South Park: The Stick of Truth (PC, PS3, Xbox 360)

04.03.2014 10:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Obsidian Entertainment
Julkaisija: Ubisoft
Testattu: Windows 8.1, Intel Core 4670K, 16 Gt keskusmuistia, Radeon R9 280X.
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: Windows XP SP3, 2,5 GHz prosessori, 1,5 Gt keskusmuistia, Radeon HD 3870
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: South Park
Arvostelija: Miikka Lehtonen

4,5/5

Obsidian Entertainmentin South Park –pelin taival koteihimme oli pitkä, vaikea ja tuskallinen. Lykkäykset, oikeusjutut ja julkaisijan konkurssi olisivat monelle muulle pelille kuoleman merkki, tai ainakin merkki siitä, että peliltä ei kannattaisi odottaa liikoja.

Pelkäsin hieman, että myös South Parkille kävisi kehnosti. Turhaan, sillä kyseessä on alkuvuoden paras peli ja kova luu myös minun vuoden peleistäni puhuttaessa.

Eipä tosiaan ollut South Parkilla helppoa. Lukuisat lykkäykset, alkuperäisen julkaisijan konkurssi ja pelin myynti Ubisoftille, THQ:n jäämistön ja South Parkin luojien oikeusjuttu sekä monet muut hassut tapahtumat loivat vahvasti fiilistä todellisesta ongelmaprojektista.

Kaiken tämän jälkeen en uskaltanut edes toivoa, että South Park tulisi olemaan hyvä peli. Olisiko kehitystiimi muka saanut tarpeeksi työrauhaa? Olisiko pakka pysynyt kasassa? Tuntui mahdottomalta. Pelkäsin, että The Stick of Truth olisi uusi linkki pitkässä huonojen South Park –pelien listassa. Mutta sitten peli hurahti läpi muutaman maraton-session aikana, eikä niistä sessioista puuttunut naurua.

Tervetuloa kaupunkiin

The Stick of Truthin päähahmo on The New Kid, eli kaupunkiin juuri äskettäin muuttanut uusi poika. Ei mene aikaakaan, ennen kuin poika on jo sekaantunut ihmisten ja haltioiden ikiaikaiseen sotaan, eli tietenkin sarjasta tuttujen lasten mielikuvitusleikkiin.

Cartmanin johtama Kingdom of Kupa Keep (miettikää hetki, millainen lyhenne nimestä tulee) sotii Stanin ja Kylen haltioita vastaan legendaarisen Totuuden kepin hallinnasta. Kepin haltija määrää pelin säännöt ja voi karkoittaa vastustajansa ajan ja tilan ulkopuolelle, joten panokset ovat kovat.

South Park –poikien larppiharrastukset ovat toki tuttuja jo useista jaksoista, kuten viime kauden mainiosta Game of Thrones –parodiasta, sekä useamman vuoden takaisista Lord of the Rings –jaksoista. Nyt teemasta otetaan kaikki irti, sillä siitä on tehty ihan oikea tietokoneroolipeli.

Mutta ennen kuin puhutaan pelimekaniikasta, jatketaan vielä tarinan parissa, sillä se on selvästi pelin parasta osa-aluetta. On tunnustettava, että olen kova South Park –fani. Olen ollut siitä asti, kun vajaat 20 vuotta sitten – jessus sentään – waretin netistä matalaresoluutioisia Real Media –pätkiä ensimmäisten kausien jaksoista. Ei se fanitus ole siitä myöskään mihinkään loppunut, vaikka pari viimeistä kautta ovatkin olleet vähän vaihtelevia tasoltaan.

Ihan näin innokas South Park –fani ei toki tarvitse olla pelistä nauttiakseen, mutta South Parkista täytyy silti pitää, sillä The Stick of Truth on South Parkia. Sitä ihan oikeaa kamaa. Kun suuri osa pelin hohdosta nojaa poliittisesti epäkorrektiin ja arveluttavaan huumoriin, siitä huumorista olisi syytä pitää. Muutoin vain pahoittaa mielensä.

