Commodore 64 porskuttaa yhä – testissä 16 uutta peliä tasavallan tietokoneelle
Tasavallan tietokone, Commodore 64, ei ole jäänyt pelkästään historiaan tai Pelimuseon seinäkoristeeksi. ”Kuusnelosta” käytetään yhä aktiivisesti, ja sille julkaistaan myös pelejä. Dome testasi yhteistyössä Skrolli-lehden kanssa, mitä kaikkea pelattavaa Commodore 64:lle on viime vuosina saatu.
Vaikka testillämme on mittaa, mahtui siihen vain pieni osa kaikista viime vuosien julkaisuista. Pelejä kun putoilee Commodore 64:lle yhä tiuhaan tahtiin, sekä ilmaisina että kaupallisina versioina. Yksi tämän vuosikymmenen ilahduttavimmista trendeistä on hakkeriporukoiden intoutuminen klassisten pelien korjaamiseen, ja jopa suoranaiseen täysremppaamiseen. Esimerkiksi Commando, Ghost’n Goblins, Akalabeth (Ultima 0) ja Ultima IV on kunnostettu ja tuunattu aivan uusiksi niin, että ne toimivat paljon paremmin kuin alkuperäisversioissaan.
Pelaamisen tekniikkakaan ei ole jäänyt 1980-luvun tasolle.
Uudet C-64-pelit ovat liki poikkeuksetta saatavissa digitaalisesti – sekä aidoilla koneilla että emulaattoreilla toimivina versiona. Osasta julkaistaan myös versio EasyFlash-modulille. EasyFlash on yksi uudemman Commodore 64 -aikakauden kätevimmistä keksinnöistä. Se on uudelleenohjelmoitava moduuli, jolle voidaan tallentaa itse ohjelmia. EasyFlash voi sisältää yhden tai enemmän ohjelmia. Sen avulla muutoin monilevyiset ohjelmat voidaan pakata yhdeksi ainoaksi moduliohjelmaksi. Näin niiden lataaminen ja käyttäminen on vaivatonta ja salamannopeaa aidollakin raudalla.
Miten pelaat Commodore 64:llä?
Commodore 64 -peleistä nauttiminen on helppoa, kunhan jaksaa nähdä ensin vähän vaivaa. Suurelle yleisölle lienee helpointa tarttua emulaattoriin, joita riittää valittavaksi saakka. Suosittelemme erityisesti C64 Foreveria (Windows), josta on saatavilla sekä ilmainen että laajempi ja monipuolisempi maksullinen versio (noin 15 euroa). Forever on erittäin näppärä ja helppo käyttää, ja sen graafiset valikot ovat erittäin toimivia.
Toinen suosittu, täysin ilmainen emulaattori on VICE (Windows, Linux & Android). Kolmas vaihtoehdoista on vaihtoehdoista karuin, mutta yhtäläisen toimiva: CCS64 (Windows).
Emulaattoripelaajakin tarvitsee peliohjaimen. Joystickeja ja gamepadeja voi käyttää emulaattoreillakin, mutta niiden tuntuma ei tietenkään yllä oikean Atari-tikun tasolle. USB-liitännäisiä ratkaisujakaan ei oikein uskalla suositella, sillä niissä on järjestään iso ongelma: sisäänrakennettu viive. USB-retrotikkujen valmistaminen on jostain syystä rakettitiedettä, sillä kaikissa testaamissamme sauvoissa on järjestään pieni, raivostuttava viive, mikä tekee toimintapelien pelaamisesta turhauttavaa. Hypi nyt siinä pikselitasoloikkaa, kun puolet hypyistä menee pieleen pelin liian hitaan reagoinnin takia.
Suosittelemamme ratkaisu on käyttää esimerkiksi testaamaamme Atari Controller to PC USB Adapteria. Mielikuvituksellisesti nimetty adapteri mahdollistaa kahden perinteisen joystickin liittämisen USB-liitännällä. Vekottimessa ei ole ollenkaan viivettä, joten sillä emulaattoripelaaminen sujuu kuin tanssi!
