Uusimmat

Soulcalibur V (PS3, Xbox 360)

05.02.2012 14:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Project Soul
Julkaisija: Namco Bandai
Testattu: PlayStation 3
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1-2 (Internet, jaettu ruutu)
Pelin kotisivu:http://soulcalibur.com/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

 

Minulla ja Namcon Soulcalibur-pelisarjalla on pitkä yhteinen historia. Pelasin innoissani sarjan ensimmäistä osaa PlayStationilla ja ostin pelisarjan takia myös Dreamcastin. Mutta sitten? Hiljaista on ollut.

Niinpä olikin melkoinen yllätys, kun yli 10 vuotta edellisen kosketukseni jälkeen palasin pelisarjan pariin ja huomasin, että sielu palaa edelleen kovin tutulla liekillä.

Soul Edge – kuten Soulcalibur-sarjan ensimmäinen osa aikanaan tunnettiin – oli vuonna 1997 aivan tajuttoman kova juttu. Monien muiden PlayStationille julkaistujen arcade-käännösten tavoin myös Soul Edge räjäytti tajuntamme aivan tautisen upeilla ja kolikkopelille uskollisilla grafiikoillaan. Eikä siinä kaikki, sillä perinteisen nyrkkeilyn sijaan pelissä nähtiin lähitaisteluaseita ja jopa levyhaarniskaan sonnustautunut ja jättimäisellä kahden käden miekalla taisteleva soturi. Mikä olisikaan ollut roolipeli-nörssien mielestä kovempaa kamaa?

Noiden PlayStationin edessä vietettyjen päivien johdosta minulle olisi voinut syntyä elinikäinen suhde Soulcalibur-pelisarjaan, sillä ostinhan Dreamcastinkin pitkälti konsolin julkaisupeleihin kuuluneen tappelupelin takia. Mutta niin ei ikinä tapahtunut. Soulcalibur II antoi odottaa itseään niin pitkään, että olin menettänyt jo täysin kiinnostukseni tappelupeleihin ja siihen se sitten näytti jäävänkin.

Kovin pelin hengen mukaisesti historia kuitenkin yllättää meidät kun sitä vähiten odotamme: Soulcalibur 5 lankesi arvostelunakikseni ja olin ennakkoon hieman järkyttynyt. Mitenköhän minä enää osaisin pelata pelisarjaa, johon olin viimeksi koskenut noin 12 vuotta sitten? No, yllätyksekseni sangen hyvin. Sillä Soulcalibur on yhä Soulcalibur.

Ikuinen tarina uudelleenkerrottuna

Soulcalibur V, kuten sen aiemmatkin osat, on aidosti kolmiuloitteinen tappelupeli. Raskaasti aseistetut ja yllättävän silkkisen yöasuisesti panssaroidut historialliset taistelijat siis pyörivät toistensa ympärillä kombotellessaan rankasti miekoillaan ja eksoottisemmilla lähitaisteluaseillaan.

Erona Street Fighter – ja Mortal Kombat –koulukunnan tappelupeleihin Soulcalibur ei niinkään nojaa erikoisliikkeisiin kuin kombotteluun. Ideana olisi ketjutella potkuja, horisontaalisia ja vertikaalisia lyöntejä eri korkeuksilla ja näin pistää vastustajansa päreiksi.

Tämän johdosta Soulcalibur on aina ollut pelisarja, joka sopii hyvin nyyppien kaljoittelupeliksi. Kenenkään ei tarvitse opetella aloittelijoille hankalia erikoisliikkeitä, vaan pelin kylkeen pääsee yllättävän hyvin kiinni. Enemmän pelanneet kertovat, että taitokatto on myös sangen korkea, mikä onkin helppo uskoa pelkästään kovien poikien YouTube-videoita katsomalla. Mutta siinä välimaastossa? Siinä on pieni kysymysmerkki.

Soulcalibur V kärsii hieman siitä ongelmasta, että nyyppien rämpyttelyn ja pro-miesten tappelubaletin välimaastossa on suunnaton autiomaa, jossa rämpiessään peli häviää näyttävyydessä ja syvyydessä vaikkapa Street Fighterille ja Mortal Kombatille. Tai sitten vain en osaa. Oli miten oli, kun olin huomannut että Soulcalibur pelautuu yhä pitkälti samalla tavalla kuin muistinkin, rupesin etsimään kuumeisesti sitä pelin koukkua, jonka ansiosta olisin pelannut sitä enemmän. Enkä moista löytänyt.

Pohjimmiltaan ongelma taitaa olla siinä, että Soulcalibur nojaa yhä edelleen yli 10 vuotta vanhoihin ideoihin. Okei, niin toki tekevät myös Street Fighter IV ja Mortal Kombat, mutta ideoita on tuunattu ja viritelty hienovaraisesti sellaiseen suuntaan, että kaltaiseni satunnainen tappelupelaajakin viihtyy niiden parissa erinomaisesti.

