Rush Bros. (Mac, PC)

10.11.2013 14:00 Janne Mikola

Tekijä: XYLA Entertainment
Julkaisija: Digital Tribe
Testattu: PC Windows 7 64-bit, Intel Core 2 Q9550, 4 Gt muistia, GeForce 560Ti.
Saatavilla: Mac, PC
Laitevaatimukset: PC Windows XP tai uudempi, 2,4 Ghz Core 2 Duo tai parempi, 1 Gt muistia, 512 Mt näytönohjainmuisia, 1,5 Gt kiintolevytilaa
Pelaajia: 1, 2 (samalla koneella ja internetissä)
Muuta: Ladattava peli, hinta noin 10€
Pelin kotisivu: http://www.myxyla.com/reverb#Game_Details
Arvostelija: Janne Mikola

Kun puhutaan kymmenen euron pikkupelistä, kaksi paperilla kohtalaisen uniikkia, toimivaa ja mielenkiintoista ideaa on pelille jo aika paljon. Vielä kun kylkeen on saatu niitattua PR-diili maailmanluokan psytrance-artistin Infected Mushroomin kanssa, niin johan kuvittelisi ainesten olevan kasassa ja homman olevan selvää pässinlihaa.

Vaan ei, kyllä soppa tällä kertaa menee pahasti tulehtuneen sienikeiton puolelle. Mikä kaikki Rush Brosissa sitten oikein meni metsään?

Ne kaksi paperilla kiinnostavaa ideaa ovat siis seuraavat. Ensinnäkin Rush Bros. on, kuten välkyimmät ovat jo nimestä (tahi kuvista) päätelleet, tasoloikkapeli. Tasoloikkia on nähty aina monokrominäyttöjen ajoilta alkaen, ja vaikka niissä on ollut monenmoista moninpeliä tarjolla, yhtä ideaa on syystä tai toisesta kierrelty ja kaarreltu kuin asiassa olisi jotain pelättävää: (nopeus)kilpailullinen tasoloikka.

Uppoavathan pelaavaan kansaan nopeuspelit muilla teemoilla. Löytyy autoja, moottoripyörää, lumilautaa, vesiskootteria… Ja olemmehan me jo senkin ihmeen nähneet, kun Mario ja Sonic juoksevat Koopan kanssa kilpaa olympialaisissa. Muutenkin videopelaamisessa nopeus on valttia melkein joka toisessa pelissä. Miksi sitten klassisista klassisinta genreä, tasoloikkaa, ei ole kovin montaa kertaa nähty pullautettavan nopeuskisaksi? En ole itsekään varma, oliko tuo retorinen kysymys, sillä Rush Bros. ei ole mikään mahtava peli.

Se toinen kantava juttu

Tasoloikka-idean lisäksi Rush Bros. ottaa muodikkaasti tukevan jalansijan musiikki- ja rytmipelien puolelta. Se toinen idea on tämä: tasoloikkakentät ovat teoriassa eläviä olioita, jotka sykähtelevät ja muuttuvat musiikin mukana. Tämä kuulostaa hauskalta. Ennen ensimmäistä pelikertaa kuvittelen ympäri ämpäri pyöriviä kenttiä, liikkuvia seiniä, takanani luhistuvia karttoja ja kitarasoolon päätteeksi tapahtuvaa hurjaa jysähdystä, joka toimii melkein resettinä koko kisalle.

Kaiken lisäksi Rush Brosin tekijät XYLA Entertainmentilla ovat tajunneet täyttää sen välttämättömän minimiehdon tämän kaltaiselle pelille: oman ääniraitansa lisäksi peli tukee pelaajan oman musiikin soittelua taustalla OGG- ja MP3-tiedostoista. Samalla tämä todistaa myös sen, että tekniseltä kannalta peli ihan tosissaan yrittää lukea ja kuunnella musiikkia ja tehdä asioita ääniraidan pohjalta, eikä vain ole jokin ennalta biiseihin soviteltu skriptipaketti.

Lähtökohdat ovat siis enemmän kuin kunnossa. En tietenkään sano että pienen indie-pelitalon pitäisi saada näistä aineksista kasaan jotain markkinoita vavisuttavaa, mutta kuvittelisi että niistä syntyisi edes hyvä, kiva peli. Mutta ei syntynyt.

