Dead Space 3 -ensikosketus – sukellus ihmissydämen synkimpiin sopukoihin

28.01.2013 15:00 Jason Ward

Hälyttäviä raportteja kehitystaipaleelta. Huhuja EA:n lusikan pakkosyötöstä Visceral Gamesin visiopataan. Kummallisia suunnitteluratkaisuja, joista päällimmäisenä co-opin naittaminen osaksi kauhupeliä. Ristiriitoja.

Pelaava yleisö on seurannut kolmannen Dead Spacen muotoutumista hämmennyksen ja pessimismin vallassa, eikä ihme: julkaisija Electronic Arts ja kehittäjä Visceral Games ovat maalanneet itsensä kerran jos toisenkin nurkkaan kyseenalaisilla lausunnoilla tulevan pelin sisällöstä, eikä jännite ole ainakaan laantunut huhujen vahvistuttua todeksi. Maailman epäonnisimman insinöörin, Isaac Clarken, kolmatta nyrkkirysyä necromorph-laumaa vastaan on mainostettu paitsi helpommin lähestyttävänä, toiminnallisempana kokonaisuutena, se myös hioo kauhuterää tylsemmäksi antamalla pelaajille mahdollisuuden kokea tarina kaksinpelinä.

Dead Spacelle sydämensä menettäneiden syvistä riveistä on kuulunut kerran jos toisenkin seuraavat sanat: mitä helvettiä ihmettä, Visceral Games?

Game over man, game over?

”Tämä kaikki on ollut kuin peilikuva Dead Space -tiimin tunnelmista kehityksen alkutaipaleella”, kertoo Visceral Gamesin tuottaja Yara Khoury, jonka epäkiitollinen tehtävä on ollut lentää hyiseen Lontooseen kaitsemaan monikymmenpäistä journolaumaa, joiden kysymys- ja ounastelutulvasta ei tahdo tulla loppua.

Daamin vastine pahimpien leuanrapsuttelijoiden pessimismiin on pyyteetön usko Dead Space 3:n laatuun ja käsikirjoitettujen mainospuheiden takaa pilkistävä intohimo työtään kohtaan. Elkeissä on havaittavissa paljolti samanlaista paloa ja ehdottomuutta kuin Digiexpossa vierailleen Visceral-pääjehun Steve Papoutsisin terävässä katseessa. Yltiörunolliselta kuulostamatta: nämä ihmiset uskovat teokseensa.

Onneksi neiti Khouryn tehtävä muuttuu kertaheitolla helpommaksi, kun lyhyen palopuheen jälkeen toimittajat ohjastetaan asiankuuluvan synkeään kabinettiin ja istutetaan yksinäisten tv-ruutujen eteen. Presentaatiot on ladeltu ja vakuuttelut veistelty, nyt on aika antaa itse pelin puhua omasta puolestaan. Hyvät naiset ja herrat, kolme ensimmäistä tuntia Dead Space 3:n taivalta, olkaa hyvä.

Hulluus sijaa antaa

Dead Space 3:n ensimmäinen tunti on kuin haltuunoton lyhyt oppimäärä: polveileva intro kuormittaa pelaajan aisteja ennalta-arvaamattomasti ja taidokkaasti polveillen, onnistuen myös ruokkia uteliaisuutta pirullisesti latomalla tiskiin korkean pinon kysymyksiä. Kun tehokkaan alkushokin pöly laskeutuu, estradille astelee järkyttävien kokemustensa pahasti raiteilta ajama Isaac Clarke. Miestä väkevämpään turvautunut sankarimme on toivottanut piupaut hmiskunnan tulevaisuudelle ja haluaa tätä nykyä lähinnä pitää itsensä mahdollisimman etäällä elävistä, kuolleista ja etenkin kaikesta siltä väliltä.

Miehen hitaalle itsemurhalle pistää topin koputus ovelle. Clarke vedetään vastentahtoisesti mukaan pelastusoperaatioon, kun edellisosasta tuttu Ellie Langford katoaa salaperäisissä olosuhteissa. Samapa tuo, tuumannee Isaac, sillä samalla kun miestä ollaan värväämässä takaisin palvelukseen, koko kaupunki saa maistaa Markeria ja herää uuteen huomiseen necromorphien nahoissa. Sitten liikkuu!