Merkittävin nyökkäys sille, että elämme vuotta 2012 on se, että Soulcaliburiin on lisätty Street Fighter IV –henkinen erikoismittari, joka tappelun kuluessa täyttyy kun tekee ja vastaanottaa vahinkoa. Jokaista mittarin latinkia kohtaan voi tehdä yhden megahyökkäyksen. Niiden laukominen on todella helppoa: kaksi tulipalloliikettä ja kaikki kolme hyökkäysnappia pohjaan. Lisäksi jälleen Street Fighterin tyyliin tietyistä liikkeistä voi tehdä superversioita uhraamalla osan mittaristaan.

Ja siinä se sitten suunnilleen olikin. Vietin pelin parissa reilusti aikaa lähinnä yrittäen keksiä, missä se suuri juju oli. Enkä sitä ikinä pelattavuudesta löytänyt. Joten ehkä sitten pelitiloista?

Ei yksinpelaajille

Soulcalibur V:n yksinpelitilat ovat suorastaan onnettoman huonot. Pääasiallinen houkutin on tarinatila, jossa pääasiassa seurataan mitäänsanomattoman Patrokloksen matkoja muinaisessa Euroopassa tämän taistellessa Soulcaliburin saastuttamia hylkiöitä vastaan ja etsiessä miekkaa omiin kätösiinsä. Älytön ja vaatimattomilla liitupiirrustuksilla kerrottu tarina ei pidä otteessaan, eikä sitä myöskään tee tarinatilan sisältö.

Parikymmentä matsia, joiden aikana ei opeteta pelaamaan peliä, vaan annetaan pelaajan piestä ensin kourallista lattiarättejä ja sitten otetaan tältä luulot pois sikamaisen vaikeilla pomomatseilla. Ihmettelin aluksi näin surkean tarinatilan pääsyä peliin, jossa aikanaan välianimaatiot ja hyvät tarinat siivittivät menoa jo PlayStationilla. Mutta sitten sain kuulla, että tarinatila oli itseasiassa ulkoistettu ihan ihmeelliselle tiimille. Huono temppu.

Paljon muuta yksinpelaajille ei sitten olekaan tarjolla. Entä moninpeli? No, siellä puitteet ovat jo paremmat. Pelailu ihmisten kanssa onnistuu moninaisilla tavoilla  ja pelin myötä ilmestynyt päivitys – joka ei toiminut arvostelukappaleen kanssa – lisäsi peliin todella mielenkiintoisen areena-tilan, jossa pelaajat hengailevat suurissa auloissa ja voivat siellä paitsi haastaa toisiaan, myös osallistua lennosta turnauksiin ja muuhun mukavaan.

Moninpeli kuulostaakin mitä mainioimmalta ajanvietteeltä pelin ystäville. Onko se sitä myös käytännössä? No, paha sanoa. Arvostelukappaleella ei paljon peliseuraa löytynyt, joten en uskalla mitään lopullisempaa julistaa. Foorumit kertonevat, mikäli nettipeli on tekniikaltaan ihan hanurista revitty.

Erityismaininnan ansaitsee myös pelin hahmoeditori, jolla voi luoda toinen toistaan ihmeellisempiä ja copyrighteja loukkaavampia hahmojaan. Näpertelystä pitävät ovat saaneet sen kanssa aikaan ihmeellisiä juttuja, joten peukkua sille.

Mutta yleisesti peukkuni kyllä heiluu nyt vaakatasossa. Soulcalibur V on peli, jossa ei ole teknisesti mitään vikaa. Se näyttää törkeän hyvältä, pyörii hyvin ja on vielä jouheva pelatakin. Mutta se sisältö… No, sanotaan vaikka näin: suuresti ihailemani ”Stringer” Bell pitää The Wire –TV-sarjassa puheen, jossa hän vertaa huumekartellinsa menestyksiä päivien lämpötiloihin. Muotoillakseni – ja siistiäkseni – puhetta 10 asteen pakkanen saa kaikki valittamaan, 15 asteen lämpötila taas saa porukan melkein grillailemaan juhlatunnelmissa shortseissaan. Mutta viiden asteen lämpötila? Siitä kenelläkään ei ole mitään sanottavaa kumpaankaan suuntaan. Ja Soulcalibur V on minun kirjoissani viiden asteen päivä.

Varmasti kiva peli sarjan faneille, mutta tuskin tekee kenestäkään satunnaisemmasta pelaajasta tai tappelupelejä vierastavasta uutta sarjan fania. Teknisesti pätevä tappelupeli, jolla ei kuitenkaan ole tarpeeksi persoonallisuutta noustakseen minun suosikkilistalleni Street Fighterin ja Mortal Kombatin rinnalle.

 

Lue myös

Assassin’s Creed: The Secret Crusade – kirja avaa pelien lorea

Hitman: Absolution -haastattelussa IO Interactive

iOS-pelit testissä 3: Elder Sign Omens HD, Triple Town, Monster Burner, Ice Rage, Where’s My Water

Syndicate on synkkä ja väkivaltainen dystopia

Vuoden 2011 epäonnistujat: Flatout 3 oli huonoin peli

Vuoden 2011 parhaat pelit -äänestyksen tulokset

Xbox Live Arcade -pelit testissä (osa 13)