Titanfall –ennakko (PC, Xbox 360, Xbox One)

19.02.2014 14:30 Miikka Lehtonen

Tekijä:Respawn Entertainmentin
Julkaisija: EA
Testattu: PC Windows 8.1, Intel Core i5-4670K, 16 Gt keskusmuistia, Radeon R9 280X
Tulossa: PC, Xbox One 13.3.2014 | Xbox 360 25.3.2014
Pelaajia: 2-12 (intenetissä)
Pelin kotisivu: http://www.titanfall.com
Testaaja: Miikka Lehtonen

Netissä on viime aikoina puhuttu paljon pahaa Respawn Entertainmentin tulevasta Titanfallista. Milloin on valitettu pientä pelaajamäärää, toisinaan milloin mitäkin muuta. ”Pelaamatta paska” tuntuu olevan yleinen mielipide. Vaan mepä otimme ja testasimme.

Respawn Entertainment on firma, jonka Infinity Ward –kihot Jason West ja Vince Zampella perustivat sen jälkeen, kun kaksikon sukset menivät ristiin Activisionin kanssa oikeusjuttujen ja hirvittävän draaman veroisesti.

Siitä lähtien onkin sitten odotettu tiimin esikoispeliä hypemittarit kaakossa. Voisiko muka maailman suosituimpiin peleihin lukeutuvan Modern Warfaren ideoinut kaksikko tehdä jotain muuta kuin aivan loistavan nettiräiskinnän? Moni oli toki myös skeptinen ja mikäs siinä: kyllä se aina kannattaa. Ei pelejä hypen perusteella kannata ostaa.

Viime kesän E3-messuilla oli sitten julkistuksen paikka ja useampikin suu loksahti auki. Minun innosta, monen muun järkytyksestä. Titanfall oli parkourilla ja jättiroboteilla varustettu Call of Duty. Monelle tämä yhdistelmä on varmasti kirosana. Oli se tavallaan minullekin pieni järkytys mechirakkaudestani huolimatta, sillä en ole oikein Call of Dutyjen moninpelille lämminnyt. Mutta piti se Titanfallin beta silti testata, kun kutsu tuli.

Call of Parkour

Titanfall on todellakin karskisti yksinkertaistettuna Call of Duty parkourilla ja jättiroboteilla varustettuna. Tämä tarkoittaa nopeatempoista tiimiräiskintää, jossa pelaajat voivat tienata kokemustasoja, ostella parempia varusteita, kustomoida loadoutejaan ja jonka tuntuma on tuttu miljoonille pelaajille ensimmäisestä klikkauksesta lähtien.

Erojakin löytyy. Merkittävin näistä on toki se, että parkourin – seiniä pitkin juoksentelemisen, tuplahyppyjen ja muun akrobatian – ansiosta kentät ovat aika vertikaalisia. Maata pitkin juokseminen ei yleensä kannata, vaan kovat jätkät suuntaavat korkeuksiin yllättäviä ja kekseliäitä reittejä pitkin. Voi sitä fiilistä kun pääsee yllättämään kämppäjään takaraivoon suunnatulla hyppypotkulla suunnasta, jota tämä ei osannut edes aavistella! Mutta ei siinä kaikki.

Videota harjoitustehtävistä

Siinä missä Call of Dutyt nojaavat toinen toistaan ihmeellisempiin kill streakeihin – eli peräkkäisiä tappoja tekemällä kerättäviin bonuksiin – Titanfallin iso juttu on se nimeenkin päässyt titaani, jokaisen pelaajan oma jättimäinen taistelupuku, jonka voi välillä kutsua mukaan taistelukentälle. Titaanit korvaavat kill streak –bonukset, sillä oletusarvoisesti titaanin saa käyttöönsä kerran kahdessa minuutissa, mutta jokainen tappo tai muuten positiivinen suoritus lyhentää jäähtymisaikaa ja tarkoittaa sitä, että titaanin saa vähän nopeammin kentälle.

Pelitiloissakin on eroja. Itse pelasin lähinnä attrition-tilaa, joka tuntuu melkein Call of Dutyn MOBA-versiolta. Taistelukentällä juoksentelee tekoälyn ohjaamia sotureita, joiden – ja toki myös pelaajien – tappamisesta kerätään tiimille pisteitä, joiden joukkoon ihmispelaajat voivat piiloutua, joilla on yllättävän tiukkoja AT-aseita titaanien varalle ja niin edelleen.

Näiden, sekä monien muiden pienten ja suurien erojen yhteisvaikutuksesta muodostuu räiskintäkokemus, joka ei oikeastaan loppujen lopuksi ole kovinkaan lähellä Call of Dutyä. Hei, minähän sanoin, että se oli yksinkertaistus! Mutta miltä se sitten tuntuu?

