Shadow of the Colossus (PS2)

Nyt se on vihdoin täällä. Pelaajat ja kriitikot ihastuttaneen Icon henkinen jälkeläinen, peli jota jokainen on vuorollaan nostamassa vuoden tai jopa kaikkien aikojen PlayStation 2 -peliksi: Shadow of the Colossus. Ennen itse asiaan pääsemistä lyödään pari faktaa pöytään: Shadow of the Colossus on periaatteessa erittäin yksinkertainen ja minimalistinen peli, joka kyykyttää PlayStation 2:ta tuon tuosta.

Siinä ei juuri ole henkilöhahmoja, dialogia, saati hahmon- tai tarinankehitystä. Se on myös pelillisiltä elementeiltään lähes pelkästään jätintappoa. Kuten joku viisas on sanonut, yksinkertainen on kaunista. Tässä tapauksessa se yksinkertainen myös todella on sitä.

Shadow of the Colossus on pohjimmiltaan tarina rakkaudesta. Minkälaisesta rakkaudesta, ja keiden välillä? Sitä pelaajalle ei kerrota. Pelaaja on Vaeltaja, mystisellä taikamiekalla aseistautunut nuori poika, joka on matkustanut kaukaisille, unohdetuille maille mukanaan kuollut tyttö. Kuka tämä tyttö on, ja miksi tämä tyttö on kuollut? Sitäkään ei kerrota. Vaeltaja vie tytön temppeliin, jossa hän kohtaa Dorminin, mystisen hengen, joka lupaa herättää tytön henkiin pientä vastapalvelusta vastaan.

Temppelissä on kuusitoista jumalankuvaa, joiden maanpäälliset ilmentymät, kolossit, ovat näiden kaukaisten maiden ainoita asukkeja. Jostain syystä nämä jumalankuvat pännivät Dorminia ihan älyttömästi, ja tämä pyytää Vaeltajaa hävittämään patsaita koossa pitävät jättiläiset. Vaeltaja käy tuumasta toimeen, ja tässä vaiheessa myös pelaaja päästetään puikkoihin.

Ja maa oli autio ja tyhjä

Jätintappo alkaa Dorminin hämärällä vihjeellä seuraavan kolossin sijainnista. Sen etsiminen on toisinaan lähes yhtä haastavaa kuin itse otuksen kellistäminen, vaikka Vaeltajan mystinen taikamiekka antaakin osviittaa kulloisenkin jätin piilopaikan suunnasta. Silti niiden löytäminen vaatii usein sekä Argo-hevosen, hoksottimien että Vaeltajan kohtuullisten akrobaatintaitojen hyötykäyttöä.

Maa todellakin on autio ja tyhjä. Henkeäsalpaavan maisemien lisäksi maailma ei tarjoa juuri muuta kuin sinne tänne ripoteltuja tallennuspisteitä ja sankarin ominaisuuksia kasvattavia hedelmäpuita sekä liskonpesiä. Mystinen, unenomainen ilmapiiri luo hyvin Icomaisen tunnelman täysin päinvastaiseen ympäristöön.

Varsinainen hupi alkaa tietenkin vasta, kun kulloinkin tähtäimessä olevan kolossin piilopaikka on löytynyt. Poikkeuksetta vaikuttavan näköisiä jättejä on joka lähtöön: uivia, lentäviä ja käveleviä. Yhteistä näille on kuitenkin järjettömän suuri koko ja hirvittävät voimat. Yleensä pelkkä jätin houkuttelu ja sen päälle kiipeäminen ovat saavutuksia jo itsessään, minkä lisäksi hirvitykset pitäisi saada vielä tapettuakin.

Jättien löytämiseen ja yleensä tappamiseenkin käytettävä taikamiekka on avuksi myös tässä tilanteessa, sillä ainoastaan sen valo pystyy paljastamaan jättien heikot kohdat. Tämän jälkeen olisi vielä päästävä kiipeämään pitkin hurjasti rimpuilevaa jättiä noiden kohtien luo, jotta tappavan jalometallipistoksen antaminen voitaisiin suorittaa.

Matkassa on kuitenkin monta mutkaa, sillä sankari ei jaksa roikkua rimpuilevan jätin niskavilloissa ikuisesti, ja riittävän tehokas lyönti vaatii tarpeeksi pitkän keskittymisajan. Päällisin puolin yksinkertaiselta vaikuttavasta jätintaposta muodostuukin harhauttamisen, akrobatian, voimien taktisen säästelyn ja harkitun etenemisen sulosointuinen sinfonia, joka huipentuu mahtipontiseen loppusoittoon massiivisen hirvityksen viimein kaatuessa.

Satu ilman kertojaa

Shadow of the Colossuksen pelkistetyt pelilliset elementit varmasti karkottavat osan pelaajista tänä yhä monimutkaistuvien ja monipuolistuvien pelien aikakaudella. Mutta Shadow of the Colossuksen pinnan alla on niin vahvoja elementtejä, ettei niitä noin vain voi sivuuttaa. Valmiiksi pureskeltujen taustatarinoiden, motiivien ja juonenkäänteiden sijaan Shadow of the Colossus tarjoaa ainoastaan kehikon. Muun keksiminen jätetään pelaajalle itselleen.

Shadow of the Colossus on kuin satukirja, josta puuttuu alku ja loppu. Se antaa mielikuvitukselle kasvualustan ja haastaa pelaajan itse tekemään tarinansa.

Shadow of the Colossusta on helppo arvioida sen kauniin, joskin toisinaan raskaan ulkokuoren ja yksinkertaisten pelillisten elementtien avulla. Mutta se tarjoaa vielä jotakin enemmän: haasteen ajatella myös pelin taustaa. Tämä on se seikka, joka tekee pelistä niin merkittävän teoksen kuin se on. Pelatkaa Shadow of the Colossusta, ja pelatkaa sitä ajatuksella.