UUSIMMAT

Ensikosketus: Wolfenstein II: The New Colossus – ehkä vuoden paras räiskintäpeli

17.10.2017 21:00 | Jukka O. Kauppinen

Kolmen vuoden takainen Wolfenstein: The New Order oli häikäisevä reboottaus klassiselle räiskintäsarjalle. 27. lokakuuta julkaistava Wolfenstein II: The New Colossus vie meidät natsismin ytimeen, hakaristitähtilipun valtakuntaan.

1960-luku ei ole Amerikassa hippeyden ja vapautumisen aikakautta. Toisen maailmansodan voittanut Saksa on alistanut mantereen teräskorkonsa alle. Kansa elää alistettuna ja nöyränä. Onhan elämässä toki laatua ja turvallisuutta, jos vain tyydyt osaasi. Alles in ordnung.

Mutta kaikki eivät tyydy.

Ja sitten paikalle saapuu William ”B.J.” Blazkowicz, joka teki äskettäin parhaansa Euroopan puolella natsivoimien kamppaamiseksi.

BJ ui hankalan rapakon poikki ja kiipeää katkenneeseen bussiin, jonka toinen pää on pudonnut rapakkoon. Mikäs sen selkeämpi tapa näyttää, että tästä näin pitäisi mennä. Toisella puolella avautuu aukio, jolla kulkee ryhmä panssariformunatseja. Katsotaanpas hetki mikä olisi sopivin ase tähän. Kiikarikivääri? Pari vihollista putoaa päälaukauksista, sitten ne huomaavat BJ:n sijainnin ja tulevat kohti.

Asetta ei ehdi vaihtaa, joten kivääri saa laulaa niin kauan kuin mokomat pysyvät suurin piirtein etäällä. Aaaaaargh, siellä on liekinheitinmegatyyppi! Nyt ei naurata, kranaattia ja räjähteitä peliin! Ne tepsivät, jäljelle jäi yksi piilossa kyykkivä vihu, joka sai vielä yhden kuulan.

Tilanne rauhoittuu – ja voi veljet, maasta löytyi liekinheitin! Mikä lysteintä, aseessa on myös oivallinen kakkostussaritoiminto, joka laukaisee vihollisen päälle räjähtävän bensiinikranaatin. Maailman paras pyssy! Tosin se aiheuttaa myös melkoisesti meteliä, mikä koituikin pian kohtalokkaaksi. No, uusi yritys edellisestä checkpointista ja muutaman kuoleman jälkeen sitä jo oppi tallentamaan pelin manuaalisesti, jolloin seuraavan kentän tehdasta vartioivat natsit saivat kuulla kunniansa. Heil sun tuhkilles.

Tätä on Wolfenstein II: The New Colossus!

Wolfenstein II

Hakaristin alla

Aivan alkujaan Wolfenstein-pelit syntyivät jo 1981 kasibittisillä tietokoneilla, ja sittemmin id Software nappasi pelisarjan omakseen – ja tyylillä. Wolfenstein 3D:n legendasta kasvoi sarja, jolla on ollut nousunsa ja laskunsa.

Tänään Wolfenstein voi paksusti, sillä vuoden 2014 Wolfenstein: The New Order reboottasi sarjan uskomattoman hyvin. Siinä missä uudet Tomb Raiderit nostivat Lara Croftin takaisin ikoniselle sankaritarjalustalle, Wolfenstein teki BJ Blazkowiczistä taas todellisen sotauroon.

The New Order onnistui monella tapaa. Se oli hauska peli, loistava räiskintä ja mielikuvitusta kutkattava vaihtoehtohistoria. Se rakensi pelaajan ympärille elävän maailman, jossa Kolmas valtakunta oli voittanut toisen maailmansodan ja toi maailmaan rautaisen rauhan. Upeasti luodut yksityiskohdat ja tarinankerronta olivat pelottavan uskottavia. Tämän muistaessaan onkin upean jännittävää astella saman aikakauden Yhdysvaltoihin.