Tosiharrastaja syöksyy tietenkin aidon Commodore 64:n kimppuun. Sillä pelaaminen on nykyään helpompaa kuin koskaan, kiitos kehittyneiden lisälaitteiden. Ytimekkäästi sanottuna kuusnelosten lisälaitevalikoima mahdollistaa emulaattoritiedostojen ajamisen myös aidolla koneella. Koneeseen liitettävän lisälaitteen ansiosta pelit, demot ja muut softat voidaan vuorostaan ajaa kuusnelosellekin muistikortilta. Parhaimmilla lisälaitteilla sujuu täydellinen levyasemaemulaatiokin, eli monen levyn mittaiset pelit pyörivät ongelmitta. Joissakin laitteissa on myös konetta nopeuttava turbo ja jopa VGA-liitäntä.
Kuusnelosen lisälaitteista voi lukea lisää Skrolli-lehden numerosta 2015.1, jonka voi ladata ilmaisena PDF:nä täältä.
Ja sitten pelien pariin!
1. Bruce Lee 2
Tekijät: Bruno R. Marcos & Jonas Hulten
C64-pelien kirjossa alkuperäinen Bruce Lee edustaa viattomuuden aikaa, jolloin kaikki oli mahdollista ja nupullaan olevaa ATK-maailmaa katsoi läpi lapsen silmin. Brucen toista tulemista odotettiin pitkään, mutta odottamattoman pitkään. Bruce Lee 2 julkaistiin näet vasta vuonna 2015, pyöreät 30 vuotta ensimmäisen osan jälkeen.
Bruce Lee 2 on nippu säkenöivää parhautta kaikille niille, jotka haluavat kokea jotain tuttua menneisyydestä, uusilla vaatteilla. Pelin yleisfiilis on lähempänä alkuperäistä tunnelmaa kuin kukaan uskalsi odottaa. Paljon kiitosta tästä menee luonnollisesti samoille grafiikoille ja äänille, mutta tekijöitä sopii kumartaa myös siitä, että he eivät lähteneet keksimään pyörää uudestaan. Muutkin Bruce Lee 2:n osa-alueet kunnioittavat laadukkaalla toteutuksella esikuvaansa.
Kyseessä ei siis ole mikrossa lämmitelty nostalgiakohokas. Bruce Lee 2 on mallikappale siitä, miten vanhaa tuodaan takaisin arvokkaasti. Vaikeustaso käy kipakasti välillä hermoon, mutta silti matkaa haluaa jatkaa nähdäkseen millainen on seuraava ruutu. Tämän kaltaiset pelit antavat voimallisen duurisoinnun kaiken C64-uudistuotannon pohjalle.
Heikki Mustonen
2. Caren and the Tangled Tentacles
Tekijät: Dr. Martin Wendt, Oliver Lindau & Kamil Wolnikowski
LucasArts-henkinen seikkailupeli Caren and the Tangled Tentacles kunnioittaa suuria muinaisia kaikin käsin ja lonkeroin. Se on kuin nykyaikainen Lucas-seikkailupeli, sympaattisine hahmoineen kaikkineen. Ja ilmaiseksi. Isolla sydämellä työstettyä seikkailupeliä on julkaisun jälkeen viilailtu ahkerasti, ja tähtäimessä on jo eräänlainen jatko-osa. Caren 2 on aikanaan kuin remake tai jatko-osa, joka on paljon laajempi, mutta sisältää tämän pelin ikään kuin bonuksena.
Caren on kuusnelosseikkailuksi ihastuttavan kaunis ja toimiva. Sen taustagrafiikoiden ja hahmojen värikkyys, rasterointi ja animaatio kertovat hienosti, miten pitkälle 8-bittinen koodaus on vuosikymmenten mittaan kehittynyt. Samalla seikkailu on löytänyt myös oivallisen tavan monipuolisen, silti helppokäyttöisen point’n’click-ohjausmekaniikan toteuttamiseen joystickillä. Asioita on helppo käyttää ja tutkailla, ja järjestelmä on myös riittävän innovatiivinen ja opastava. Tietyssä mielessä on hauska miettiä kuinka tällaisten seikkailujen käyttöliittymä- ja ruutudesign ovatkaan kehittyneet sitten 1986 jälkeen.
Peli itsessään etenee puzzlejen kautta ja tutustuttaa moniin hyvin käsikirjoitettuihin hahmoihin ja tilanteisiin. Tämä peli olisi saanut täysiä pisteitä vielä 1990-luvunkin puolella, ja sitä voi hyvällä perusteella kutsua upeimmaksi 8-bittiseksi LucasArts-seikkailupeliksi sitten Zak McKracken/Manian Mansion -aikakauden.
