka 100-0, jos sille antaa tilaisuuden. Tutkimansa luolaston erikoishaasteisiin pitää osata reagoida lennosta ja viimeistään pomot ottavat luulot pois veteraaneiltakin.
Osasyy tähän on systeemissä, joka lyö kokemushanat kiinni, jos pelaajan ryhmän taso uhkaa ylittää tutkittavan luolaston pääpirun voimatason. Näin jokainen pomomatsi tuntuu todella eeppiseltä väännöltä, jossa saa tarkkaan pohtia kaikkia siirtojaan. Lähes jokaisessa pomomatsissa on myös pirullisia jippoja, jotka huomaa vasta, kun on astunut ansaan. Aha, tämä pomo heittääkin puoli ryhmää tuhoavan megaloitsun, jos siihen käyttää tulimagiaa. Ja uudestaan…
Ilahduttavasti seikkailun ja itsevarmuuden karttuessa näistä hirvikolareistakin voi toipua, mutta se vaatii pelin ja ryhmän todellista tuntemista. Siis hetkinen, ihan oikea oppimiskäyrä? Japanilaisessa roolipelissä? Kyllä!
Peruskauraa
Valitettavasti pelin runsaslukuiset satunnaistaistelut eivät nouse pomomättöjen tapaisiksi jännitysnäytelmiksi, vaan niistä muodostuu nopeasti melkoista rutiinia. Arjen harmautta on silti piristetty muutamalla oivalluksella.
Näistä ensimmäinen on hahmojen jakaminen etu- ja takariviin. Vanha idea, mutta uudella mausteella höystettynä. Eturivi muodostaa nimittäin suojan, joka laskee takarivin taistelijoihin kohdistuvan vahingon miltei nollatasolle. Suoja kuitenkin heikkenee, kun eturivi ottaa lämää, altistaen näin takarivin heiveröiset velhot vihollisen kuritukselle. Sama toimii toki myös toisin päin ja vihollinen hyödyntää takarivissa kykkiviä kaapuveikkojaan häikäilemättä. Suojan kuntoa kuvaavan Guard Conditionin hyödyntäminen on siis keskeisessä osassa.
Toinen mukava piristysruiske tarjoillaan sormusten muodossa. Ei ole toki mitenkään yllättävää tai uutta, että peli noudattaa tiukkaa elementaalioppia. Vesi on voimakas tulta vastaan, mutta häviää itse maalle ja niin edelleen. Mukavaa on kuitenkin se, miten elementaalimagiaa hyödynnetään. Edellä mainitut sormukset voivat nimittäin muiden efektiensä ohella antaa hyökkäyksille lisää potkua elementtien avulla. Sormusten valinta ja vaihtelu lennosta ovatkin tärkeä osa taistelumenestystä.
Pelkästään sormeen pujotettu sormus ei toki vielä auta, vaan sen voima pitää aktivoida. Shadow Hearts -tyyppisesti tämä tapahtuu pienellä minipelillä, jossa pelaajan tulee pysäyttää alati kutistuva rinki kohdealueelle, ennen kuin sankari suorittaa iskunsa.
Hyvät ideat piristävät, mutta eivät tuo täydellistä autuutta. Pahimmillaan kymmenen sekunnin välein vastaan osuvat satunnaistaistelut muodostuvat pian melkoiseksi puuroksi, varsinkin kun lataustauot venähtävät kumpaankin suuntaan. Ei se peli-ilo toki kuole, mutta usein toivoisi, että kohtaamisten tiheyttä olisi säädetty – varsinkin kun useimmissa luolastoissa kokemuskatto pitää huolen siitä, ettei niistä edes pitkään kostu mitenkään.
Lajityyppinsä valio
Satunnaistaistelut ovat kuitenkin pelkkää nipotusta, kuten pelin muutkin ongelmat. Lost Odyssey on nimittäin laatuteos alusta loppuun saakka. Neljä levyä kattavan pelin juoni kestää vajaat 40 tuntia, jonka jälkeen erilaista löydettävää, kerättävää ja minipelattavaa riittää vielä tuntikausiksi. Koska peli palkitsee tästä kultaakin arvokkaammilla satunnaispisteillä, niitähän myös pelataan.
Lost Odysseytä on netissä verrattu välillä legendaariseen Planescape: Tormentiin, eikä aivan aiheetta. Vaikka peleillä ei pintapuolisesti olekaan paljon yhteistä, liittymäkohta löytyy. Tuhannen vuoden unina tunnetut välietapit tuovat nimittäin elävästi mieleen PC:n roolipelilegendan, ainakin tunnelmaltaan. Kaimin tuhatvuotisen elämän varrella koetut muistot palaavat pinnalle pätkissä, joskus ohi lentävän lintuparven, toisinaan taas baarissa surevan sotilaan siivittäminä.
Kun muisto on palautettu, pelaaja pääsee lukemaan erinomaisesti kirjoitettua ja äärimmäisen tunnelmallista lyhyttä tarinaa, jossa ei välttämättä edes tapahdu mitään laivan kannella käytyä keskustelua ihmeellisempää. Tarinat kuitenkin syventävät Kaimin hahmoa ja pelin maailmaa valtavasti.
Pienet nipotukset voi jättää sikseen, sillä Sakaguchi on tiimeineen onnistunut tarjoilemaan Xbox 360 -roolipelaajille pelin, joka tuo elävästi mieleen takavuosien legendaariset roolipelit ja niiden parissa vietetyt tunnit. Nimestä viis, tässä on se todellinen uusi Final Fantasy.
Tekijä: Mistwalker
Julkaisija: Microsoft
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: Xbox 360
Muuta: Japanilaisesta Xbox Marketplacesta voi ladata peliin ilmaiseksi harvinaisen lisäsormuksen
Pelin kotisivu: http://www.xbox.com/fi-FI/games/l/lostodyssey/
Lue lisää eDomesta
Atelier Iris 3: Grand Phantasm (PS2)
Final Fantasy IV:n remakesta uusi traileri
Final Fantasy Versus XIII näyttää huikealta – katso kuvat
Final Fantasy VI Advance (DS, GBA)
Japsiropejen kymmenen kultaista sääntöä
Microsoft taistelee Japanissa – mutta riittääkö halvempi 360?