Tarina lähtee nopeasti aika yllättäviin suuntiin, kun South Parkiin syöksyy UFO, jonka sisuksista valuva vihreä mönjä muuttaa kaiken koskemansa natsizombeiksi. Ja kun sanon kaiken, todellakin tarkoitan sitä. Alun ihmisten jälkeen vastaan tulee kissoja, rottia ja jopa bakteerikantoja hakaristinauhat käsissään ja koppalakit päässään. Ja mitäs nämä natsit sitten sanovat? No tietenkin äänipätkiä Adolf Hitlerin puheista, eivätkä sitten mitään muuta sanokaan.

Hetken päästä seikkaillaankin jo aborttiklinikalla taistelemassa abortoituja sikiöitä – jotka ovat nyt myös natseja – vastaan ja niin edelleen, eli se varoitus poliittisesti epäkorrektista huumorista kannattaa ottaa tosissaan. Ja jos yllä kuvatun kaltainen materiaali ärsyttää, jätä toki peli hyllyyn.

Mutta jos se kuulostaa hyvältä, South Park on ehdottomasti ostamisen arvoinen jo tarinansa puolesta. Peli näyttää ja kuulostaa piirrossarjalta, mutta vielä merkittävämmin myös tuntuu siltä. Kenties syy parille vaisulle kaudelle on siinä, että Matt Stone ja Trey Parker ovat olleet aktiivisesti suunnittelemassa ja kirjoittamassa peliä, mikä näkyy ja tuntuu. Tämä on South Parkia!

Itse tykkäsin niin paljon, että nauroin vajaan 15-tuntisen tarinan aikana enemmän kuin todennäköisesti viime vuoden kaikkien pelien parissa yhteensä. Useita kertoja peli täytyi pistää paussille, kun en naurun kyynelten läpi nähnyt enää ruutua ja naapuritkin varmaan tykkäsivät aamuyöllä kaikuvasta huutonaurusta todella paljon.

Tarinaan on sekoitettu reippaasti sarjasta tuttuja tapahtumia, hahmoja ja paikkoja, sekä myös tietenkin paljon viittauksia paitsi populäärikulttuuriin, myös videopeleihin. Viittaukset eivät tunnu keinotekoisilta, sillä sekä Matt Stone että Trey Parker ovat innokkaita pelaajia, joten kun päähenkilöä yllättäen ryhdytään kutsumaan ”jonkinlaiseksi Dragonborniksi”, kyseessä tuskin on markkinointiosaston keksimä läppä, vaan vitsi, joka on naurattanut Treytä ja Mattia.

Pelaa roolia

Koska South Park on myös peli, täytynee puhua hieman pelattavuudestakin. Jos tarina on puhdasta South Parkia, pelattavuus on selvää Obsidiania. Kehitystyöhön palkattiin muun muassa Neverwinter Nights 2:sta ja Fallout New Vegasista tunnettu legendaarinen roolipelitalo, eikä se valinta hukkaan mennyt. South Park nimittäin tuntuu ihkaoikealta roolipeliltä, vaikkakin sitten vähän kepeältä sellaiselta. Toki kaikki perinteiset roolipelijutut nähdään myös South Parkin linssin läpi.

Mainitaan vaikka päähenkilön hahmoluokka. Hän voi olla joko varas, taistelija tai velho. Niin, tai juutalainen. Miksi? Koska South Park. Kaikilla on omat erikoiskykynsä ja pelityylinsä, mutta toisaalta velhotkin mätkivät vastustajiaan tarvittaessa miekoilla ja jääkiekkomailoilla, joten luokkavalinta ei sinänsä ole hirveän suuri juttu.

Taistelu on kiva yhdistelmä vuoropohjaisuutta ja toimintaa. Kaikki hahmot toimivat vuorollaan ja pelaajalla on aina rajattomasti aikaa miettiä, mitä haluaakaan vuorollaan tehdä. Perushyökkäysten – melee ja jouskari – ohella käytössä on hahmosta riippuen jos jonkinlaisia erikoiskykyjä. Päähahmon kyvyt toki määrittyvät hahmoluokan ja omien valintojen mukaan, mutta kavereilla on omat vakiojuttunsa.

Mukaansa saa kerrallaan yhden sarjasta tutuista hahmoista, joista kaikki ovat hyviä omissa jutuissaan. Butters on parantava ja tankkaava paladin, Stan luontoa rakastava samooja ja Cartman pierujaan palamaan sytyttävä velho, näin pari mainitakseni.

