Uusimmat

”Cyberpunk 2077 on haukuttu pystyyn, mutta minulle se oli haaveiden täyttymys” Toimittajan puheenvuoro

Kuva: © CD Projekt RED

31.01.2021 13:02 Teemu Purhonen

CD Projekt Redin Cyberpunk 2077 toimii puutteineenkin yllättävän hyvin, jos on lähdemateriaalina toimineen pöytäroolipelin fani, kirjoittaa Muropaketin toimittaja Teemu Purhonen.

Cyberpunk 2077 on helvetin hyvä peli.

Tämä ei ehkä ole se kaikkein suosituin mielipide, mutta viis muiden ajatuksista. Peli toteutti kaikki hurjimmatkin ennakko-odotukset, jotka sille asetin. Toki tähän liittyy vahvasti se, että olen pelannut jo 20 vuotta sitten Cyberpunk 2020 -pöytäroolipeliä, johon CD Projekt Redin peli pohjautuu. Oli täysin mieletöntä päästä kokemaan, miltä pääni sisällä nähty peli tuntui videopelin muodossa.

Kuten kollegani kirjoitti varsin mainiossa arvostelussaan, Cyberpunk 2077:n moninaiset bugit saavat aikaan sen, että immersion voima on vähintäänkin vaihteleva. Night Cityn asukkaat ilmestyvät välillä tyhjästä, ja katoavat joskus kokonaan, esineet jäävät ilmaan roikkumaan, eikä peliä ole muutenkaan julkaistu lainkaan valmiina.

Bugeista ei voi olla välittämättä, mutta omalla kohdallani ne eivät onnistuneet rikkomaan pelin loistavaa tunnelmaa. Epäkohdista huolimatta olen riemuissani siitä, kuinka hienosti Night City on toteutettu. Pelin miljöö on mahdottoman laaja, ja sen moninaiset kaupunginosat ovat pienoismaailmoja, joiden kaduilla kikkailu tuntuu hyvin miellyttävältä, jopa yli 200 pelitunnin jälkeen.

Tunnustan mielelläni, että katson Cyberpunk 2077:ää silmilläni olevien kromisten peililasien läpi, eikä historiani pöytäroolin kanssa voi olla vaikuttamatta kokemukseeni. Siksi ymmärrän hyvin, miksei peli ei välttämättä iske muihin aivan samalla tapaa.

Cyberpunk-genren isänä pidetty William Gibson on kertonut, että hänen mielestään Cyberpunk 2077 vaikuttaa hyvältä peliltä, mutta ”valitettavasti siitä puuttuu punk lähes kokonaan”. Allekirjoitan tämän täysin, vaikka jätänkin muiden mietittäväksi, mitä punk edes tarkoittaa. Gibsonin mielestä Cyberpunk 2077 on ”Grand Theft Auto cyberpunkilla päällystettynä”. Siltä se kieltämättä ajoittain tuntuukin, koska CD Projekt Redin peli ei yllä samoihin syvyyksiin Gibsonin The Sprawl Trilogyn kanssa. Asia on kuitenkin vähäpätöinen, koska Gibson on taidokas kirjailija, jonka tulevaisuudenkuvat ovat niin yksityiskohtaisen puhuttelevia, ettei sellaiselle tasolle ole järin helppo päästä. Ja kirjailijan omista näkemyksistä huolimatta Cyberpunk 2077 on kyllä imenyt huomattavasti vaikutteita Gibsonilta. Esimerkiksi tuttua kieltä ja termistöä löytyy pelistä väistämättä – vaikkapa termi kyberavaruus, eli matrix, on Gibsonin keksintöä.

Suoraa Gibson-punkia ei Cyberpunk 2077 edes yritä olla. Toki toivoin, että kaupungin hyvin punk-henkisiltä näyttäviltä asukkailta löytyisi enemmän jonkinlaista asennetta tyylitajun lisäksi. Pöytäroolipelin iskulause ”Low life, high tech” näkyy pelissä siten, että jopa kaikkein spurguimman näköisiltä kaupunkilaisilta löytyy jonkinlaista kybernetiikkaa. Tämä on ristiriitaista, koska esimerkiksi kyberneettiset raajat eivät ole halpoja, mutta kyse lienee taiteellisesta päätöksestä, sillä cyberpunk-peli ilman näkyvää kybernetiikkaa tuntuu hassulta ajatukselta.

