The Last of Us –ennakko (PS3)

20.05.2013 14:00 Miikka Lehtonen

Tekijä: Naughty Dog
Julkaisija: Sony
Testattu: PlayStation 3
Tulossa: PlayStation 3 – 14.6.2013
Pelin kotisivu: http://www.thelastofus.com
Testaaja: Miikka Lehtonen

Yksinäinen selviytyjä maailmanlopun jälkeisessä zombihelvetissä. Ei enää ehkä se kaikkein tuorein peli-idea, vai mitä? Varsinkaan sen takia, että yleensä homma menee alta aikayksikön ihan kamalaksi ramboiluksi.

Mutta mitä jos sen tekisi realistisesti? Tuloksena olisi hidastempoinen ja tiivistunnelmainen peli, jossa yksikin taistelu voi olla kohtalokas. Tuloksena olisi The Last of Us.

The Last of Us kertoo tarinan – todellakin – zombituhon jälkeisestä maailmasta. Kaupungit ovat raunioina ja vähäiset eloonjääneet piileskelevät linnakkeissaan tai piilopaikoissaan. Yksi mies ei kuitenkaan voi piileskellä, sillä hän on kuriiri, joka kuljettaa kallisarvoista lastia läpi vaarallisten alueiden. Kallisarvoista lastia, kuten nuoren Ellen-tytön, joka täytyisi saattaa epäkelvon äitinsä luota läpi vaarallisten alueiden. Ei ole helppoa, ei.

Testattu demo sisälsi kaksi aluetta, kasviston valtaamaan pikkukaupungin ja ihmisten asuttaman Pittsburghin, joista kummassakin oli omat tunnelmansa ja haasteensa. Pikkukaupungissa aika meni enemmän fiilistellen ja Ellenin kanssa maisemia ihmetellen, mutta kyllä sieltäkin vaaroja löytyi. Zombit – tai tässä tapauksessa sieni-infektion mutatoimat ihmiset – piileskelevät mielellään pimeissä raunioissa ja niitähän pelissä riittää.

Henki pois ja taaksepäin

Ensimmäinen taisteluni meni aika nappiin. Löysin ladosta zombin, joka ei huomannut minua. Takaapäin kimppuun siis ja henki pois, jeh? No ei jeh. Olisin nimittäin tarvinnut aseeksi puukon, jollaista ei nyt sattunut mukaan. Niinpä hetken pyristelyn jälkeen zombi pääsi irti ja yhtä puraisua myöhemmin se oli game over.

No piru vieköön, yritetään uudelleen. Nyt heitin ladon oven eteen lasipullon, joka särkymisääni houkutteli zombin ulos. Kiikkerä tähtäys teki suunnitellusta headshotista vähän odotettua haastavamman ja paria sekuntia myöhemmin olin taas vainaa. Lopulta tajusin, että oli vain helpompaa hiippailla hiljaa takaa ohi. Mutta hitto vieköön, pointti tuli silti todistettua: The Last of Us on siitä erinomainen survival horror –peli, että se ei todellakaan ole vain zombien täyttämä räiskintäpeli. Joka ikistä taistelutilannetta täytyy ennakkoon miettiä pitkään ja hartaasti, eikä vain siltä kannalta, miten taistelun aikoo tehdä, vaan myös siltä, kannattaako taisteluun ryhtyä ollenkaan.

Zombit toki puskevat päälle aivottomina aina kun pelaajan huomaavat, mutta Pittsburghissa vastaan tuli vielä arvaamattomampia vihollisia. Ihmisiä. Siinä missä zombit ovat aina vihamielisiä, ihmisistä ei aina tiedä. Ovatko vastaantulijat itsekin vain kotiin haluavia selviytyjiä, pahat mielessään liikkuvia ryöstäjiä vai jotain muuta? Näyttelevätkö ne aluksi viatonta ja käyvät päälle kun tähtäys laskee?

Taisteluhan siitäkin tuli ja tällöin tekoäly osoittautui vielä entistä paremmaksi. Ihmisiä voi harhauttaa juoksemalla kulman taakse ja piiloutumalla, mutta ne osaavat myös itse paeta turvallisempaan paikkaan, huutaa kavereita avukseen ja tehdä muitakin peliliikkeitä. Ja kun aseet ovat suunnilleen kerrasta poikki –tappavia, niitä peliliikkeitä ei voisi vastustajalle monta antaa.

Koska taistelu on näinkin tappavaa, on hyvä, että sitä harrastetaan harvoin. Väliin mahtuu helposti 10 – 15 minuutin mittaisia osioita, joissa vain ihmetellään maisemia, etsitään esineitä tai katsellaan, miten Ellen innostuu löytäessään puutarhaliikkeen pihalta tonttupatsaita. Näyttääkin jo nyt siltä, kuin molemmat hahmot olisi kirjoitettu erinomaisen hyvin ja pelkäänpä pahoin, että kiintymäänhän niihin tulee.

Tekemistä riittää

Selviytymisseikkailusta kun on kyse, craftaus näyttelee pelissä tärkeää roolia. Jo heti demon alkuvaiheilla opin, että jeesusteipillä voi kiinnittää sakset vaikka pesismailan tai lyijyputken päähän, jolloin aseesta tulee heti kertaluokkaa tappavampi. Räteillä, alkoholilla ja muilla tarvikkeilla taas voi tehdä lääkintäpakkauksia. Reseptejä riitti ihan kotitarpeiksi ja tuntuu myös siltä, että sitä pitää oikeasti harrastaa aktiivisesti ja innokkaasti. Pelimaailmasta löytyy myös pillereitä, jotka toimivat tavallaan kokemuspisteinä. Niitä napsimalla voi vaikka nopeuttaa craftausnopeuttaan, hiljentää hiipimisääniään ja niin edelleen.

Ilahduttavasti Naughty Dog on myös oivaltanut sen, että tällaisessa selviytymispelissä eräs merkittävimmistä vastuksista on maailma itse. Demossa ratkottiin pieniä puzzleja, joissa piti vaikka kantaa lankkuja katolle, jotta sai tehtyä niistä pienen sillan, jolla sitten sai ylitettyä rotkon.

Vaikka demosta ei riittänytkään pelattavaa kuin tunniksi, yhdessä mielessä se riitti: minä olen myyty.

”Tunnelmallinen selviytymispeli, jossa taistelu on tappavaa ja harvinaista” on kuultu ennenkin, eikä se yleensä pidä paikkaansa. Nyt piti. Ei toki ihme, sillä kyllähän Naughty Dog osaa pelejä tehdä ja pelimoottoreita myös, sillä grafiikkahuorauksen riskilläkin on todettava, että The Last of Us näyttää nätiltä. Sen verran nätiltä, että toivon hartaasti jonkinlaisen erikoispainoksen kuuluvan PlayStation 4:n alkupään pelivalikoimaan. Tämä korkeammalla resoluutiolla olisi nimittäin aika pahuksenmoista silmäkarkkia.

Mutta kyllä se PlayStation 3:llakin menee sen verran hyvin, että taidanpa lähteä ostamaan pimennysverhoja. The Last of Us on nimittäin koettava heti kun se on koettavissa ja nimenomaan pimeässä huoneessa hyvän äänentoiston kera. Jännäähän siitä tulee!