Hirviönmetsästäjän maailman lumo

21.08.2015 17:00 | Kalle Lounela

The Witcher 3: Wild Hunt. Yksi tämän vuoden suurimmista, mielenkiintoisimmista ja hypetetyimmistä teoksista on ollut aimo tovin ulkona tuomassa nautintoa pelikansalle. Ihmisten innostuksella on vahva pohja jo pelkkiä arvosteluja tutkiessa ja myös Domen Miikka iloissaan totesi hypen pitäneen kerrankin lupauksensa.

Vaikka valituksen aihetta aina löytyy, emme tänään välitä soraäänistä. Sen sijaan keskitymme pohtimaan mikä tekee Witcherin maailmasta niin elävän ja koukuttavan.

Taistelin päättäväisesti mahdotonta vihollista vastaan. Hän oli pienen kalastajakylän elämää nähnyt mies, joka säälimättä vei rahani panos panokselta. En lannistunut vaikka tunti toisensa jälkeen minua nöyryytettiin mitä pelkurimaisin tempuin. Lopulta myönsin pakkani surkeuden, kävin kiertämässä maailmaa kortteja keräillen ja tulin murskaamaan viholliseni armoa tuntematta. Olin pahaista NPC:tä vahvempi. Olin maailman herra.

Kalanhajuinen vanhuksen ilme ei värähtänytkään hänen ojentaessa pienen rahapussin ohessa arvokkaan pahviläpyskän. Tiedän hänen itkeneen häviötään vaimonsa olkapäätä vasten heti Roachin kavioista nousseen pölypilven hälvettyä. Jatkoin matkaani kohti taivaanrantaa – kohti mestaajansa odottavia hirviöitä.

Viehättävät kortit

Vilkas maailma upottaa pelaajan naputtelemaan useiksi tunneiksi ilman tietoa ajasta. Loistopelin merkit leijuivat ilmassa, kun hurmiossani kuolin kerta toisensa jälkeen. En saanut pataani vain taistelun tuiskeessa, mutta myös pelinsisäisessä korttipelissä Gwentissä. Witcher kahdessa oli esitelty samaan tyyliin noppapokeria. Ideaa oli tällä kertaa viety paljon pidemmälle ja pelinsisäinen minipelaaminen sai uuden ulottuvuuden.

Kaikkien arvoluokkien henkilöt pitävät Gwentin jännityksestä, joten haastajia saa niin paronista kuin lähipubin kääpiöstäkin. Omaa korttipakkaa keräillään ostamalla massakortteja ja voittamalla harvinaisuuksia vastustajilta. Säännöt ovat yksinkertaiset, mutta kortteja läimäytellessä viihtyy tunteja, ellei kymmeniäkin tunteja. Tekoäly pistää uskottavasti kampoihin vaikka ei tietenkään pääse ihmispelaajan tasolle luovissa monen vuoron pituisissa comboissa.

Kortteja sävyttää nokkelat sutkautukset alalaidassa.

En olisi näin lumoutunut Gwentistä, jos se sitä ei olisi rakennettu olennaiseksi osaksi maailmaa. Tätä korttienläpsyttelyä ei olisi ilman Witcheriä, koska systeemi perustuu vahvasti universumin rajattuun määrään kortteja. Jokainen läpyskä on harvinainen, jotkut ovat jopa ainoiata laatuaan. Fakta tekee peleistä osittain epäreiluja, koska jotkin lätyt ovat selvästi ylivoimaisia. Pakkojen roima epätasaisuus haastaa virnuilemalla päin pelaajan naamaa. Maksoin nöyryytyksen takaisin korkojen kera.

Mustanaamio hallitsee small talkin

Yllättävästi myös pelikaupungeissa asuu ihmisiä. Joissakin roolipeleissä he ovat vain tönöttäviä nukkeja, toisissa he osaavat liikkuvat ja esittää elävänsä omaa elämäänsä. Witcher kolmen asukit huutelevat halveksitulle noiturille, itkevät ääneen menetettyä puolisoa ja juttelevat keskenään. Ennen kauppiaiden valikoita Geralt ja myyjä heittävät sanasen, joka voi tuntua tilanteessa vähältä, mutta luo taustalla tunteen ihmisestä menujen takana.

Ostotoimintojen inhimillisyyttä lisää kauppamiehen rajallinen rahapussi, koska eihän tavallisella kyläpenalla ole varaa ostaa kaikkia tuomiasi tavaroita.

Joskus Geralt innostuu kyselemään ja kauppiaiden kanssa voi vaihtaa paria sanaa enemmän. ”Miltä bisnekselle kuuluu? Ovatko valloittajat kohdelleet teitä hyvin?”

Kuva ihmisten oloista muodostuu pala palaselta. Kaikkia eivät ruohojuuritason kansalaisen mielipiteet kiinnosta, mutta pidän heidän puheitaan yhtä tärkeänä kuin muidenkin. Olen kaikkia suojeleva Mustanaamio hirviönmetsästäjän valepuvussa.

Satamankin kauneus sykähdyttää.