Cyberpunkin eräs tärkeimmistä elementeistä, eli yhteiskuntakritiikki, on kyllä toteutettu onnistuneesti, sillä Night City on pysyvästi massiivisten korporaatioiden varjossa.

Omissa pöytäroolipelikampanjoissamme Night City oli kirjaimellisesti pimeä ja saastainen kaupunki, joka oli jatkuvan vesisateen armoilla. Tämä johtunee pääsääntöisesti siitä, millaisen visuaalisen cyberpunk-muotin luonut Blade Runner sai aikaiseksi. Tältä pohjalta oli miellyttävän yllätyksellistä lähteä CD Projekt Redin Night Cityyn, jossa paistaa aurinko ja neonvalot sykkivät, ja josta ei peliin olennaisesti kuuluvaa kromia puutu.

Videopelistä puuttuu erinäisiä pöytäroolipelin ominaisuuksia, kuten esimerkiksi lukuisat uniikit katujengit, eivätkä suuryhtiöt ole metkuineen niin läsnä, kuin olisi odottanut. Pelin juoni pyörii kyllä ikonisen suuryrityksen ympärillä, mutta muutoin zaibatsut ovat pahasti paitsiossa. Nämä yhtiöt eivät ole niin mahtavia kuin annetaan ymmärtää, sillä pystyin marssimaan Arasaka-korporaation pilvenpiirtäjän ovelle, ja murhaamaan kaikki siellä olleet vartijat ja sotilaat melko helposti. Tämän ei pitäisi missään nimessä olla mahdollista, mutta annoin senkin anteeksi, aivan kuten kaikki muutkin epäloogisuudet, koska Night City, beibi!

Lisäksi tuntuu siltä, että vaikka pelistä löytyy kattavaa aseistusta, on se silti harmillisen suppea verrattuna pöytäroolipelin tarjontaan. Videopelissä ei käytetä kuin digitaalista valuuttaa, kun pöytäroolipelin maailmassa käteistä on yhä käytössä, mutta sitä käyttävät lähinnä rikolliset. Kummassakin pelissä tärkeässä asemassa oleva street cred, eli katu-uskottavuus, joka kertoo pelihahmon tunnettavuudesta, on Cyberpunk 2077:ssa viritetty kummalliseksi, sillä siinä katu-uskottavuus kasvaa omasta mielestäni aivan liian nopeasti. Katu-uskottavuuden vaikutukset ovat sen sijaan juuri pöytäroolipelin mukaista, sillä esimerkiksi taistelutilanteissa viholliset tunnistavat pelihahmon, ja pyytävät armoa. Eräässä vaiheessa olin autossa kyydissä, ja kun katselin ulos, huomasin, kuinka erääseen seinään oltiin parhaillaan maalaamassa valtavaa V-kirjainta, eli päähenkilön nimeä.

Pöytäroolipelissä ei ole crafting-ominaisuutta lainkaan samalla tapaa, kuin videopelissä, jossa se tuntuu päälleliimatulta ja hyvin hankalta tavalla hankkia varustusta. Itselleni tämä ominaisuus tuntuu pelin heikoimmalta lenkiltä, sillä aseita ja vaatteita voi purkaa vain yksi kappale kerrallaan, joka on puuduttavaa, sillä pelissä kertyy reppuun roinaa aivan liian helposti. Rakentelu ei ole missään nimessä pakollista, sillä tavarat saa helposti myytyä. Sen sijaan eräs pöytäroolipelin sloganeista – tyyli ennen tarkoitusta – on hienosti osa videopeliä. Cyberpunk 2077:ssa voi valita juuri niin tyylikkäät tai tyylittömät vaatetukset kuin haluaa, ja näitä voi parannella mielensä mukaisesti, jos niin haluaa tehdä. Helpommalla pääsee, kun keskittyy konnilta vietyihin, ja ostettavissa oleviin vaatteisiin.