Wolfenstein II

The New Order oli kaikessa hurjuudessaan myös poikkeuksellisen hyvä ja kiinnostava tarina, jossa oli mukana myös sopivasti komediaa. Peli nauroi itselleen, mikä oli hyvä merkki. Wolfenstein II jatkaa tätä linjaa, mutta tuntuu siltä, että tekijät ovat menneet paikoin jopa pikkuisen turhan pitkälle överiksi vetämisessä.

Ennakkoversion testissä vastaan tuli sen verran hämmentäviä kohtauksia, että väkisinkin kummastutti. En ole ihan varma kaiken hauskan hauskuudesta, mutta ainakin tulitaistelun keskellä, jazzia kuuntelevat ja kännit vetävät vastarintaliikkeen pääjehut olivat sen verran absurdeja, etten voinut kuin tuijottaa suu auki hämmentyneenä.

No, näin vain rajatun osan Wolfenstein II:sta. Vasta valmis peli paljastaa millaisille urille tarinankerronta etenee.

Oma matkamme Wolfensteinin uumeniin alkoi entisestä New Orleansin jazz-pääkaupungista. Tänään paikka tosin tunnetaan nimellä Neu Orleans.

Wolfenstein II

Neu Orleansin kaduilla on käynnissä melkoinen rähäkkä, sillä orastava vastarintaliike on käynyt avoimeen kamppailuun muureilla ympäröidyn suurkaupungin kaduilla. BJ saapuu paikalle oivallisella hetkellä, ja käy saman tien taistoon miehittäjiä vastaan. Pidemmän päälle tarkoitus olisi nostattaa innoitusta vastarintaliikkeen riveissä, ehkä jopa nostattaa Amerikka kapinaan.

Pelaajasta itsestään riippuu kuinka syvälle tarinaan ja hahmoihin haluaa uppoutua. Tärkein tarina kerrotaan tuttuun tyyliin välinäytöksissä ja toiminnan lomaan upotetuissa tilanteissa. Lisää syvyyttä löytyy, jos haluaa lukea pelimaailmasta löytyviä kirjeitä, viestejä ynnä muita dokumentteja, jotka kertovat lisää sekä välittömästä ympärillä olevasta tilanteesta että maailman hahmoista ja tapahtumista.

Valinnaisuus on oiva asia, sillä toiminnallisemmat pelurit voivat läpijuosta pelin pyssyt laulaen, siinä missä toiset voivat tallustella rauhallisemmin, viestejä ja salaisuuksia etsien.

Wolfenstein II

Räväkkää toimintaa

Wolfensteinin toiminta on rankkaa ja hauskaa. Se on myös peli, jossa suojautumis- ja kuikuilumekanismeista huolimatta ei paljoa hiiviskellä. Peli on suunniteltu nopeasti eteneväksi räiskeen juhlaksi, jossa pyssyt laulavat ja pelaaja liitää räjähdyksestä toiseen alati levenevä hymy naamallaan. Asevalikoima karttuu hiljalleen, lisäpanssareita, pateja ja ensiapupakkauksia kerätään jatkuvalla syötöllä ja pienen tauon jälkeen edessä on uusi rynnistys.

Toiminta onkin sulavaa, nopeaa ja jatkuvaa liikettä.

Vihollisilta putoavat kamat ja tiuhasti ripotellut bonarit tarttuvat mukaan päällejuostessa, ja elinvoimakin palautuu jonkin verran itsestään, kunhan kuonoonsa ottanut BJ vain löytää rauhallisen lepopaikan. Aseet eivät Wolfensteinien ja räiskintöjen ystäviä suuremmin yllätä, mutta valikoima on monipuolinen ja tehokaskin. Pyssyjen vaihtelu tilanteen ja patimäärän mukaan pitää pelaajan varpaillaan, ja lähitaitelukin sujuu tarvittaessa. Ympäristön hyödyntäminen, kranaatit ja räjähteet vielä tähän päälle, niin tappotyökalut kyllä pitävät pelaajan tyytyväisinä.