We have titanfall!

Lyhyt vastaus edelliseen kysymykseen on: ”ihan perkeleen hyvältä”.

Pelasin Titanfallin betaa aika silmät punoittaen ja jalat puuduksissa, koska jatkuvasti oli pakko vetää vielä yksi rundi. Tempo on todellakin mukavan ripeä, sekä matsien moment to moment –pelattavuudesta että yleisestä kestosta puhuttaessa. Päättäväinen ja osaava tiimi voi kääntää tappioasemankin voitokseen, eikä pahinkaan selkäsauna kestä kovin kauaa ennen kuin on taas valmiina uuteen yritykseen.

Ne aiemmin mainitut tekoälyn jantterit ovat tietenkin mukana osittain myös kätkemässä sitä tosiasiaa, että Titanfall on PC:lläkin 6v6-peli. Käytännössä ratkaisu kuitenkin toimii. Kentät ovat sen verran tiiviitä ja tunnelma sen verran korkealla, ettei areenoille kauheasti enempää sotureita edes mahtuisi ilman, että touhu menisi ihan läskiksi.

Nyt se on juuri sopivan hektistä. Hirveää sprinttailua rakennuksesta toiseen, reagointia vaihtuviin tilanteisiin ja oman osaamisen hyödyntämistä. Itse tykkäsin erityisesti vaania titaaneita panssarintorjunta-aseiden kanssa. Voi sitä fiilistä, kun paukauttaa ohjuksen suoraan kivitalon kokoisen taistelukoneen moottoriin ja saa palkinnokseen vinon pinon pisteitä ja mielettömän hienon kuolinanimaation, kun liekkejä kaikista aukoistaan syöksevä helvetinkone hajoaa väkivaltaisesti kappaleiksi!

Ne titaanit ovat toki muutenkin se Titanfallin siistein juttu. Puhuttiinpa sitten hienosta sisääntulosta (dropship pudottaa titaanin liekkien ja räjähdysten kera kadulle murskaten sen alle kaikki sivulliset) tai siitä fiiliksestä, kun sieppaa voimakilvellä kiinni vihollisen ohjuskeskityksen ja palauttaa sen takaisin tämän naamalle, titaanit rokkaavat. Niissä on kokoa, niissä on voiman tuntua ja niissä on munaa. Onkin erinomaisen hauskaa, että juuri ne ovat se pelin pääasiallinen kill streak –korvike. Näin ne eivät ole ihan arkista kamaa, vaan tuntuu aina hyvältä kuulla, että titaani on taas käytettävissä. Mutta samalla niitä kuitenkin nähdään sen verran usein, etteivät pääse unohtumaan.

Hauskin idea tulee silti rundin lopussa. Yksi puoli on piesty, toinen tuulettaa. Mutta peli ei pääty. Häviäjät kutsuvat paikalle kuljetusaluksensa viemään eloonjääneet pois taistelukentältä. Alkaa hirvittävä takaa-ajo, kun häviäjät yrittävät pelastaa kunniaansa – ja lisäkokemuspisteitä – selviytymällä hengissä dropshipilleen samalla kun voittajat jahtaavat heitä kerrasta poikki –periaatteella. Itse tykkäsin näissä tilanteissa jäädä marttyyrinä titaanini kanssa suojaamaan kaverien perääntymistä ja paukuttelemaan perääntyviä tunnelinäkö päällä jahtaavia voittajia vastapalloon. Kivat expabonukset ja hyvä fiilis! Voititte ehkä erän, mutta ette sotaa!

Mitään sen syvällisempiä analyysejä en vielä lähde toki tekemään, sillä onhan kyseessä vasta beta.

Nätti kuin sika pienenä

Itse pelasin tietenkin pääasiassa PC:llä, jossa oma kokoonpanoni riitti tarjoilemaan kaikki herkut kaakkoon väännetyn ja aivan saatanallisen nätin Titanfall-kokemuksen vakaalla 60 FPS:n nopeudella. Se on aika pahuksen hyvin se ja omalta osaltaan tuo reippaasti lisämeininkiä peliin. Onhan se nyt vaan kivaa, kun kaikki pyörii pehmeästi ja jouhevasti.

Ja siinä se sitten on. Minä olen myyty. Pienestä E3-hypetyksestä ”Call of Duty parkourilla” –ahdistukseen ja totaaliseen ihastumiseen. Titanfallin ja minun tarinani pähkinänkuoressa. En malta millään odottaa lopullista versiota, jolloin pääsen urakalla pelin sisäisten saavutusten pariin, sekä yksinkertaisesti pitämään hauskaa kaverien kanssa. Voi toki olla, että Titanfall on lopulta hirvittävä katastrofi, mutta juuri nyt näyttää siltä, että pelin tappiota puolitotuuksien ja nettihuhujen perusteella huutavat olivat taas kerran väärässä. Kukapa olisi Internetissä uskonut?

