Ennakko: Rosoinen Call of Duty: World War II jättää ristiriitaisen olon

29.08.2017 14:06 | Miikka Lehtonen & Jukka O. Kauppinen | 3725

Call of Duty WWII

Call of Duty -pelisarja on kulkenut ihmeellisen matkan. Alkujaan toisen maailmansodan maisemista alkunsa saanut hittisarja siirtyi vuosi vuodelta lähemmäs nykyaikaa ja lopulta ohitti sen, suunnaten tulevaisuuden taistelukentille. Nyt on kuitenkin aika palata takaisin juurille, mutta onko se enää yleensäkään mahdollista?


Julkaisupäivä: 3.11.2017 / Tekijä: Sledgehammer Games  / Julkaisija: Activision  / Tulossa: PC, PlayStation 4 & Xbox One  / Testattu: PlayStation 4 Pro  / Pelaajia: 1, 2-24 (internetissä) /  Ikäraja: 18


Kun Activision ilmoitti, että seuraava Call of Duty -peli suuntaisi takaisin toisen maailmansodan kuvioihin, moni oli yllättynyt. Sarjan juonikuviot ja ennen kaikkea pelattavuus ovat nojanneet peli peliltä enemmän tieteisfiktion ideoihin, joten paluu takaisin pulttilukkokiväärien ja hitaiden natsien aikoihin tuntui vähintään yllättävältä ratkaisulta.

Elokuun lopussa peli sitten vihdoin vapautettiin sen suurten fanien eteen ennakkovaraajien betaviikonlopun (lue: demosession) muodossa. Mekin otimme osaa ja havaitsimme, että käsillä on sangen ristiriitainen paketti.

Call of Duty WWII

Uraputkessa

Viikonlopun ajan pyörinyt Call of Duty: World War II:n betasessio tarjosi kapean kaistaleen lopullisesta pelistä. Yksinpelistä ei tietenkään ollut tarjolla vilaustakaan, ja moninpeliäkin esiteltiin rajoittuneesti. Sen verran kuitenkin, että testaajat varmasti saivat jonkinlaisen kuvan siitä, mitä tuleman pitää.

Moninpeli alkaa betan perusteella hieman hämmentävästi. Pelaaja toimitetaan jeepillä Normandiassa sijaitsevaan ”liittoutuneiden” tukikohtaan, jossa häntä odottaa teltta. Teltassa sitten katsellaan eri aselajien esittelyvideoita ja valitaan, haluaako taistella jalkaväen, laskuvarjojoukkojen, panssaroidun jalkaväen, vuoristojoukkojen vai Ranskan vastarintaliikkeen riveissä.

Oikeasti nämä eri aselajit tietenkin vastaavat suunnilleen aiempien Call of Dutyjen hahmoluokkia ja tarjoavat valitsijalleen lähtökohdan, josta lähteä sitten kehittämään hahmoaan. Jalkaväkeen värväytyvä esimerkiksi oppii kyvyn tehdä pistinhyökkäyksiä, vastarintaliikkeen jermuille taas jaetaan palamaan syttyviä haulikon ammuksia. Valinta ei ole mitenkään hirmuisen lopullinen, sillä vaikka jalkaväelle suositellaan pulttilukkokivääreitä, voi aseekseen ihan hyvin ottaa vaikka konepistoolin ja muitakin erikoistumisia ja niiden kykyjä saa avattua käyttöönsä uran edetessä.

Hahmojen progressio on myös kovin tuttua aiemmista Call of Dutyista. Taisteluissa pätemällä ja eri aseita käyttämällä saa avattua uusia perkejä, tuunausosia aseisiinsa ja muita kustomointijuttuja, joilla hahmostaan saa tehtyä juuri haluamansa kaltaisen. Asevalikoima vaikuttaa kattavalta, mutta hämmentäviä puutteitakin on. Miksi konepistoolivalikoimasta ei esimerkiksi löydy lainkaan Thompson-konepistoolia? Liekö kyse vain betan rajoituksista, vai onko lopullisessa pelissä todellakin vain muutama vaihtoehto kustakin asetyypistä?

Call of Duty WWII

Absoluuttista sotaa

Call of Duty: World War II:n moninpeli tarjoaa tietenkin ne pakolliset deathmatchit ja muut moninpelihapatukset, mutta pelin suurin juttu taitaa olla yksinkertaisesti War-nimellä tunnettu pelitila, joka on tavoitepohjainen vääntö. Hauskasti Call of Duty tekee America’s Armyt, eli taisteluissa kumpikin puoli näkee itsensä liittoutuneina maailmanpelastajina ja vihollisensa natseina.

War-tilassa mennään kuitenkin tiukemmassa ruodussa. Betaan valitussa tehtävässä amerikkalaiset hyökkäävät ja saksalaiset puolustavat. Jenkkien tavoitteena on ensin vallata natsien tukikohta ja varastaa sen salaiset dokumentit. Jos tässä onnistutaan, pitäisi korjata joen ylittävä silta, jonka kierot natsit ovat räjäyttäneet. Useimmat pelit tyssäsivät tähän, sillä puolustajien oli todella helppo rankalla tulituksella murhata kaikki sillan vieressä kykkivät jenkit kerran toisensa jälkeen. Tarjolla on kuitenkin vielä ammusvaraston räjäytystä, sekä panssarivaunun saattamista kaupungin läpi. Mikäli jenkit onnistuvat kaikissa tavoitteissaan ennen kellon tikittämistä nolliin, he voittavat. Mikäli natsit kestävät tarpeeksi kauan, paikalle saapuu vahvistuksia ja peli päättyy heidän voittoonsa. Tämän jälkeen pelataan uudelleen vastapuolella, yrittäen joko pistää vastustajien aika paremmaksi tai puolustaa loppuun saakka.