3. Commando Arcade
Tekijä: Elite Systems / Nostalgia
Commando oli pelien peli. Ja on yhä. Ehkä se ei ollut kaikkein omaperäisin peli edes vuonna 1985, mutta pelattavuutta siinä riitti, eikä Rob Hubbard ole ollut koskaan kovemmassa vedossa kuin tämän pelitunnarin säveltäessään. Silti se peli, jota kasarin räiskelapset rakastivat, oli vain varjo oikeasta Commandosta. Capcomin kolikkopeli kun kääntyi kotimikroille supistetussa muodossa, jonka Commando Arcade -uusioversio korjaa ja kunnolla. Kolikkopelissä oli kahdeksan kenttää, C-64:llä vain kolme – mutta Nostalgia-kooderiryhmän veikot ovat ahtaneet 64-versioon kaikki kahdeksan kenttää.
Arcadeen on tehty muutenkin hurjasti viilausta. Tekijät ovat lisänneet puuttuneita grafiikoita ja yksiköitä ja onpa kentilläkin kaikenlaista uutta toiminnallisuutta. Bugeja on korjattu urakalla ja pelattavuutta viilattu. Tuntuukin, että pelaaminen on nyt jotenkin fiksumpaa ja järkevämpää, vaikka ihan entiseen tapaanhan viholliset nököttävät, kulkevat ja juoksevat. Mutta jos en ihan houri, niin ehkä kenttien logiikkaa ja vastustajien algoritmejäkin on puukotettu parempaan päin. Yllättävin ja hätkähdyttävän merkillinen muutos löytyy äänimaailmasta. Alkuperäisen musiikkimoodin lisäksi musan päälle voi lyödä nyt sekä ääniefektit että uudet musiikit ja/tai efektit.
Commando Arcadessa yksi kaikkien aikojen parhaimmista toimintapeleistä on nyt pelattavampi ja laajempi kuin koskaan. Restaurointi on tehty sekä tyylillä että taidolla. Commandoa voi mättää neban ja emulaattorin lisäksi myös EasyFlash-moduulille tallennettavana nebaversiona.
4. Daffy Duck and the Great Paint Caper
Tekijä: Ash & Dave
Videopelien historia on täynnä keskeneräiseksi jääneitä, julkaisemattomia ja kadonneita projekteja. Joskus ne löytyvät uudelleen vuosikymmenten jälkeen. Repe Sorsan ikioma lisenssipeli Daffy Duck and the Great Paint Caper on tästä huikea esimerkki. Daffy Duckia näet etsittiin kokonaiset 18 vuotta. Peli oli valmis vuonna 1992 ja siitä lähetettiin jopa arvostelukappaleita lehtiin. Sitten julkaisija katosi konkurssiin, samoin peli. Vasta taannoin toinen tekijöistä löysi levykkeensä, jotka kasettilamerit saivat taltioida digitaalimuotoon – ja Daffy Duck löytyi!
Daffy Duckin kaupallisuus ja pelin ikä näkyvät sen olemuksessa hyvällä tapaa. Vuonna 1992 Commodore 64:sta osattiin pumpata jo visuaaleja vallan tehokkaasti. Daffy Duckin tasohyppely on sen myötä erittäin hyvin toteutettua ja hauskan näköistäkin. Onhan peli samalla vähän aikansa kuva – pöhkötasohyppelemisessä on muistettu myös päättömät kasariplatformailut. Ehkä tämä selittyy osittain pelin leffa- ja animaatiohahmotaustalla. Eihän asioissa tarvitse olla järkeä, jos kerran ollaan elokuvastudiolla. Kaikki on mahdollista!
Repen seikkailu on siis oivallista retrohtavaa tasoloikintaa. En jakaisi sille mitään mitään omaperäisyysmitaleja, mutta peli ansaitsee tsekkaamisen vähintäänkin värikkään historiansa ansiosta. Jos kaikki olisi mennyt muinoin hyvin, niin ehkä Daffy Duck and the Great Paint Caper muistettaisiin tänään yhtenä aikansa paremmista lisenssipeleistä.
5. Donkey Kong Junior
Tekijä: Mr. Sid
Älkää vain sanoko kukaan Nintendolle, mutta nebastelijat ovat tehneet ihan luvattoman version firman vuoden 1982 kolikkopelistä. Sanoisinko jopa: luvattoman hyvän version. Donkey Kong Jr. oli jatkoa Nintendon huikean merkittävälle Donkey Kong -kolikkopelille, jossa sekä Donkey Kong että Mario nähtiin ensimmäisen kerran ikinä peleissä. Tällä kertaa Mario vain oli tosi, tosi ilkeä pahis, joka oli siepannut Donkey Kongin häkkiin. Ison apinan pieni poika, Juniori, ponkaisi siis pelastusmatkalle.
