Resident Evil 5 (360, PS3)
Resident Evil -pelisarja on viimeisen vajaan 15 vuoden aikana pelotellut pelikansaa moninaisilla ja viihdyttävillä tavoilla. Ajan kuluessa sarjakin on kehittynyt ja alkuvuosien hidasetempoinen zombi-jännäily on jäänyt historiaan. Nyt mennään huomattavasti toiminnallisemmilla poluilla, mikä ei suinkaan ole miellyttänyt kaikkia.
Toiminta ei ole ollut ainoa valituksen aihe, sillä pelin ympärillä on kohistu jos jonkinlaisista aiheista jo hyvissä ajoin ennen sen julkaisua. Kaiken kohun keskellä meinasi unohtua se tosiasia, että Resident Evil 5 on pahuksen hyvä peli.
Jos en paremmin tietäisi, en välttämättä uskoisi ensinäkemältä Resident Evil 5:n kuuluvan edes koko pelisarjaan, sen verran kauas se on alkuperäisiltä pelisarjan juurilta vaeltanut. Synkeät kartanot, hidas tempo ja jopa yön hämärä ovat historiaa, sillä seikkailu vie tällä kertaa Chris Redfieldin Afrikan porottavan auringon alle.
Redfield taistelee nykyään biologista terrorismia vastaan monikansallisessa yksikössä. Afrikkaan hänet tuovat huhut terroristeista, jotka valmistelevat syrjäisessä pikkukylässä niin tuhoisaa virusasetta, että sillä pyyhkäistään ihmiskunta kertalaakilla historian kirjoihin.
Yhdessä paikallisen avustajansa Shevan kanssa Redfield huomaa nopeasti, että biologinen ase on se sama vanha tuttu: kyläläiset muuttuvat ympärillä zombeiksi – tai mitä ikinä ne Resident Evil 4:ssä olivatkaan – ja tie ulos kulkee helvetin läpi. Siinä sivussa vastaan juoksee puolijoukkueen verran vanhoja tuttuja ja monet Resident Evilin pitkäaikaisista mysteereistä pamautetaan kerralla auki.
Älä mene yksin
Afrikan auringon ohella pelin suurin muutos on se, että Resident Evil 5 on co-op-peli, piste. Kakkospelaaja pyörii aina mukana kauniin Shevan muodossa, mutta jos ihmistä ei ole tarjolla, naisagenttia komentaa tekoäly.
Tehdään heti alkuun selväksi, että se ihmispelaaja kannattaa repiä kaveriksi vaikka sitten vihoviimeisen kiven alta, sillä tekoäly on hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta heikko korvaaja. Onneksi kaverien etsiminen on helppoa, sillä jaetun ruudun ohella moninpeli onnistuu joko kutsumalla suoraan kaverilistaltaan väkeä peliin tai avaamalla pelinsä kaikille halukkaille.
Sheva on kiinteä osa peliä, mutta aivan eri tavalla kuin vaikkapa Prince of Persiassa, johon Shevaa ennakkoon innokkaasti vertailtiin. Siinä missä Prince of Persian naisapuri oli vain graafinen esitystapa monille pelimekaanisille ratkaisuille, Sheva on konkreettisesti toinen pelaaja. Hänellä on omat aseensa, kykynsä ja käyttötarkoituksensa, joita pitää hyödyntää aktiivisesti, jotta peli sujuu.
Tässä on myös se syy, miksi kaveri kannattaa hankkia. Tekoäly osaa hoitaa ne perushommansa, eli kerätä varusteita, kiivetä tikkaita ja ryömiä ahtaista koloista hakemaan tavaroita, joihin Chrisillä ei ole pääsyä. Siihen se sitten tyssääkin, sillä taistelijaksi tekoälystä ei ole, varsinkaan kun peli ei anna ihmispelaajalle mitään mahdollisuuksia komentaa apuriaan.
Näin Sheva sitten seisoskelee väärässä paikassa ja saa pomon lekasta ohimoonsa, mikä päättää pelin. Tai tuhlaa kallisarvoiset tarkkuuskiväärin luotinsa tavallisiin zombeihin. Tai käyttää täyden parannussetin pienen naarmun hoitamiseen. Tai joutuu 20 zombin raatelemaksi, koska ei osannut juosta näiden välistä eteenpäin.