War on toki pelitilana hyvin tuttu monesta muusta tavoitevetoisesta räiskintäpelistä, mutta en pidä tätä apinointia minään huonona juttuna. Siihen kun on syy, että tavoitekeskeiset pelitilat ovat viime vuosina nousseet niin suosituiksi. Ensinnäkin ne kanavoivat toimintaa tehokkaasti kartan tiettyihin osiin sen sijaan että haahuiltaisiin siellä sun täällä frägäilemässä vastustajia. Lisäksi tavoitteet tarjoavat tilaisuuden onnistumisen hetkiin myös niille, joilla ei ole enää 13-vuotiaan hyperaktiivisen teinin näädän refleksejä.

Call of Duty WWII

Call of Duty: World War II vaihtaa myös killstreak-kyvyt pisteiden avulla avattaviin kykyihin, joka on se yhtälön toinen puoli. Nyt heikommin ampuvakin voi auttaa tiimiään vaikka rakentamalla konekivääripesäkkeitä taktisiin (ja ennalta määriteltyihin) pisteisiin ja näin avata käyttöön tiedustelulentokoneita, ilmaiskuja tai vaikka taivaalta pudotettavia bonusaseita.

Ainakin betassa kaikki olivat sitkeästi jalkaväen sotureita, eikä esimerkiksi sitä saatettavaa tankkia päässyt itse ohjastamaan, vaan se toimi prikulleen kuin vaikka Overwatchin tai Team Fortress 2:n payload: jos hyökkääjät seisovat lähellä, tankki etenee. Jos lähellä ei ole omia, tankki lähtee peruuttamaan kohti kotia. Täten mistään Battlefieldin ajoneuvosodasta ei kannata haaveilla, mikä on tavallaan harmi, mutta myös epärealistinen odotus. Call of Duty on jalkaväen taistelua.

Mutta miltä se sitten tuntuu?

Rehellisesti sanoen hieman rosoiselta. Vaikka kehitystiimi on tehnyt paljon myönnytyksiä pelattavuuden suuntaan toisen maailmansodan realismin kustannuksella, mitään viime vuosien pelien kaltaista parkour-hyppelyä tai nopeaa liikkumista ei ole tarjolla. Pelin tempo on hidas, aseet ovat helvetin tappavia ja henki todella herkässä. Kun keskimääräinen Call of Dutyn pelaaja alkaa jo tässä vaiheessa olla aika armoton peluri, kaltaiselleni nyypälle kyyti oli hyvin kylmää. Tämä toisaalta kielii siitä, että vaikka Call of Duty: World War II on edeltäjiään hitaampi, se selvästi toimii yhä räiskintätuntumaltaan samalla tavalla kuin aiemmatkin pelit.

Veikkaanpa siis, että kun syksy koittaa ja sota alkaa, ne samat Call of Dutynsa puhki vääntäneet vääntävät puhki myös World War II:n, mutta pelistä aiemmin pitämättömät tuskin löytävät pelistä mitään sellaista, mikä muuttaisi heidän mielipidettään.

Vai löytävätkö? Pianhan se selviää, kun Call of Duty: World War II ilmestyy, ja pääsemme varsinaisen arvostelun kimppuun.

Toinen mielipide

Olen vältellyt aktiivisesti Call of Duty -pelejä jo vuosikausia, mutta lankesin äskettäin Moder Warfaren remasteroituun versioon, mikä herätti kauan sammuksissa olleita synapseja. Ehkä CoDeissa on sittenkin yhä sitä jotain. Ja sotahulluna militäärinatsina toisen maailmansodan rähinät tuntuivat heti kiinnostavilta.

Moninpeliennakossa CoD: WW2 -fiilikseni menivät aika lailla samoissa tunnelmissa kuin Miikkakin. Kokeilin eri pelimuotoja, mutta nimenomaan tavoitepainotteinen War tuntui kaikkein eniten minun peliltäni. Muissa tiloissa toiminta oli turhan sekavaa haahuilua, kuin missä tahansa muussakin tusinaräiskinnässä. Maisemat olivat kyllä komeita ja kentät detaljoituja, eikä erilaisista yllättävistä kulkureiteistäkään ollut pulaa. Mutta Warin selkeät tavoitteet ja monipuolisempi pelattavuus sen sijaan iskivät hyvin, samoin ylipäätään sekin, että pelaaminen tuntui sopivan nopeuksiselta. Refleksiräiskintää edelleen, mutta tavoitteet, kohteiden suojaus ja raskaammat aseet antavat mahdollisuuksia myös setä/tätisukupolvellekin.

Tosin luulen, että satunnainen kasuaalinettipelailija jää aika nopeasti jalkoihin leveleissä ja varusteissa. Toiset takovat itsensä korkeille expoille ja leveleille, kustomoivat aseensa ja poukkoilevat täysillä. Satunnaisemmat keräävät levelin silloin tällöin ja ovat 24/7-pelaajien kynsissä lähinnä fragipaistia.

No, elämä on. Ja CoD: WW2 tuntuu ufolinjoille ajautuneelle pelisarjalle tervetulleelta paluulta klassiseen asetelmaan. Nyt vain täytyy toivoa, että yksinpelitarinassa on yhtä paljon ytyä kuin ennen muinoin, eikä toisen maailmansodan kahinoita pölvästellä ihan scifiksi.

CALL OF DUTY: WWII

”Call of Duty palaa synnyinmaisemiinsa vähemmän hektisenä, vähemmän sekoboltsina räiskintäpelinä.”

 

Muropaketin uusimmat