Itselleni Donkey Kong Jr. oli ennen kaikkea huikean hyvä Game & Watch –taskupeli, sillä Junior-kolikkopeliä ei meidän leveysasteillamme nähty koskaan. Harmin paikka, sillä kyseessä on hauska ja kiinnostava tasoloikka. Pikkuapina kiipeilee liaaneissa ja loikkii tasanteilla, tehden matkaa isäukkonsa vankilaa kohden. Ja kohta kaikkia naurattaa ilosta, kunnes paha Mario tekee taas uuden julmurijuonen.
Junior on nähty vuosikymmenten mittaan yhdellä jos toisellakin alustalla. Kolikkopeli matkusti taskuun, NESille, Intellivisionille, Atari-konsoleille ja minne vain. Viimeksi peli tupsahti Nintendon NES Mini -retrokonsolille. Mutta eivätpä nuo vanhemmat kasibittiversiot nykyaikaiselle kuusnelostoteutukselle ja -visuaaleille pärjää. Moderni Kong kun on kerta kaikkiaan mainio peli.
6. Ghosts’n Goblins Arcade
Tekijä: Capcom / Nostalgia
Ghosts’n Goblinsin muinainen kotimikrokäsittely oli nopea, raaka ja saksikäsikäs: peli humpsautettiin valmiiksi nopeasti, liikoja säätämättä. Niinpä kotiversiosta puuttui kolikkopelin kenttiä, vihollisia, grafiikoita ja muuta. Vaan eipä puutu enää. Erittäin rankalla kädellä uusiksi tehty Arcade-versio sisältää kaikki arcade-version kentät ja enemmänkin. Nostalgia teki omaan peliinsä myös täysin uusia kenttiä, vihollisia ja pomoja. Siinä samalla pelin grafiikat pistettiin täysin uusiksi ja kenttiin sävellettiin omia musiikkeja.
Siihen päälle uusi alku ja loppukohtaus sekä pelillisiä virityksiä, niin Arcade-versiota voi kutsua jo aivan upeaksi, aivan uudeksi Ghosts’n Goblins -peliksi. Urhean Ritari Arthurin seikkailuun kelpaa nyt rynnätä oikein täysin panssarein, etenkin kun Nostalgian versio on varustettu myös kunnon trainereilla. Toisin sanoen: loppumattomia elämiä, kuolemattomuutta, vapaavalintaiselta kentältä aloittaminen… Pelikokemustaan voi huijauttaa oikein kunnolla, eikä se ole mitenkään väärin. Alkuperäispeli kun oli ja on ihan tuskaisan vaikea kokemus, ja moni kokeilija ei ole kuuna päivänä nähnyt edes kakkostason alkua.
Toki tämä uskomaton armottomuus on osa vannoutuneen Ghosts’n Goblins –fanin arkipäivää, mutta ei se silti ihan meille kaikille sovi. Siksi onkin hienoa, että uusitut, upeat painokset muinaispeleistä ottavat huomioon myös meidän kämmäripelaajien kyvyttömyyden. Nyt tästäkin pelistä on lopulta lupa nauttia!
7. Hessian
Tekijä: Lasse Öörni / Covert Bitops
Sankarittaremme herää pää kipeänä ja runko ruhjeilla. Takana ei ole sähäkkä yö diskoteekissä, vaan pipi on tullut työtehtävissä. Yövartijan työvuoro monikansallisen yrityksen tutkimuslaboratoriossa näet päättyi atk-vallankumoukseen. Turvallisuusrobotit kääntyivät yllättäen ihmisherrojaan vastaan, ja tulos oli verinen. Viimeisenä keinonaan näppärät yhtiömiehet tuuttasivat Kimin sisuksiin nanobottiarmeijan toivoen, että Kim raivaisi villiintyneet turvarobotit pois tieltä. Juoni haiskahtaa kyberpunkille kilometrien päähän ja kyberpunk haisee aina hyvälle.
Hessian on toimintaseikkailu, josta ensikosketuksella mieleen tulevat sellaiset pelivanhukset kuin Impossible Mission, Saboteur ja Nexus.