Kun kyky on valittu, sitä pitää vielä osata käyttää. Kyvystä riippuen pliisu perusosuma muuttuu kriittiseksi osumaksi napin oikea-aikaisella painalluksella, hirveällä rämpyttelyllä, ohjainten pyörittelyllä tai vaikka pienellä rytmiminipelillä.

Kriittiset osumat ovat myös se varusteiden kustomoinnin tärkein juttu. Kamoihinsa saa nimittäin lätkittyä irto-osia, jotka kriittisen osuman tullen tekevät jotain. Vaikka polttavat vihollista, saavat tämän ällöttymään tai palauttavat kestoa. Kamoja ja kaveria voi vaihdella miltei lennosta, joten kokeilla voi ja kannattaakin.

Suuri merkitys on nimittäin sillä, että oikeisiin vihollisiin käyttää oikeita kykyjä sekä oikeita buffeja ja debuffeja. Kilven taakse suojautunutta ja torjuntaan valmistautunutta soturia lyömällä saa vain nenänsä kipeäksi, mutta jos kaverin sytyttää vaikka palamaan tai tätä ampuu jouskarilla, tulos on jo parempi.

Mitään suunnatonta syvyyttä pelistä ei löydy, sillä South Park on selvästi tehty vähän kasuaalimmaksi kokemukseksi. Mutta tämä ei tarkoita huonoa. Se on vain sujuva ja mukava. Sellaisen tipsin kyllä antaisin, että jos on aiemmin pelannut tietokoneroolipelejä, vaikeustaso kannattaa ykkösellä kääntää kaakkoon. Oletustasolla peli oli niin helppo, että edes loppupomosta ei ollut kuin suupalaksi.

Pelattavaa riittää

Pelissä on myös toinen puolisko, joka on lähinnä kepeää seikkailua. Avoimeen pelimaailmaan on kätketty valtavat määrät sivutehtäviä, löydettäviä salaisuuksia ja kerättäviä juttuja. Ja kelpaahan niitä keräillä, kun kaikki on South Park –henkistä kamaa. Kyllähän se naurattaa, kun kaupungin pormestari antaa tehtäväksi parantaa South Parkin julkisuuskuvaa kiertämällä kaikkiin kulkurileireihin ja pieksemään näiden asukkaita niin kauan, että ne lähtevät kaupunkia rumentamasta. Tai kun miltei-presidentti Al Gore nakittaa pelaajan avustamaan ManBearPig-olion jahdissa.

Kaikkea ei suinkaan voi tehdä heti pelin alusta saakka, vaan mukana on pieniä metroidvania-elementtejä. Seikkailun kuluessa uusi vekara oppii kutistamaan itseään, pieremään kiviseiniä kumoon, teleporttamaan pitkin maailmaa ja niin edelleen. Kaikelle löytyy kyllä jonkinlainen selitys, mutta tärkein vaikutus on se, että pelimaailma aukeaa mukavaa vauhtia seikkailun edetessä.

On toki muistettava, että minä olen pelin kohdeyleisön vertauskuvallisen venn-diagrammin keskipisteessä. Rakastan South Parkia ja sen huumori kolisee minuun täysillä. Pidän myös roolipeleistä. Näistä varsinkin se ensimmäinen on todella tärkeä juttu pelikokemusta pohdittaessa, sillä juuri erinomaisen toimiva ja sarjan hengelle uskollinen meno ja tarina ovat ne jutut, joilla South Park hurmaa.

Lähinnä kannattaa varmistua siitä, että ajatus zombeina vastaan ryömivistä abortoiduista natsisikiöistä tai poliittisesti epäkorrekti huumori eivät ärsytä, sillä jos niin on, South Park –pelistä ei saa kuin pahan mielen. Mutta jos se sarjan meininki kolisee, niin tässä sitä nyt olisi. Vajaat 15 tuntia parasta materiaalia, mitä South Park Studios on muutamaan vuoteen tehnyt. Niillä meriiteillä kiilataan aika kirkkaasti koville sijoille, kun 10 kuukauden päästä puhutaan meikäläisen vuoden peleistä.

Voita South Park –matkakajarit – Cartman ja Kenny taskuun!

Osallistu Domen ja Ubisoftin kilpailuun – ja voit voittaa muikeat South Park –matkakajarit, jotka ovat taatusti kaikkien kaveriesi ja koko puistoa kansoittavan kansan kateuden kohde!