Liikoja tarinasta paljastamatta kerrottakoon, että Dead Space 2:ssa timmiin kuosiin hiotut ydinasiat ovat yhä terävästi valokeilassa kolmososassa. Palasiksi pilkottavat epäkuolleet necromorphit, juoniaan punovat vallanpitäjät ja Marker-reliikkejä jumaluuden portteina palvovat kultit ovat yhä kimurantin juonivyyhdin keskiössä. Kahdessa edellisessä Dead Spacessa lähinnä ajokoiraksi pakotettu Isaac Clarke on myös saanut enemmän lihaa luidensa ympärille ja osaa tätä nykyä reagoida asioihin muutenkin kuin huokailemalla syvään. Kasvottomuuden hälveneminen on ilahduttavasti tehnyt hahmosta kiintoisan piruperkeleen, jonka legendaarisen epäonninen kohtalo alkaa viimeistään kolmososan kohdalla netota sympatiapongoja laariin isolla kädellä.

Kolmen AAA-tittelin, spin-offien, elokuvien ja sarjakuvien myötä necromorphien ja niitä tehtailevien Markerien taustojen valottamisesta alkaa kaikua samantyyppistä yliselittelyn hohkaa kuin vaikkapa uudemmista Star Wars -elokuvista midichlorianeineen. Mysteerin verhon repiminen vaikuttaa tiedostetulta ja sisäistetyltä riskiltä, sillä kolmannen osan nurkilla necromorphien rooli vaikuttaisi olevan ennemmin pahemmasta taudista jalostunut virus. Vertailukarusellin pyörityksen uhallakin linja on helppo vetää Dead Spacen maailman ja Alien-elokuvien tarinavyyhtien välille. Onhan molempien keskiössä pesivä perimmäinen paha ja kaiken reisille räiskivä eeppinen emämunaaja aina ihmiskunta itse.

Isaac päästää mehut möröistä tutun monipuolisella arsenaalillaan, jota kolmososassa pääsee myös tuunaamaan omakätisesti yllättävän kattavan nikkarointiominaisuuden avulla. Myös Isaacin perusvarustelua kinesia- ja staasimuokkaimineen voi päivittää ja (t)ehostaa todella monipuolisesti. Avaruusfyrkka on fiksusti poistettu yhtälöstä, joten varusteiden rakentelu ja parantelu vaatii taistelutantereen syynäämistä materiaalien toivossa.

John Carver, rikkinäinen tinasotilas

Astelin itse Dead Space 3 -tapahtumaan monia levollisemmin mielin, sillä Digiexpossa omin käsin kokeilemani co-op oli todistanut tyhjentävästi Visceralin olevan oikeilla jäljillä riskialttiin ratkaisunsa suhteen. Kimppapeli paitsi naulasi monta asiaa tyylipuhtaasti iskemättä peukaloon, se vieläpä onnistui siinä kunnioittaen Dead Space -perimänsä tärkeintä seikkaa: veitsellä leikattavaa tunnelmaa.

Co-opin mielekkyyden kannalta tärkein seikka on metatasolle ujuttautuva pesäero kahden päähenkilön järjenjuoksun ja kantin suhteen. Sen enempää jopa nerokkaisiin käänteisiin venyvästä kimppapelistä paljastamatta kerrottakoon, että mitä kukin hahmo näkee, kuulee ja tekee ovat kaksi hyvin eri asiaa riippuen siitä, onko ohjaimen jatkeena pelisarjan tunnussankari Isaac Clarke vai tämän uusi aisapari John Carver.

Näyttämön halkominen kahdeksi omanlaiseksi kokemukseksi on paitsi oiva tapa keksiä pyörä uudestaan pilkkomatta pinnoja, myös tapa hipelöidä sitä kuuluisaa neljättä seinää lyömättä lasia palasiksi. Dead Space 3 on arvaamaton matka yksin ja kaksin, sillä raja todellisuuden ja harhakuvien välillä on varsinkin Carverille kaikkea muuta kuin selkeä.

Carver ei ole ainoa vastaan asteleva ihmiskasvo Isaacin taipaleella. Kauhupelien mantra on totutusti se, että pidot paranevat kun väki vähenee. Toteamus on Dead Space 3:n tapauksessa huolestuttava, sillä peli ehti esitellä lyhyehkön tarinatuokionsa aikana ison liudan hahmoja, jotka myös jäävät nurkkiin pyörimään kun Isaac etenee kohti jäistä Tau Volantis -planeettaa eeppisiin mittoihin venyvän tarinan saadessa siivet selkäänsä. Yksinäisyys on yhtä kuin haavoittuvuus, joten ruudun täyttäminen kanssakirkujilla on aina vähintäänkin riskaabeli ratkaisu.

