The Godfather (pc, PS2, Xbox)

The Godfather on varustettu K18-ikärajalla.

The Godfather kuljettaa pelaajan keskelle 1940-luvun tyylikästä New Yorkia, jonka sliipatun ulkoasun alla kamppailee viisi amerikanitalialaisen mafian perhettä kaupungin hallinnasta. Mario Puzon Kummisetä-kirjan ja siitä tehdyn klassikkoelokuvan tapahtumat kulissinaan pelaaja ohjaa omaa mafiosoaan tarkoituksena nousta aina New Yorkin rikollisten ylipomoksi eli capo di tutti capoksi asti. Matka huipulle on kuitenkin pitkä ja verinen.

Alussa pelaaja on vain kadulta repäisty pikkurikollinen, mutta suorittamalla Corleonen-perheelle erilaisia tehtäviä hän nousee arvossa ja arvostuksessa hitaasti, mutta varmasti. Näin pelaajat pääsevät osaksi elokuvan tapahtumia, mutta toimivat silti sopivasti taustalla, jotta alkuperäistä juonta ei rikota tai venytetä epäuskottavaksi.

Kunnian miehet.

Oman gangsterin kasvonpiirteet ja ulkoasun voi alussa luoda todella monipuolisesti, joten pelaajan alter ego tuntuu tarpeeksi omalta, kun sen näkee välianimaatioissa ja kohtauksissa muiden kuuluisien hahmojen kanssa. Näin pelatessa ajoittain tuntee todella olevansa itse osa elokuvan ja kirjan tapahtumia.

Tekemistä riittää

Pelaamisen rakenne on hyvin avoin. Pelaajaa ei pakoteta mihinkään hieman kankeaa aloitusta lukuun ottamatta. New York on iso ja sisältä mätä ja pelaajalla on paljon tehtävää ennen lopputekstejä.

Tarinatehtävät vievät peliä eteenpäin, ja ovat usein enemmän tai vähemmän sidottuja elokuvan tapahtumiin. Ne tehtävät voi pelata läpi yllättävänkin nopeasti, mutta se ei silti tarkoita sitä, että peli olisi ohi. Tarinatehtävät ovat vain osa peliä, sillä niiden rinnalla pelaajan pitää levittää Corleonen perheen vaikutusvaltaa New Yorkin joka kolkassa ja poistaa kilpailevat perheet kuvioista.

Mafiagangsterin kalenteri on kiireinen: vaikutusvallan kasvattamiseksi pelaajan pitää kerätä suojelurahoja, ottaa erilaisia laittomia bisneksiä haltuunsa, ryöstää pankkeja, suorittaa palkkamurhia, räjäytellä kassakaappeja, kaapata vihollisperheiden tarvikelasteja ja hyökätä heidän varastojensa ja lopulta päämajojensa kimppuun. Siinä sivussa olisi vielä syytä lahjoa poliisit puolelleen ja estää täydellisen jengisodan synty. Pelaajan toiminnalla on sopivasti seurauksia, jolloin tunne siitä että, on osa isompaa kokonaisuutta, välittyy hyvin monitorin toisellekin puolelle.

Tappelut ja tulitaistelut ovat väistämättömiä. Ne hoituvat sujuvasti, kiitos näppärän lukitus- ja lähitaistelusysteemin. Vastustajia voi piestä monipuolisesti joko kovilla tai kevyillä iskuilla, iskeä niitä seiniin tai pöytiin, kuristaa tai vaikka heittää ikkunasta. Tuliaseita käytettäessä automaattilukitus tuntuu toimivan vapaata tähtäystä paremmin, ja siinä voi edelleen hiirellä ohjaamalla tähdätä vihollisten eri ruumin osiin, kuten käsiin, polviin tai päähän.

Kunnioitusta aseilla ja ilman

Tärkein toiminta pelissä on taivutella avainhenkilöitä, kuten poliiseja, muita gangstereita ja erityisesti kauppiaita, joilta haluaa suojelusrahaa. Poliiseja voi yleensä lahjoa, mutta muihin pitää istuttaa donin pelkoa kovistelemalla. Joskus pelkkä kraiveliin tarttuminen tepsii, mutta yleensä pitää pistää läpsiä kaveria, pistää liiketiloja palasiksi ja niin edelleen.