Kuten vanhan liiton edustajissa, myös Hessianissa liikutaan sivusuunnassa ruudusta toiseen, etsitään avainkortteja, tuhotaan vihollisia ja yritetään muistella, että missä suunnassa se yksi huone taas olikaan. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin pelaajan lukemilla tiedostoilla ja vuoropuheluilla hengissä olevien laitostyöntekijöiden kanssa. Grafiikka on miellyttävää katsella ja tasalaatuista läpi koko pelin. Pienet yksityiskohdat, kuten sade katulamppujen valokiilassa, luovat kyberpunk-tunnelmaa. Suurimman panoksen tunnelmaan antaa kuitenkin musiikki. Eri rakennuksilla ja paikoilla on omat musiikit, joten aina uuden biisin alkaessa pelaajassa virittyy pieni jännitys.
Järkälemäiset 700 ruutua on todella paljon pelattavaa, mutta mukana on silti paljon pieniä yksityiskohtia. Viemärirottia voi ampua ja vaahtosammuttimella voi ruiskutella tulipaloja. Jos yksityiskohdat on tehty huolella, voi olla melko varma, että kokonaisuuskin on kunnossa. Kaikkia pelin hienouksia ei voi kertoa, vaan ne pitää antaa pelaajan itse löytää. Kun tehdään peliä ”silloin ennen” -hengessä, on luettava eduksi, että myös tunnelmassa on päästy klassikkojen tasolle. Hessian on aito C64-kokemus.
Heikki Mustonen
8. Honey Bee
Tekijä: Richard Bayliss, Wayne Womersley
Richard Baylissin ja Wayne Womersleyn surraava Honey Bee noudattaa vanhempien C64-pelien graafista esimerkkiä. Menut ja latauskuvat ovat lähempänä nykypäivän tekemistä, mutta itse pelissä karut spritet ja neliskanttiset maastot vievät ajassa taaksepäin. Tarinan mukaan pesän kuningatar on vihainen laiskoille työläisilleen ja pelaajan tehtävä on korjata tilanne ohjaamalla Buzzya.
Nimeään myöten ahkera kuhnuri kerää mettä kukista ja tuo saaliinsa pesälle jatkojalostusta varten. Pörräillessä on välteltävä flooraa ja faunaa, jotka lähettävät Buzzyn autuaammille kukkakedoille. Tarjolla on 16 tasoa, joiden välissä bonustellaan minipelien muodossa.
Alkujaan peli osallistui RGCG.co.uk-sivuston 16 kilotavun moduulipelikilpailuun, mutta myyntiin se tuli vasta viime vuonna Psytronikin julkaisemana.
Heikki Mustonen
9. Metal Warrior 4: Agents of Metal
Tekijä: Lasse Öörni / Covert Bitops
Oululaisen Lasse Öörnin Metal Warrior -pelisarja on jokseenkin legendaarista kamaa nykyajan ilmaisten Commodore 64 -pelien maailmassa. Hupaisasti ihan ensimmäinen Metal Warrior tehtiin ensin Amigalle, jolta se siirtyi C-64:lle – ja sitten heavy metalin soturit ovatkin seikkailleet jo neljän pelin ajan 8-bittimaailmassa.
Sarjan tuorein peli on kunnon X-Files-henkistä ufosalaliittoilua, johon heitetään annos sivusta kuvattua räiskintä-beat’em’uppausta ja hyvää seikkailtavaa. Klassisesti sivusta kuvattu toimintaseikkailu on erittäin laaja ja kiinnostava kokemus, joskin välillä dialogille ei tunnu olevan lainkaan loppua.
Kahdelle riville ahdetut vuorosanat ovat vähän ahtaalta tuntuva kokemus.
Seikkailullisesti Metal Warrioreissa riittää pelattavaa. Matka on pitkä, värikäs ja toiminnallinen. Etenkään nelosen pariin ei kannata hypätä pikaisen kokeilun kautta, vaan istahtaa aloilleen oikein kunnolla. Sillä kyllähän me tiedämme, että jos pelin päähenkilö on metallimuusikko, niin luvassa on jotain extrahyvää.
10. Nanako in Classic Japanese Monster Castle
Tekijä: Mojon Twins / Onslaught
Pitäähän kuusneloselle löytyä myös annos japaniskelua! Nanako kertoo noitatypyköistä, karuista linnoista ja (lonkero?)hirviöistä.