Videopeliin on tuotu hyvin kattavasti pöytäroolipelin ajoneuvoja, mutta niillä ei harmillisesti tee oikein yhtään mitään, sillä vaikka Cyberpunk 2077:aa on verrattu Grand Theft Autoon, ei se millään onnistu tuomaan autoilua niin hyvin maaliin, kuin mitä GTA:ssa pääsee kokemaan. Tämä on ymmärrettävää, koska kyse on aivan eri tekijöistä, joista toisella on valtava kokemus virtaviivaisen autoilun toteuttamiseksi. Omalla kohdallani käytin ajoneuvoja ainoastaan kaupungin rajojen tutkimiseen, muutoin liikuin kaduilla kaupunkia fiilistellen, tai helposti käytettävissä olevaa joukkoliikennettä hyödyntäen.

Pöytäroolipelin hakkerointiominaisuuksia on suoraviivaistettu videopeliin. Se on hyvä ratkaisu, koska muutoin puuhaan saa uppoamaan liian paljon aikaa. Pelissä pärjää hyvin myös ilman koko hakkerointiominaisuuden käyttämistä. Odotin, että kyberavaruus olisi ollut näkyvämmässä roolissa, onhan kyse sentään cyberpunkista, mutta ilmeisesti CD Projekt Red ei ehtinyt saada tätä puolta valmiiksi. Uskoni siihen, että tämäkin asia korjaantuu lisäosilla, on järkkymätön.

Eräs hieno yksityiskohta, joka on tuotu pöytäroolipelistä videopeliin, on Trauma Team.

Trauma Team on tulevaisuuden ensiapua tarjoava yhtiö, joka saapuu paikalle välittömästi, kunhan loukkaantuneella on palvelun tilaus voimassa. Trauma Teamin kaara on vaikuttavan näköinen, eikä kyse ole mistään hippitouhuista, sillä sen lentävässä ambulanssissa on enemmän sotilaita kuin hoitohenkilökuntaa pitämässä huolen siitä, että asiakas saadaa turvallisesti pois paikalta.

Cyberpunk 2077:n kaduilta löytyy yllättävän paljon poliiseja, jotka reagoivat ainoastaan siviilien murhaamiseen. Se tuntuu kummalliselta, mutta käytännölliseltä valinnalta. Night Cityssä tapahtuu yli tuhat murhaa vuodessa, joten poliisi ei pysty puuttumaan kaikkeen mahdolliseen paukutteluun. Tämän takia pelin taistelukohtauksista tulee usein mieleen John Wick -elokuvat. Väkivalta on pieniä poikkeuksia laskematta puhtaasti rikollisten välistä, eikä siinä ole yhtään mitään vikaa. Konetuliaseet laulavat, mahtava jytä soi, ja vihollisten niittaaminen on nautinnollista. Erityisesti silloin, kun pelaa katusamurain tyylillä, on valtavan hienoa vaaniskella konnia katoilla, ja pudottaa näitä hiljaisesti yksi kerrallaan.

Pelitapoja on monia, ja väitän, että Cyberpunk 2020:n pelaajat eivät pety Cyberpunk 2077:aan, sillä pöytäroolipelin kaikkein olennaisin seikka, eli Night City, on käsittämättömän laaja, elävä, rikas ja ennen kaikkea väkivaltainen. On selvää, ettei Cyberpunk 2077 tarjoa kaikkia pöytäroolipelin vapauksia, mutta itselleni ei tullut missään vaiheessa peliä tunnetta siitä, ettenkö olisi Night Cityn kaduilla kikkaileva katurotta, jolla on suuret suunnitelmat.

Teemu Purhonen

”Muropaketin kannet aukesivat edessäni vuonna 2017, josta lähtien olen nauttinut työskentelystä pelipuolen piinkovien ammattilaisten kanssa. Olen aiemmin kirjoittanut Mikrobitin lisäksi myös musiikkimedioihin, kuten Sueen, Rumbaan ja Nuorgamiin. Rakastan scifiä ja indie-pelejä, ja palvon Iain M. Banksia ja Disco Elysiumia. Muropaketin ulkopuoliseen elämääni kuuluu tinnituksen lihottaminen täydellistä äänitaajuutta etsiessä.”

Muropaketin uusimmat