Kilpailevien perheiden gangstereihin tehoaa suostuttelun sijaan lyijy. Pelaajan onkin syytä hankkia itselleen mahdollisimman kattava valikoima aikakauden ”työkaluja”, kuten pistooleita, haulikoita, pamppuja, dynamiittia ja konepistooleja.

Perustykeillä ei kuitenkaan pitkälle pötkitä, varsinkaan loppupeleissä. Muiden perheiden varastoille ja päämajoihin hyökätessä vastassa on kymmenittäin heidän rivisotilaitaan, eikä pelihahmo kestä rankaisua juuri vastustajia enempää. Niinpä pelaajan on syytä ostaa mustan pörssin kauppiailta joka asetyypin tehokkaammat versiot, jotka maksavat maltaita. Rahaa taas saa lähinnä laajentamalla vaikutusvaltaansa ja Corleonen suvun liiketoimintaa, joten etenemisessä on mukava syy-seuraus-suhde.

Rahan ja aseiden lisäksi pelissä haalitaan kunnioitusta, joka toimii pelissä roolipelimäisenä kokemuksena. Kunnioituksen kertyessä kauppiaiden suostuttelu on helpompaa ja hahmo saa taitopisteitä, joilla voi parantaa sen ominaisuuksia. Pisteitä voi jakaa taitojen kesken, kuten ampuma- ja tappelutaito, nopeus, kestävyys ja katuviisaus.

Tarinatehtävät ja esimerkiksi salamurhatehtävät tuovat merkittävää vaihtelua muuten hyvin pian itseään toistamaan alkavien suojelurajan keräämisen ja reviirin laajentamisen oheen. Loppupuolella alkaa usein kuitenkin ihmettelemään miksi pelaajan toimii aina yksin, vaikka on lopussa jo Corleonen-perheen New Yorkin capo. Eikö sinne kilpailevan perheen keskusvarastolle voisi lähettää perheen rivisotilaita sen sijaan, että on mentävä sinne itse yksin tommy gunin piippu kuumana?

Nätiltä näyttää

New York on iso paikka, ja täynnä liikehuoneistoja, varastoja, pankkeja, poliisiasemia, turvataloja ja klubeja. Liikkuminen tapahtuu yhdessä suuressa yhtenäisessä maailmassa ilman latausaikoja edes siirryttäessä sisätiloihin. Etäisyydet voivat olla pitkiä, joten matkaa taitetaan usein autolla. Autoilu on pelin huonoin osa-alue, mutta onneksi sen pohjalta ei liikaa tehtäviä ole tehty. Autot käyttäytyvät ja kestävät kuin arcadekaahailussa ikään.

Ulkoasu on verraten vaikuttava: New Yorkin kuuluisat alueet, kuten Pikku-Italia, Brooklyn, Hell’s Kitchen ja New Jersey näyttävät omalta itseltään, samoin kuin elokuvasta tutut henkilöt. Pelaamista säestää elokuvasta tuttu musiikki unohtumatonta tunnussävelmää myöten.

Vaikka The Godfatherin ei varsinaisesti voi sanoa tekevän kunniaa elokuvalle tai kirjalle, on niiden pohjalta onnistuttu kasaamaan toimiva peli. The Godfatherissa on jotain oudon vetoavaa. Meno pelissä on aivan yhtä rikollista ja moraalitonta kuin esimerkiksi Grand Theft Auto -peleissä, mutta jotenkin pykälän hyväksyttävämpää ja tyylikkäämpää. Kummisedän rikollisperheet ovat lähinnä toistensa kimpussa, eikä sivullisia kuole kuin vahingossa. Perhe ja kunnioitus ovat kaikki kaikessa, ja mafian oma kunniakäsitys antaa tarpeellisen tekosyyn pelaajan veriselle toiminnalle, joka on enemmän kuin näissä peleissä yleensä.