Pohjimmiltaan Nanako on melkoisen vaikea ja vaativa älypeli, jossa on mukana aimo annos tasoloikkaa. Pelaajan täytyy käytännössä rakentaa reitti vaikean ja sokkeloisen linnan tornin huipulle, samalla väistellen linnaa vartioivia hirviöitä. Juju on siinä, että Nanakon täytyy hakea tiilenmurikoita ja kantaa niitä uusia portaita ja kulkuväyliä rakentaen.
Touhu on armotonta, sillä jos oikein kunnolla munaa, paluuta ei ole. Kenttä on aloitettava suosiolla alusta. Ilkeimmillään pelaajan on myös osattava pudottaa tiiliä kesken ilmalennon ja laskeutua niille tai loikkia linnaa vartioivien hirviöiden päältä. Värikäs ja hauskanoloinen peli on koukuttavista alkukuvistaan huolimatta viehättävä ja totaalisen vaativa älypeli, joka sopii hyvin niille, joille kepoisampa älypelisteli ei riitä enää edes verryttelyksi.
11. P0 Snake
Tekijä: Antonio Savona
Matopelejä on maailma täynnä, mutta aina on tilaa yhdelle, joka käyttää ideaa.
P0 Snake lainaa hienolla tapaa nykyajan täppäilypelejä ja viskaa niiden idean matoiluksi, jossa käytetään yhtä ainoaa nappulaa. Käärmeemme näet yrittää kääntyä koko ajan myötäpäivään, mutta nappia kääntämällä se kääntyykin vastapäivään. Toisin sanoen, kärmes on koko ajan vääntyvässä liikkeessä, samalla kun se mörnii eteenpäin.
Siihen sitten syötäviä mollukoita, kerättäviä lisäelämiä, kentillä liikkuvia häirikköhirviöitä ja värikäs, mukaansatempaava toteutus, niin meillähän on käsissämme oikein voittajaluokan peli. Peli, jonka ainekset ovat kaikissa muodoissaan tuttuja, mutta niiden yhdistelmä onkin jotain aivan omanlaistaan.
Peukkua siitäkin, miten peli muovautuu ja värittyy edetessään hyödyntäen niin tuttuja kuin ihka omiaankin elementtejä niin vihollismörneihin kuin maisemiin.
12. Prince of Persia
Tekijä: Broderbund / Mr. SID
Prince of Persia tunnetaan tänään paremminkin elokuvana ja Ubisoftin 2003-2013 julkaisemina 3D-seikkailuina. Pelisarjan suuret ovat kuitenkin muinaiset ja kunniakkaat. Jordan Mecherin ensimmäinen Prince of Persia julkaistiin vuonna 1989, hieman hämmentävästi vain ja ainoastaan antiikkiselle Apple II –kotimikrolle. Se kuitenkin käännettiin äkkiä muillekin pelikoneille. Commodore 64:llä peliä ei nähty koskaan. Ei ennen kuin pelisäätäjä Mr. SID käänsi Prinssin C-64:lle.
Commodore 64:n Prince of Persia on hieno aikamatka. Se on peli, joka olisi voinut olla, vaan eipä ollut. Se on peli, joka loitsii ruudulle 1980-luvun loisteliainta pelianimaatiota ja niin kovin rasittavaa, ylettömän turhauttavaa pelattavaa. Kuolemat vaanivat joka kulman takana ja aina vain palataan takaisin alkuun. Ei hauskaa, mutta silti niin lumoavaa.
Kuusneloselle tehty uusioversio Prince of Persiasta on monella tapaa yksi modernin kuusnelospelikehityksen kulmakivistä. Se on nykyaikainen, taitavasti luotu modernisoitu remake videopelaamisen klassikosta. Sen parissa viihtyy, jos malttia vain riittää kuolemistaan oppimiseen. Eikä historiallisen pelin taitavaa graafista muokkaamista kuusnelosen nykyosaamisen tasolle voi kyllin ylistää.
13. Rocket Smash EX
Tekijä: RGCD.DEV
Jetpac oli yksi ZX Spectrumin menestyspelejä vuonna 1983 ja vihdoin se on saanut arvoisensa käännöksen myös Commodore 64:lle. Pomoa ja yhtiön kaikkivaltiasta psykopaattitietokonetta on päästävä karkuun, mutta ensin on rakennettava raketti ja lennettävä välietapista toiseen. Jokainen kenttä on yksi ruutu, jossa vihollisölliä puskee sivuilta samalla, kun pelaaja yrittää kerätä riittävän määrän bensakanistereita matkan jatkamiseksi.