Kaksi DJ:tä porteista sisään, yksi ulos

Vaikka Rush Brosia onkin ihan täysin mahdollista pelata vaikka letkajenkan tahtiin, audiovisuaalisesti parhaiten peliin sopii ihan ilmiselvästi jokin elektroninen musiikki. Eikä siinä ole mitään ongelmaa. Itse lykkäsin koneeseen Armin Van Buurenin A State of Trance -kokoelmia ja lähdin hyppimään pitkin maita ja mantuja. Vähitellen kiinnostus ja innostus alkoivat muuttua pettymykseksi ja peleistä puhuttaessa siksi kaikkein pahimmaksi tunnetilaksi: ärsytykseksi.

Harmillisesti tilanteet, joissa edes tajuaa pelin kentän oikeasti tekevän jotain musiikin tahtiin, ovat todella harvassa. Monta pelin 41 kartasta voi helpostikin pomppia läpi saamatta sen suurempia ahaa-elämyksiä tai edes havaitsematta, että joku elementti liikahtelee basarin jyskeen mukaan. Lopulta kun elementteihin kiinnittää huomiota, niin voi sitä pettymyksen määrää kun huomaa miten ne ovat aina vaan kentästä toiseen toistuvia samoja palkkiesteitä ja pelaajan pois sylkeviä sykkiviä voimakenttiä.

Hieman huvittavastikin voisi oikeastaan sanoa, että peli vaikeutuu sitä enemmän mitä nopeampitempoista musiikkia soittaa. Esteiden läpäisyihin jää vähemmän aikaa, ja ruikuttamisenkin uhallakin tuntuu, että tietyt kohdat muodostuvat lähes mahdottomiksi läpäistä, kun taustamusiikissa on riittävästi höökiä. Toivotan sydämestäni onnea, jos lempimusiikkisi joukosta löytyy DragonForcea tai vanhaa Helloweenia.

Ottaa pattiin

Se varsinainen ärsyttävä osuus tulee kuitenkin kenttäsuunnittelusta itsestään. Kuten todettua, peli on nopeuskilpailu, pelasi sitä sitten itseään tai kaveria vastaan. Ja kentät ovat lähes poikkeuksetta sellaisia, että ne ovat todella vauhdikkaita ja hauskoja edetä, kunnes… Kunnes se kentästä löytyvä chokepointti tulee vastaan. Se tietty kohta kenttää, joka on suurin piirtein ainoa asia, mikä määrittää miten hyvän ajan kentässä saat. Käytännössä siis se, juoksetko kohdasta sukkana sisään, vai jäätkö tahkoamaan sitä kuolettavien piikkien ja niihin langettavien trampoliinien ja jousien ympäröimää pientä aukkoa viisi, vai kaksikymmentäviisi kertaa, määrää kaiken.

Lisäksi peliin liittyy liikaa kenttien ulkoa opettelua. Jousikatapultit singottavat pelaajahahmoja pitkin kenttää moninkertaisella vauhdilla tavalliseen juosten etenemiseen verrattuna, kuten tavallista. Vaan tälläpä kertaa noin kolmasosa katapulteista onkin ansoja, jotka sieppaavat hahmon ja paiskaavat tämän päin piikkiseinää. Näitä sitten pitäisi opetella ulkoa.

Toki tällä tapaa pelin ikä periaatteessa kasvaa, kun yksittäisessä, karkeasti minuutin kestävässä kentässä on paljon opittavaa. Toisaalta pelin ikä myös lyhenee, kun v-käyrä nousee punaiselle.

Ei pelkoa peliseurasta

Kuten vähemmän menestyksekkäiksi jääneille peleille niin hyvin tyypillistä on, on Rush Brosissa erittäin vaikeaa löytää moninpeliseuraa verkon yli. Syystä tai toisesta moninpelissä on myös jonkin verran teknisiä ongelmia. Olen toki Battlefield 3:ea hakatessani moneen kertaan kironnut brittiläisiä paukkulankayhteyksiä, mutta luulisi nyt kaksiulotteisen tasoloikan pyörivän niilläkin kupareilla.

Juuri ennen tämän jutun kirjoittamista sain tuskailla sen toisen Rush Brosin eurooppalaisen pelaajan kanssa jatkuvasta Disconnected-ilmoituksen puskemisesta. Ja takaan, että ”Waiting for someone to join…” -ruutu tulee enemmän kuin tutuksi, jos joku teistä haluaa tämän syystä tai toisesta vielä tsekata.

Jaetulla ruudulla pomppiminen kaverin kanssa toimii, mutta niin karusti kuin se onkin sanottu, Rush Bros. on parhaimmillaankin vain ”ei-huono”. Musiikkipeliksi mukana tuleva kokoelma on sitä paitsi tosi mitäänsanomatonta bassojumputusta, paria Infected Mushroomin raitaa lukuun ottamatta.