Star Ocean 4: The Last Hope (360)

05.08.2009 16:45 Petteri Kaakinen

Star Ocean on kohta 15 vuotta täyttävän tri-Acen ensimmäinen pelisarja ja myöhemmin luodun Valkyrie Profilen ohella yhtiön tunnetuin tuote. Star Ocean ei ole koskaan saavuttanut Dragon Questin tai Final Fantasyn suosiota, mutta tietyt seikat ovat auttaneet sitä nousemaan pienemmän piirin suosioon. The Last Hope on kehittäjien mukaan viimeinen Star Ocean -peli, joten sillä on suhteellisen kovat paineet vastata fanien odotuksiin.

Juoneltaan kliseinen…

Uusin Star Ocean on nimen jälkeisen numeron kasvusta huolimatta esiosa sitä edeltäneille julkaisuille. Sen tarinalliset lähtökohdat ovat lupaavat. Maapallo on muuttunut lähes elinkelvottomaksi kolmannen maailmansodan jäljiltä ja ihmiskunta – se mitä siitä on jäljellä – on paennut maanalaisiin kaupunkeihin. Teknologian kehitys on pelin alun aikoihin edennyt jo siihen pisteeseen asti, että ihmiset voivat siirtää katseensa tosissaan tähtiin ja muihin elinkelpoisiin asuinplaneettoihin. Ensimmäinen tutkimusmatka uudelle planeetalle ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaisesti. Kesken matkan tapahtuu kummia ja kohta pelaaja huomaakin avaruusaluksen rysähtäneen planeetalle ja laivueen muiden alusten hävinneen tutkasta. Jossain vaiheessa huomaakin yllätyksettömästi joutuneensa keskelle koko universumin kohtaloa uhkaavaa vaaraa.

Valitettavasti tarina sortuu heti alun kiinnostavan historiankertauksen jälkeen pahoihin anime-kliseisiin ja huonompaa hahmokavalkadia saa hakemalla hakea. Hahmojen repliikit aiheuttavat huonoutensa takia myötähäpeää ja ääninäyttely ärsyttää. Kliseiden alla kytee syvällisempiäkin teemoja ja päähahmojen väliset vapaaehtoiset sivujuonetkin on tehty osittain ihan onnistuneesti. Keskinkertainen ja ajoittain suorastaan huono toteutus vain pilaa kaikki mahdollisuudet vakavasti otettavaan juoneen.

Tätä ei auta se, että juonta ei edistetä erityisen nopeasti tai hyvällä tahdituksella. Last Hope keskittyy nimittäin kertomaan hitaasti pienempiä tarinoita pelin lukuisilla eri planeetoilla ja välillä joutuu pelaamaan hieman liiankin paljon ilman sen merkittävämpää juonen edistymistä, etenkin alkupuolella. Pienemmät kokonaisuudet nivoutuvat lopulta kuitenkin yhteen isompaa loppuspektaakkelia varten. Juoni saakin lisää tuulta purjeisiinsa myöhemmässä vaiheessa, mutta se ei täysin korvaa tylsää alku- ja keskiosaa.

…mutta kuitenkin pelattava…

Kaikki toivo ei ole menetetty, vaikka välivideot tekee mieli hypätä yli ensimmäisen tunnin jälkeen. The Last Hope korvaa jossain määrin juonelliset puutteet muilla tavoin. Sen taistelut ovat toimintapainotteisuutensa ansiosta viihdyttäviä ja planeetat sisältävät paljon tekemistä ja löydettävää. Last Hopessa on edeltäjiensä tapaan monipuolinen välineiden luontiin tarkoitettu systeemi, jossa pelaajan pitää päättää hahmoistaan ryhmiä, jotka miettivät uusia keksintöjä ja rakentavat niiden pohjalta uusia tavaroita pelaajan käytettäväksi, kunhan löytää vaaditut materiaalit niiden tekemiseen. Eri hahmoyhdistelmät tuottavat erilaisia keksintöjä, joten kokeilunhalu palkitaan.

Taistelut voivat vaikuttaa kaikessa hektisyydessään yksinkertaiselta napinrämpyttämiseltä, mutta todellisuus on kaukana siitä. Hyökkääminen on yksi asia, oikea-aikaiset väistöliikkeet, vastahyökkäykset, ryhmähyökkäykset ja ryhmän muiden jäsenten tehokkaiden taktiikoiden valitseminen monipuolistavat kokemusta. Vaikeustaso pakottaa tutustumaan pelimekaniikkaan, sillä pelissä ei pääse pitkälle pelkällä nappien hakkaamisella.

Taisteluissa ei periaatteessa riitä vain vihollisten päihittäminen. Pelaajan täytyy myös miettiä miten taisteluissaan käyttäytyy, sillä eri tavoin viholliset tuhoamalla saa eri värisiä helmiä Bonus-lautaan, jotka lisäävät taisteluiden jälkeen saatavan rahan ja kokemuspisteiden määrää tuntuvasti sekä saattavat parantaa hahmojen haavoja taisteluiden jälkeen, mikä voi olla joskus elintärkeää, kun parannusjuomat ovat lopussa.