Tekoälyn kanssakin pärjää, mutta pelaaminen ei tuolloin ole niin kivaa, kuin se voi parhaimmillaan olla, toisen ihmisen kanssa koettuna. Itse pelailimme peliä eDomen Jasonin kanssa ja yllätyimme molemmat siitä, miten paljon uutta hohtoa peliin tulee kahden pelaajan yhteistyön kautta.
Pelilliset edut ovat selvät: tiimi pystyy hyvin tukemaan toisiaan ja jallittamaan vastustajiaan, mikä auttaa esimerkiksi pomotaisteluissa suuresti. Toinen nappaa huomion itseensä ja kaveri pamauttaa lähietäisyydeltä kalmoa selkään.
Myös sosiaalinen aspekti toimii, sillä Resident Evilin käänteistä saa paljon enemmän irti, kun voi kaverin kanssa reagoida äänekkäästi seinän läpi kimppuun käyviin moottorisahamiehiin ja muihin yllättäviin tapahtumiin.
Tunnelma ei hellitä
Pelasi peliä sitten yksin tai kaverin kanssa, Resident Evil 5 on sisällöltään täyttä rautaa. En lähtisi kutsumaan sitä kauhupeliksi, koska se ei aiheuta samanlaisia sätkyjä kuin alkuperäiset pelit. Jännä se silti on, mutta eri tavalla. Tunnelma on jatkuvasti painostava, kun pelaajat seikkailevat synkeissä ja ahdistavissa maisemissa, joissa vaara vaanii jokaisen kulman takana.
Rytmitys on onnistunut mainiosti, sillä painostavia seikkailukohtauksia pätkitään suuremmilla toimintaosuuksilla, joissa kaksikko joutuu vaikkapa väistelemään loputonta zombi-laumaa useamman minuutin ajan. Tällöin on oikeasti hiki pinnassa ja pulssi katossa kun ammukset käyvät vähiin, kunto laskee tasaista vauhtia ja tila uhkaa loppua.
Resident Evil –pelistä kun on kyse, vähän väliä mukaan mahtuu myös pomotaisteluita, jotka ovat varsin mainiosti toteutettuja. Matsit eivät ole suoranaista seiskoskelua ja tykitystä, vaan jokainen pomo vaatii omat oivalluksensa, joiden avulla henki lähtee. Huomasimme peliä tahkotessamme, että monissa matseissa oli myös vaihtoehtoisia etenemistapoja, mikä antaa luoville pelaajille mahdollisuuden selvitä vähemmällä. Tästäkin peukkua.
Myös siitä pitää nostaa tiimille hattua, että peli ei yritä keinotekoisesti vaikeuttaa itseään pihtailemalla ammusten ja muiden tarvikkeiden kanssa. Kuteja ja uusia aseita jaetaan säännöllisesti, viimeistään jokaisen suuremman taistelun jälkeen. Näin ahdinko ja tiukat paikat ovat hetkellisiä, mutta aina on keinot päästä etenemään ilman, että pitää lähteä puukottamaan jokaista kalmoa hengiltä.
Sormet ristissä
Resident Evil 5:n kontrolleista on puhuttu netissä paljon, eikä yleensä kovinkaan positiivisessa mielessä. Monien mielestä ne ovat surkeat, joidenkin mielestä jopa epäpelattavat. Itse en mene näin pitkälle, sillä pelisarjan veteraanina pystyin pelaamaan mukavasti ja peli sujui, mutta se sujui kontrolleista huolimatta, ei niiden ansiosta.
Kontrollit ovat klassisen Resident Evil –kankeuden ja 3rd person –räiskinnän hybridi, jossa tähtäys sujuu oikealla tikulla, liikkuminen vasemmalla. Eniten kränää aiheuttanut toteutusmalli on se, että ampuakseen pelaajan pitää pysähtyä ja vetää ase esiin.
