Koetimme arvioida kiinnostavan indiepelin – Tunnin jälkeen oli pakko luovuttaa, kun korvat alkoivat melkein vuotaa verta

26.06.2021 11:53 | Tuukka Hämäläinen

Tarinapeli The Longest Road on Earth yrittää kertoa elämänläheisen ja arkisen tarinan täysin sanattomasti. Kauniilla pikseligrafiikalla tehty peli kompuroi kuitenkin soundtrackilla, joka sai jättämään koko pelin kesken.


The Longest Road on EarthJulkaisupäivä: 27.5.2021
Studio: Brainwash Gang, TLR Games
Julkaisija: Raw Fury
Saatavilla: PC (testattu)
Pelaajia: 1
Ikäraja: 7
Peliä pelattu arvostelua varten: 1 tunti


Brainwash Gangin ja TLR Games kehittämä pikkupeli The Longest Road on Earth on melko ristiriitainen kokemus. Kesän kynnyksellä ilmestynyt indiepeli on taiteellisesti kunnianhimoinen ja oikeastaan aika kaunis, mutta sen nautinnon söi omalla kohdallani kokonaan pelin musiikki.

The Longest Road on Earth kertoo muutaman, toisiinsa löyhästi linkittyvän kertomuksen. Tarinat ovat täysin sanattomia ja niiden sisältö jää pitkälti pelaajan tulkittavaksi. Pelaaminen koostuu vain nuolinäppäinten ja välilyönnin painamisesta, eikä lineaarisessa pelissä ole esimerkiksi puzzleja tai useimmiten mitään ”tehtäväksi” luokiteltavaa.

Arkisissa tarinoissa ihmismäiset eläinhahmot elävät elämäänsä: odottelevat, tarjoilevat kahvilassa, matkaavat töihin, syövät lounasta, istuvat junassa… Idea on kiehtova, ja harmaasävyinen pikseligrafiikka on parhaimmillaan oikeasti kaunista.

Tunnelmaa ja pelikokemusta pitää kuitenkin hallussaan soundtrack, joka koostuu paristakymmenestä lauletusta kappaleesta. Kehittäjätiimiin kuuluvan muusikko Beícolin kappaleet ovat indiehimmailua, joka piipahtaa välillä elektron ja jazzin aallonpituuksilla, mutta pysyy enimmäkseen sävyiltään akustisena ja herkkänä.

Korostan musiikkia, koska niin tekee pelikin. The Longest Road on Earthissa soivat Beícolin kappaleet lähes tauotta, eikä siinä juuri muita ääniä olekaan. Pienet hetket kappaleiden välillä ovatkin sitten yllättävän iskeviä, kun musiikki antaa edes hetkeksi tilaa pelaajan omalle fiilistelylle. Ja samassa seuraava kappale jo alkaa.

Beícolin laulettu, sanoituksiltaan geneerinen indiepop sopii vähän heikosti yhteen pelin kanssa. Välillä tuntuu kuin taustalle olisi jätetty albumi soimaan ilman sen kummempaa dramaattista tarkoitusta. Kappaleet vievät paljon tilaa pelikokemukselta ja haittaavat keskittymistä pelin tarinaan.

Henkilökohtaisesti täytyy myös myöntää, että teknisesti lahjakkaan lauluntekijän eteerinen, kuiskaileva laulutyyli ei vaan ole omaan mieleeni alkuunkaan. Koen sen suoraan sanoen vähän raivostuttavaksi. Jos peli kiinnostaa, suosittelisin piipahtamaan muusikon Bandcamp-sivulla testaamassa uppoaako materiaali vai ei. Jos et voi sietää tämän tyylistä musiikkia, et voi pelata tätä peliä.

The Longest Road on Earth ei ole kauhean pitkä kokemus, vain noin puolitoistatuntinen, mutta lopulta en jaksanut tarpoa edes sitä loppuun asti. Pidän ”kävelysimulaattoreista” ja monenlaisista taidepeleistä, mutta tässä pelissä pelattavan vähyys käy jo aika raskaaksi. Monissa kohtauksissa ei pidä eikä voi tehdä muuta kuin painaa yhtä nappia pohjassa tai pelkästään odottaa pari minuuttia – siis oikeasti tekemättä mitään. Ja musiikki soi kaiken aikaa.

The Longest Road on Earthissa on hyviä ideoita, mutta sen kokonaisuus jää ontoksi ja epätasaiseksi. Musiikkityylin ystävät voivat nauttia kokemuksesta muita enemmän, mutta olisin vähän yllättynyt, jos peli nousisi edes vannoutuneimpien indiepeliharrastajien GOTY-listoille.

THE LONGEST ROAD ON EARTH

“Tuntuu nimensä mukaisesti todella pitkältä – niin pitkältä kuin sellainen levy, jota et jaksaisi kuunnella.”