Taistelut ovat pelin parasta antia, muuten se ei olekaan pelattavuudeltaan hirveän erikoinen tapaus. Luolastojen rakenteet ovat niin keskinkertaisia että niissä pääsee harvoin syntymään kunnollista seikkailun tunnelmaa. Useimmiten niissä saattaa pidemmän päälle tuntea lähinnä turhautumista puuduttavan monien taisteluiden takia. The Last Hope kärsii myös typeristä ratkaisuista. Kolmelle DVD:lle jaetun peli levyjä joutuu nimittäin vaihtamaan kun siirtyy planeetalta toiselle. Tämä ei häiritse vielä siinä vaiheessa, kun peli vie pelaajaa koko ajan eteenpäin. Kun tai jos haluaa kuitenkin alkaa tekemään sivutehtäviä loppupuolella peliä, levyä joutuu vaihtamaan aivan liian usein.

…ja ihan nätti kokemus

Last Hopen maailmojen luomiseen ollaan nähty selkeästi vaivaa, vaikka ne ovatkin hieman yllätyksettömiä. Värikkäät ympäristöt ovat usein nättiä katseltavaa, mutta joukossa on myös tylsiä luolastoja ja rumempiakin paikkoja. Yleisesti ottaen niistä toivoisi löytyvän enemmän elämää ja liikettä sekä monipuolisempaa kenttäsuunnittelua. Hahmomallit ovat kautta linjain hyvin tehtyjä, mutta liikkeiden animointi ja etenkin välivideoiden huulisynkkaus jättävät toivomisen varaa. Musiikit jatkavat samalla epätasaisella linjalla. Tarjonta sisältää runsaasti tarttuvia melodioita, mutta kappaleiden joukosta löytyy myös mitäänsanomattomampia sävellyksiä. Englanniksi dubattu ääninäyttely on suurimmaksi osaksi kamalaa, parhaimmillaankin lähinnä keskinkertaista.

Last Hopelta odotti paljon enemmän sen ollessa kuitenkin erään aikakauden päätös tri-Acen elinkaaressa. Tällaisenaan se jättää hieman karvaan maun suuhun eikä se aivan saata pelisarjaa arvoiseensa päätökseen. Sen viihdyttävät taistelut ja valtava tekemisen määrä ovat melkeinpä parasta mitä tämän tyyppisiltä japanilaisilta roolipeleiltä voi toivoa, mutta juonen keskinkertaisuuden lisäksi monet muut isot ja pienet seikat vetävät kokonaisuutta alaspäin.

Tekijä: Tri-Ace
Julkaisija: Square-Enix
Testattu:Xbox 360
Saatavilla: Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin http: http://na.square-enix.com/starocean/
Petteri Kaakinen

Toinen mielipide (Xbox 360)

Kissakorvainen teini, kourallinen emopoikia, vajaaälyinen enkeli ja ääriärsyttävä pikkutyttö, ’kay. Vaaditaan jo erityislaatuinen mielenvinksahdus, että tällaisen konkkaronkan eeppiseen universuminpelastusoperaatioon saa kehitettyä asianmukaisen tunnesiteen.

Japaninkielisen puheen puute häiritsee, mutta toisaalta tietyt hahmot raivostuttavat ihan itsensä vuoksi, ei siksi, että lontoonkielinen ääninäyttely olisi jotenkin erityisen kehnoa. Vanha totuus on, että banaaliudet menevät läpi sitä helpommin, mitä vieraammalla kielellä ne esitetään.

Jos vastaanottimen saa viritettyä animetaajuudelle, löytyy Star Oceanista ihan pätevä eeppinen tarinakaari. Tapahtumien uskottavuuden suhteen tehdään jännä kiepautus. Jos pystyy nielemään sen, että maapallon tulevaisuus on alusta asti 15-vuotiaiden märkäkorvapilottien harteilla, ei matkan varrella tavattavien mitä vaivaannuttavimpien hahmojen hyväksyminen tee enää edes tiukkaakaan.

Sisällön puutteesta Tähtivaltamerta ei ainakaan voi syyttää. Aikaa saa kulumaan useamman kymmenen tuntia jo pelkän pääjuonen kanssa eikä tekeminen siihen lopu. Kerättävää ja grindattavaa riittää koko kolmen levyn kokonaisuuden edestä. Välillä karut luolastot ja kolmen sekunnin välein toistuvat taistelut tympivät pahasti, silti tarinan haluaa nähdä loppuun asti.

Taisteluista joudun olemaan mestari Kaakisen kanssa hieman eri mieltä. Haastetaso on pääosan aikaa sen verran alhainen, ettei napinrämpytystä nohevimpiin suorituksiin tarvitse rivihirviöitä vastaan venyä. Harjoitella silti kannattaa, ettei pomovastustajien kanssa nouse seinä vastaan. Sinällään tappelut ovat sujuvia ja näyttäviä. Olen ymmärtänyt, että hauskuus irtoaa haasteellisuuden sijasta tasaisen vauhdikkaasta hahmonkehityksestä.

Pelin suurimmaksi puutteeksi nousee talletuspaikkojen surkea sijoittelu. Ajoittain grindaamiselta tuntuva pelaaminen huutaa taukoja, mutta minkäs teet, kun tilanteen saa talteen seuraavan kerran pahimmillaan tunnin vääntämisen jälkeen? Silkkaa kiireisen nykypelaajan kiusaamista, testin aikana televisioaikaa jonottaneet perheenjäsenet vaativat tuotteelle kuorossa vältä-peukaloa.

Star Ocean: The Last Hope jäi lopulta mieleen positiivisena kokemuksena. Toki pelaaminen toistaa itseään ja animeallergiset saavat pelistä takuulla hyperventilaatiokohtauksen, mutta sopivasti nyrjähtäneellä asenteella varustautuneelle viihdettä piisaa pitkäksi aikaa. Lajityypin ystäville tämä lienee pakkohankinta, muille harkinnan mukaan.

Juho Anttila