Wolfenstein II

Sekä aseita että BJ:n kykyjä voi myös kehittää, kunhan vain tallustaa eteenpäin silmät avoimina ja kerää riittoisasti kokemusta. Perkkejä riittää niin hiiviskelyn ja huomaamattomamman operoinnin, kaaosta aiheuttavan räjähtävän toiminnan ja taktisten kykyjen saralta, joten pelityyliään voi muovata monipuolisesti haluamaansa suuntaan. Myös siihen huomaamattomampaan, joka luultavasti jää useimmilla aika lyhytkestoiseksi.

Stealthin rintamalla pelaaja voi esimerkiksi opetella kirveenheittämisen jalon taidon, sillä mikäs natsin paremmin tappaisi kuin kirves takaraivossa. Myös äänettömien hiipimistappojen, radiohäirinnän ja aseiden vaimentamisen jaloja taitoja voi opiskella lisää, noin esimerkiksi.

Aserintamalla erilaisilla tussareilla on vaihteleva määrä omanlaatuisiaan päivityksiä, ja esimerkiksi konepistooliin voi pultata lisukkeeksi naulapyssyn, rumpulippaan ja äänenvaimentimen. Maukas laserkivääri, Laserkraftwerk, tarjoaa taasen päivityksinä kiikaritähtäimen, isomman patterin ja tehokkaammat yksittäislaukaukset. Kranuihinkin voi pultata kaikkea kivaa, kuten bensapommin ja EMP-sähköpulssin!

Wolfenstein II

Hauska ominaisuus on muuten klassinen duel wield, eli aseet kahteen käteen. Pyssyt voivat olla myös erilaiset, joten tulivoimaa piisaa moneen tarpeeseen. Aseiden vaihtamisen opiskeluun tosin meni hetkinen. Protip: se kannattaa tehdä jossain muualla kuin keskellä bossitappelua. Pyssyttely, seikkailu ja paikkojen tonkiminen on parhaaseen Wolfenstein-tyyliin erittäin viihdyttävää, tosin myös aika suoraviivaista.

Pelaajaa ei jumiteta hankaliin puzzleihin, eikä kenttiä tarvitse paljoa edestakaisin rampata, ellei niin halua. Tai jokin ovi tuota ylenmääräisiä ongelmia. Protip: yletön väkivalta on aina hyvä vaihtoehto.

Wolfenstein II

Lupaavalta vaikuttaa

Wolfenstein II: The New Colossus tempaisee hienosti mukaansa. Peli on väkevä, upealta näyttävä ja hienosti suunniteltu moderni räiskintäseikkailu, joka puhkuu ihan aitoa Wolfenstein-fiilistä. Sekä sitä vanhaa että uutta.

The New Orderin tapaan täytyy nostaa hattua designille, jossa visuaalinen pelimaailman suunnittelu, natsiolentojen pahuutta huokuva ulkonäkö ja äänimaailma puhkuvat täysillä yhteen. Eri paikkojen taustaäänet luovat hienosti lisää tunnelmaa, oli se sitten synkistelyä tai kovaäänisistä kuuluvia julistuksia tai propagandaa. Joskus tietysti myös taistelun ääniä.

Wolfenstein II:n suuresta kokonaisuudesta ei voi näillä eväin vielä vannoa lopullista totuutta. Mutta se mikä pelistä on nyt kuultu, nähty ja koettu on ollut hyvää ja lupaavaa. Wolfenstein: The New Order oli vuoden 2014 paras räiskintäpeli, Doom puolestaan 2016 paras. Ehkä Wolfenstein II nappaa saman pokaalin tältä vuodelta?

”I’m damned if I’m going to live in the world of these Nazi shits!”