Konsepti on selkeä, kompakti ja silkkaa arcadea. Pelatessa takamus siirtyy istuimen reunalle ja mielessä pyörii vain seuraava high score, kuten aina hyvien pelien kohdalla.
Koodista vastaa John Christian Lo ja audiovisuaaleista Tiger Claw’ssakin vaikuttanut Saul Cross. Pelin voi ostaa fyysisesti moduulina, mutta digikopiosta saa maksaa omantunnon mukaan.
Heikki Mustonen
14. Tiger Claw
Tekijä: Lazycow, Saul Cross
Tiger Claw on kiloittain velkaa alkuperäiselle Datasoftin Bruce Leelle. Lazycow’n ja Saul Crossin toimintaseikkailussa mennään jälleen ruutu kerrallaan ninjoja hakaten, mutta kaikki tuntuu uudelta. Vaikka grafiikka on saanut isoimmat vaikutteet alkuperäisestä Brucesta, ei kyseessä ole aikamatka 80-luvulle. Tiger Claw on rehellistä uustuotantoa nykypäivän taidoilla ja pelisuunnittelulla.
Jos tarinallinen seikkailu bosseineen ei oikein iske, versus-tilassa voi kumautella neljää kaveria yhtä aikaa.
Tiger Claw julkaistiin alkujaan moduulina, jonka saivat C64 in Pixels -kirjaa Kickstarter-kampanjassa tukeneet. Nyt pelin voi myös ostaa huokeaan 3,50 euron hintaan.
Heikki Mustonen
15. Trance Sector Ultimate
Tekijä: RGCD.DEV
Myös uustuotannon pelejä voidaan tuunata ja myydä uusiksi. Mikäpä siinä, sillä ostajahan se päättää, onko paketti tarpeeksi kova. Trance Sector julkaistiin 2012 ja Ultimate-uusversio putkahti ulos 2015 Gubbdata-demopartyillä Ruotsissa.
Tarkoituksena on keräillä avaruusaluksella mollukat talteen väistellen samalla reunoilta lentäviä ohjuksia. Simppeli idea, josta saostuu nopeasti kaverien kesken kisa paremmista pisteistä. Valitettavasti moduuliversio on myyty loppuun, mutta digiversiota on vielä jäljellä.
Tässäkin tapauksessa maksu on vapaehtoinen tukitoimi tekijöitä kohtaan.
Heikki Mustonen
16. You Have To Win The Game
Tekijä: Kabuto
Kummallinen nimi, veikeä peli. En osaa sanoa mistä You Have To Win The Game kaivaa tittelinsä, mutta kaukaa, kovin kaukaa se on haettu. Vaan onneksi peli on lysti ja hauska.
Jokseenkin erikoisesti You Have To Win The Gamen värillinen maailma tuo mieleen PC:n ikivanhaakin muinaisemmat CGA-grafiikat, mikä on melkoisen rohkea valinta. Eipä äänissäkään hirveästi juhlita. Vaan pelattavuus, jestas. Tämä on näet hulppean viilattu, yksinkertaisuudessaan triplavauhdikas tasoloikka, joka puhkuu hassua asennetta ja viestejä. Ja että on valtava pelimaailma. Sinne pelaaja eksyy hyvin helposti ja unohtuu matkalleen.
You Have To Win The Gamen kontrollit ovat jokseenkin lasertarkkoja ja hiotut. Hahmo liitää just minne ohjataan, hyppää minne halutaan. Toiminta vaatii tarkkuutta ja hurjia loikkia, mutta ei onneksi pikselintarkkaa nyhräystä. Checkpointteja on ripoteltu tiuhaan, joten muinaispelienkaltaista ”ja taas alkuun” -ketutustakaan ei synny missään vaiheessa. Kokemus onnistuu jopa navigoimaan omalaatuisten, ihan omien ideoiden harvaan liikennöidylle kadulle, joskin tietynlaisia Metroid-säväreitä saattaa jonkin ajan päästä huomata.
Hämmästyttävässä yksinkertaisuudessaan You Have To Win The Game on nerokkaan hauska, hyvin tehty tasoloikka. Älä säikähdä ulkoasua – se on osa taiteellista kokemusta!
Artikkeli on tehty yhteistyössä Skrolli-lehden kanssa.