Vaan eipä huolta, ystävät. Jo lyhykäinen maistiainen yksinpelistä valoi kärkevästi uskoa siihen, että Visceral Gamesin nimi tulee pysymään tahrattomana Dead Space 3:n julkaisun jälkeen, pelasi sitä kaverin kanssa tai ylhäisessä yksinäisyydessä. Necromorphit eivät enää ole se mystinen uhka kuin ensimmäisen Dead Spacen aikoihin ja Isaacilla on tätä nykyä reilummin taustatukea, mutta nämä seikat eivät tee sarjan kolmannesta osasta yhtään laiskempaa kokemusta. Visceralin arsenaalissa aina kunniapaikkansa säilyttänyt ase, rytmitys, on näet yhä käsittämättömän timmissä terässä.

Nyt nykii

Isaacin eteen ponnistavan mörököllin pöö-arvo tippuu rankalla käyrällä jokaisen ruudun eteen tehdyn hypyn myötä, eikä saman kikan riistoviljely tarvitse kuin pari uusintaotosta muuttaakseen kokemuksen yhtä jännittäväksi kuin näkkileivän ilman voita. Visceralilla ollaan nähtävästi tiedostettu asia perinpohjaisesti, sillä ensitahdeista lähtien kehittäjien tassut ovat niin syvällä temppusäkin syövereissä, että ennen pitkää jokaisen kulman yli kurkkaaminen vaatii syvän hengenvedon. Oli kyseessä sitten varovainen eteneminen hylätyn avaruusaluksen käytävillä tai ankara tulitaistelu runnellun kaupungin kaduilla, kaiken aa ja oo on intensiteetti.

Jännitteeseen ja turvattomuuden tunteeseen perustuvalle pelille ennalta-arvaamattomuus ei ole vähempää kuin elinehto. Totta on toki sekin, että se mikä on yhdelle pelottavaa on toiselle hymähdyksen arvoinen säikytysyritys. Siksi onkin vähintään hatunnoston arvoinen suoritus, että Dead Space 3 pysyy ainakin kolmituntisen maistiaisen perusteella ylläpitää tauottoman laantumatonta tahtia uhkatilanteesta toiseen, eikä hengästyttävä rytmi hellitä kuin pipetillä annosteltuina hetkinä. Silloinkin useimmiten vain riistääkseen rauhan hetkeä myöhemmin uudella ässällä hihasta.

Myös useamman hahmon arvo ja merkitys muistuu mieleen viimeistään siinä vaiheessa, kun tiukan tilanteen kaneetiksi paineovi lämähtää Isaacin ja kaverilauman väliin. Kun tovereistaan erotettu Isaac matelee kohti pimeän käytävän päästä kuuluvaa vaikerrusta, nupissa välähtää ja sivuhahmojen mielekkyys selviää: yksinäisyyden painoarvo nousee tuntuvalle tasolle vasta sitten, kun seura on ensin tarjottu rinnalle ja sitten riistetty.

Dead Space 3 on kulkenut varsin mutkikkaan matkan konseptista koodiksi ja pelaavan yleisön suodattimen läpi kuljettuaan tarina on pysynyt vähintään yhtä draamarikkaana. Arpomisen ja ounastelun aika alkaa kuitenkin olla lopuillaan, sillä Dead Space 3 ilmestyy kauppoihin viimeisimmän tiedon mukaan 8. helmikuuta. Silloin ostopäätöstä punnitsevat pelaajat pohtinevat samaa kysymystä: onko kolmas Dead Space yhtä hyvä kuin kaksi edeltäjäänsä?

Sen perusteella mitä olen kolmatta Dead Spacea nähnyt: kyllä. Kenties jopa parempi. Visceral Games on hämmästyttävän lähellä pyrkimystään tarjota yhä tuoreena ja yllättävänä iskevä scifikauhukokemus, joka kaavoihin kangistumisen sijaan uskaltaa pyrkiä uusiutumaan riskinotolla, perustansa vahvuudesta tinkimättä.

Yara Khouryn haastattelu on kuultavissa kokonaisuudessaan Nelinpeli Podcastin 21. jaksossa (julkaistaan 29.1).