Whispering Willows (Linux, Mac, Ouya, PC)

07.10.2014 14:30 Miikka Lehtonen

Tekijä: Night Light Interactive
Julkaisija: Night Light Interactive
Testattu: PC Windows 8.1, Intel Core i5-4670K, 16 Gt keskusmuistia, Radeon R9 280x
Saatavilla: Linux, Mac, Ouya, PC
Laitevaatimukset: Windows 7, tuplaydinprosessori, 4 Gt keskusmuistia, Intel HD Graphics 4000
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu:http://nightlightinteractive.com/whisperingwillows/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Kauhu on todella vaikea asia, oli mediana mikä tahansa. Yleisö täytyisi saada uppoutumaan kunnolla tarinaan ja sitten heidän odotuksiaan ja pelkojaan täytyisi manipuloida kunnolla.

Yksinäinen tyttö kauhujen ja henkien täyttämässä kartanossa on lupaava lähtökohta, mutta kun pelistä löytyy ”What does the fox say?” –vitsejä, homman voi todeta jossain vaiheessa menneen kunnolla perseelleen.

Whispering Willows on parin vuoden takaisen Kickstarter-aallon tuloksia. Lupaavalta kuulostanut ja nätillä 2D-grafiikalla itsensä pelaajien sydämiin myynyt peli vaikutti ennakkoon hieman metroidvania-henkiseltä. Tutkitaan autiota ja kummitusten täyttämää kartanoa, avataan hitaasti sen uusia osia ja nautitaan tunnelmasta. Valitettavasti ennakko-odotukset eivät tällä kertaa pitäneet lainkaan paikkaansa.

Henkien kätkemä

Whispering Willows kertoo tarinan tytöstä, joka herää oudosta kryptasta. Hän on tullut hylätylle kartanolle etsimään kadonnutta isäänsä, mutta sitten filmi katkeaa. Edessä on pelottavan oloinen tunneli, jonka takaa kuuluu outoja ääniä. Siitä se seikkailu sitten alkaa. Lupaava asetelma, mutta valitettavasti peli rähmäilee toteutuksen kanssa joka askeleella.

Nopeasti käy ilmi, että vaikka tarinaa on jonkin verran, se on kerrottu tylsimmällä mahdollisella tavalla. Kartano ja sitä ympäröivät alueet ovat täynnä kääröjä, joita keräämällä avataan päiväkirjamerkintöjä toinen toistaan ihmeellisemmiltä tyypeiltä. Näitä sitten luetaan hetki jos toinenkin, mikä on ongelmallista useammalla tavalla. Kirjoituksen taso ei ensinnäkään päätä huimaa, ja lisäksi hyppääminen pelin maailmasta staattiseen kirjaruutuun tempaisee aina ulos tunnelmasta.

Tunnelmaa yritetään rakentaa perinteisin keinoin. Seiniä on tahrittu verellä, ikkunasta paistaa aavemainen kuu ja kaiuttimista kuuluu ties minkälaista mölinää. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että uhkaavat jutut eivät sinänsä liity mihinkään. Vaarat kun koostuvat pelkästään skriptattuina hetkinä päälle käyvistä kummituksista, joilta sitten juostaan kerrasta poikki –kuoleman pelossa karkuun, sekä oudoista rapuhirviöistä, joita voi nähdä vain kummitustilassa.

Kummitustilassa? Kyllä, tarinamme päähenkilön ainoa merkittävä kyky on irtaantua ruumiistaan kummitukseksi leijailemaan pitkin pelialuetta. Näin voi paitsi jutustella pelistä löytyvien henkien kanssa, myös ujuttautua pienistä aukoista paikkoihin, joihin lihallinen tyttö ei pääse.

Ja tässä se sitten olikin, se ratkaisu noin 95 prosenttiin pelin ”ongelmista”. Edessä on lukittu ovi. Sen yläpuolella on pieni aukko. Lennetään läpi, riivataan oven takana oleva vipu tai este ja avataan ovi. Toistetaan noin 150 kertaa. Välillä kuviota sotketaan todella kepeillä siirtelypuzzleilla, joissa pitää vaikka leijailla kartanon huipulle ja riivaten kuljettaa sieltä pöytä alas aukoista pudotellen, jotta lopulta saa sen kanssa peitettyä noin puolimetrisen kolon lattiassa. Kolon, jonka yli sankarittaremme ei vain voi astua muuten.

Pettymysten paraati

Näin löyhien perusteiden päälle ei ole saatu rakennettua kummoista peliä. Aukkojen ohella se toinen merkittävä puzzletyyppi on loputon esineralli. Kartanon mailta löytyy lapiota, ämpäriä ja veristä paitaa joka lähtöön. Kummitukset ovat sitten hukanneet niitä ja kaipaavat kamojaan kovasti takaisin.

Ja mikäs siinä, mutta kun Whispering Willows on niin perkeleen hidastempoinen peli. Sankaritar kävelee hii-taas-ti, ryömii vielä hii-taam-min ja tuntuu muutenkin kauhean ylianimoidulta. On suorastaan tuskaista raahautua hitaasti pelialueen päästä päähän raahaten esineitä niiden piilopaikoista kummituksille. Tuntuu myös siltä, että kaikki mahdolliset ryömittävät tunnelit ja laskeuduttavat kaivot on tehty tarkoituksella liian suuriksi, ilmeisesti siinä toivossa, että pelaajien pelikokemus vähän pitkittyisi.

Eikä ihan suotta, sillä Whispering Willows on lyhyt peli. Sen saa pelattua läpi parissa tunnissa, mikäli ei lue päiväkirjamerkintöjä, kuten moni varmasti ei teekään. Minä ainakin kyllästyin niihin nopeasti, eikä uudelleenpeluuarvoa ole lainkaan.

Jos nämä pari tuntia olisivat edes tiukkoja ja tunnelmallisia, voisin hyväksyä lyhyen keston ja hitaan temmon. Vaan ei. Kauhutunnelmasta ei ole yleensä tietoakaan, sillä suurin osa pelin dialogista vilisee todella väsynyttä huumoria. Eräässä paikassa on täytetty kettu, jota voi katsoa. ”Sanoikos tuo kettu jotain?”, sankaritar ihmettelee. Ja koska vitsi nyt pitää alleviivata pariin kertaan, samaan aikaan ruudulle ponnahtaa ilmoitus ”What does the fox say” –achievementin aukeamisesta.

On mukana pari oikeasti hienoakin kohtaa, mutta niitä on aivan liian harvassa. Ja kun nyt tosiaan puhutaan parin tunnin pelistä, jokainen voi itse miettiä, montako niitä onkaan.

Niinpä jäljelle jää peli, joka ei oikein tiedä, mitä se yrittää olla. Se haluaisi olla hidastempoinen tunnelmointiteos, mutta tunnelmasta ei ole tietoakaan. Ja niin jäljelle jää hidastempoista raahautumista parin tunnin edestä. Kolossaalinen pettymys.