Titanfall on puhdas nettiräiskintä, jonka valmiin version tehtäviin luvataan kuitenkin myös yksinpelimäisiä elementtejä ja tarinankerrontaa.

Osallistu keskusteluun: TitanFall

Toinen mielipide (Xbox One)

Minähän olen yksi maailman surkeimmista fps-nettipelaajista. Tarkkuuteni ja refleksini riittävät Red Orchestrojen tasoiseen taktiseen sotimiseen, Battlefieldeissä on ollut kiva huristella helikopterilla ja MAGia oli aikoinaan todella mukava vääntää, mutta Call of Dutyt sun muut nopeatempoiset räiskinnät olen jättänyt sikseen. ADHD-hippa ei vain ole makuuni.

Niinpä Titanfallin betan testaaminen alkoikin jokseenkin epäröivissä tunnelmissa. Mitähän tästäkin tulee. Tulee vain turpiin ja ahistaa.

Sitten katsottiinkin kelloa, että tässähän olisi jo nukkumaan pitänyt mennä.

Tämähän toimii. Helkkarin hyvin.

Monipuolinen lähestymistapa FPS-räiskeeseen tekee pelaamisesta värikästä ja kiinnostavaa. Ihmis- ja tekoälypelaajien yhteistyö, moniulotteiset kentät, ketterä liikkuminen ja sujuva vaihtaminen jalkaväestä titaanin ohjaimiin ja toisinpäin pitää virkeänä, eikä peli degeneroidu missään vaiheessa tavanomaiseen sieluttomaan codittamiseen.

Jalkaväkisotilaanakin – tai siis jalkautuneena pilottina – liikkuminen ja sotiminen on sopivan nopeatempoista, mutta ei kuitenkaan tylsää refleksiräimettä. Kentillä liikkumiseen ja sotimiseen on rakennettu elävyyttä, johon cpu-solttujen, toisten jalka- tai lentopelissä kiitävien pilottien ja suurten titaanien jahtaaminen tuo herkullista fiilistä. Mikä kivointa – ainakin minusta – sotaa ei käydä yleensä aivan iholla, vaan jalkaväessäkin rähinöidessä on tilaa olla, hengittää ja miettiä tekemisiään. Toki puukkoa lyödään usein takaapäin keuhkoon, mutta ei niin usein, että se olisi pelin kantava teema. Kuolematkaan eivät aiheuta codimaista vitutusta, mikä on kerrassaan positiivista.

Muutenkin isojen sotavermeiden ja pikku solttujen sekamelska taistelukentillä pakottaa miettimään toimintaansa eri rooleissa, eikä titaaninkaan ohjaimissa voi koskaan tyydyttäytyä täydelliseen voiman ja turvan tunteeseen. Pikku soltutkin kun pystyvät satuttamaan, jos pilotti ei pidä silmiään auki. Titaanijahti jalkasolttuna onkin välillä todella mukavaa, etenkin jos vihollistitaanin huomio on kiinnittynyt jonnekin toisaalle ja pääsee räimimään kannettavalla pst-aseellaan takaa tai sivusta. Toisaalta myös valppaan titaanikuskin kanssa hippailu voi olla lystikästä.

Ja ne ’Mechit, tai siis titaanit. Voi pojat. Eri ase- ja varusteluvaihtoehdot tekevät kullakin pelaamisesta selkeästi erilaista, ja isot sotakoneet toisaalta tuntuvat järeän isoilta ja massiivisilta, toisaalta ne ovat kuitenkin yllättävänkin liikkuvia ja ketteriä. Aseet antavat tyydyttävää voimantunnetta ja tiiminä pelatessa sotimisessa on upeaa fiilistä.

Joten jopas ihmettä. Titanfall osoittautuikin fiksuksi räiskintäpeliksi, jossa on pinnan paljon omia ideoita, tuhottomasti pelattavuutta ja kunnon scifisodan tunnetta. 12 pelaajan matsit tekoälysolttujen kanssa tuntuvat erittäin hyvin tasapainoitetuilta, kun ihmispelaajia ei riehukaan enää ihan miten sattuu joka puolella sooloilemassa. Pelaajien ”vähyys” ei silti tarkoita sitä, että toimintaa ja tekemistä olisi yhtään vähempää kuin jossain 32-64 pelaajan perusräiskeessä. Joskus vähemmän on enemmän ja Titanfallissa niin resepti kuin pelaamisen tahti tuntuvat olevan kohdallaan.

Jukka O. Kauppinen