Tiedostan argumentit, joiden mukaan Resident Evil –pelejä on aina pelattu tietyllä tavalla ja ymmärrän myös väitteet siitä, että jos pelaaja voisi juosta ja ampua yhtä aikaa kuten muissa 3rd person –räiskintäpeleissä, peli olisi helpompi. Nämä eivät kuitenkaan ole hyväksyttäviä selityksiä, vaan tekosyitä.
Resident Evil –historiaan viittaaminen on hölmöä, sillä pelit kehittyvät. Jos joku tosissaan väittää, että kömpelöt kontrollit ovat se juttu, joka teki Resident Evilistä Resident Evilin, häneltä on mennyt pointti metrikaupalla ohi. Myös helppouteen vetoaminen on hölmöä, sillä se on vain suunnittelukysymys. Dead Space oli viime vuoden parhaita kauhupelejä siitä huolimatta, että kontrollit olivat ihanan modernit ja toimivat.
Jos olisin pelannut pelin vain noin puoliväliin, en luultavasti olisi edes jaksanut kommentoida kontrolleja sen kummemmin, sillä pelin alkupuoliskon ajan ne eivät rehellisesti sanoen häirinneet minua pahemmin. Mukavamminkin olisi voinut mennä, mutta suomalainen mies on luotu kestämään ja kärsimään.
Loppupuoliskollaan peli kuitenkin ottaa selvän suunnanmuutoksen. Sen enempää juonikuvioita spoilaamatta totean, että tuolloin vastaan tulee reilusti tuliasein varustettuja vihollisia, joita vastaan taistellaan perinteiseen 3rd person –tyyliin – ja tällöin peli ampuu itseään jalkaan, sillä survival horror –pelin sijaan se hyppääkin yllättäen altaaseen muiden 3rd person –räiskintäpelien kanssa, eikä kestä vertailua alkuunkaan. Mitä ihmettä Capcomilla on polteltu?
Pelaamisen arvoinen
Kontrolleistaan ja Shevan tekoälyttömyydestä huolimatta Resident Evil 5 on hyvä peli. Jos sitä pelaa ihmiskaverin kanssa, se on jopa erinomainen peli. Vielä on kokonaan jäänyt kommentoimatta myös pelin audiovisuaalinen toteutus, joka on suorastaan huikeaa tasoa. Äänisuunnittelu on mainiota tasoa ja tuo peliin todella reilusti lisätunnelmaa, mutta se todellinen tähti on pelin grafiikka, joka on parhaimmillaan häikäisevän komeaa.
Tiukka toiminta ja jännittävä tunnelma saavat tukea hyvältä pelirungolta, jossa yksittäisiä kenttiä pystyy pelaamaan mukavasti uudelleen parempien rahapottien ja tavaroiden toivossa. Aseitaan pystyy edelleen parantelemaan monipuolisesti ja hyvistä suorituksista palkitaan harvinaisilla erikoisaseilla, mikä tuo peliin muiden avattavien ja kerättävien roippeiden kanssa reilusti lisäpeluuarvoa.
Lisäpeluuarvoa saadaan myös taas mainiosta Mercenaries-pelitilasta, joka karsii ympäriltä turhan läskin ja antaa pelaajalle mehevän pihvin: valitse hahmosi, valitse kenttäsi ja yritä sitten tappaa mahdollisimman monta zombia aikarajan sisään.
Pelasipa peliä sitten miten tahansa, Resident Evil 5:n parissa aika rientää ja kivaa on. Jos Capcomin väki olisi kiinnittänyt enemmän huomiota muutaman ongelmakohdan ratkontaan, puhuttaisiin jo todella erinomaisesta pelistä ja selvästä peukkutapauksesta. Nytkin käteen jää todella maistuva peli, johon voi huoletta sijoittaa euronsa – kunhan muistaa kehoittaa kaveriaan tekemään samoin.
Tekijä: Capcom
Julkaisija: Capcom
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Tulossa: PC
Pelaajia: (1-2 jaettu ruutu, lähiverkko, Internet)
Pelin kotisivu: http://www.residentevil.com/
Lue myös
Arvostelu: Stormrise (PS3, 360)