Kaksiraajaisten lisäksi eläytymiseen virittää ympäristö. Kaupungit ovat upeita, metsät suuria ja ihmisroviot kuumia. Uusiokäyttöä on harrastettu harkiten – en huomannut pelatessa laisinkaan rakennusten kierrätystä. Immersiota häiritsi vain hahmojen piirteiden ja lootin toisto, mutta näinkin massiivisessa teoksessa jostain on tingittävä.

Säästelyä ei kumminkaan ole vaatetuksessa, joita löytyy jokaiseen lähtöön. On juhlapukua, kummaa ja komeaa panssaria. Joissakin tehtävissä jopa kehotettiin vapaaehtoisesti pistämään juhlavampi pukine päälle pirskeisiin mentäessä. Kertaheitolla juhlavampi noituri tyylikkäässä Novingradin puvussa!

Valintojen määrä

Pukeutuuko mustaan vai ei, siinä vasta pulma. Vähäpitoisempia ongelmia tulee vastaan tehtäviä tehdessä. Tappaako lapsikatras vai valitako suurempi paha? Pukudilemman tasolle valinnoissa ei päästä, mutta muutoin kutkuttavat valinnat antavat päätäntävallan pelaajalle. Witcherin maailmassa ei valita hyvin, siellä valitaan vähiten huonosti. Kakka osuu varmasti tuulettimeen ja hahmoasi syyllistetään milloin mistäkin.

Tarinapolkujen selvittämiseen vaaditaan monta eläytymismatkaa: yhdellä voit olla kaikkea liikkuvaa pistelevä hurmuri, toisella armoton mulkku ja kolmannella vaikka yksinäinen susi. Kaikki valinnat eivät ole merkittäviä, vaan ovat vain lumeen vuoksi. Ne kumminkin vaikuttavat keskusteluun parin lauseen verran ja mikä tärkeintä: antavat sinulle vallantunteen tarinan kulkuun.

”Aahahaaa! I’m a kraken! Urraaah!” – Juopposimulaattori 2015

Rakastan kuinka teos ketjuttaa tehtäviä: astuin pubiin normaalin aavetappotehtävän merkeissä ja törmäsin pariin öykkäriin. He haastoivat riitaa, mutta pidin pääni ja lähdin hommiin. Pahan karkotettuani palasin juottolaan palkkion toivossa. Ölisijät olivat poissaollessani nostaneet kuppia ja tällä kertaa antoivat veitsensä puhua puolestaan. Palkanmaksajani – arvostettava kylänvanhin – sai äpäröiden teräksestä. Vääryyden kostettuani pitelin viimeistä toivettaan haukkovaa miestä käsissäni.

Tilanne lähti lopullisesti käsistä, kun räkälän ulko-oven avattuani minua odotti vankilareissu. Pääsin kivisestä pakkotyöleiristä ottamalla vastaan uuden tehtävän. Pian olinkin luolassa syömässä taikasieniä ja näkemässä näkyjä. En olisi koskaan arvannut päätyväni pilveen ottamalla vastaan yhden pienen noiturisopimuksen.

Pussillinen vanhoja kikkoja voittaa rekkalastillisen uusia

Laajalle kartalle mahtuu useita eri kulttuureja: saarilla jyräävät viikinkimäiset ryöstelijät, mantereella on fiinejä barbaareja ja barbaareja. Kaikkia yhdistää raaka halu sotia toistensa kanssa. Kulttuureihin kuuluvat uskonnot, jotka antavat siunauksensa rasismille.

Rotuerottelua ei tapahdu kaikkialla, mutta monissa kaupungeissa monet haltijat ja kääpiöt asuvat slummeissa. Noitavainojen alettua taikuuden harjoittajat saavat vihaa päällensä. Kiitos ikuisen tulen nimeen vannovien, ihmisroviot eivät ole harvinainen näky.

Pakollinen kissakuva.

Uskottavan syvällinen maailma on mitä luultavimmin lähdeteoksen ansiota, koska kirjoihin perustuvaan pelissä on mielenkiintoinen lore jo valmiina. Witcherit eivät suinkaan ole ainoa tätä sorttia; Metro-pelisarja on toinen hyvä esimerkki.

Monet noiturin ideat elähdyttävän kokemuksen rakentamiseksis eivät ole uusia tai edes mullistavia. Kolmas osa on kumminkin punonut pussillisen vanhoja kikkoja niin taidokkaasti yhteen, että en voi muuta kuin nostaa hattua. Koukuttumisen iloa itse kullekin, jatkan hymy huulilla hukkumista tehtävän määrään.

The Witcher 3: Wild Hunt

Tekijä: CD Projekt Red

Julkaisija: CD Projekt Red

Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One

Pelin kotisivuhttp://www.thewitcher.com

Kalle ”HCJorma” Lounela

 

 

Lisää aiheesta

The Witcher 3: Wild Hunt (PC, PS4, Xbox One) 

The Witcher: Adventure Game (Mac, PC) 

The Witcher 2: Assassins of Kings Enhanced Edition (PC, Xbox 360) 

The Witcher Enhanced Edition (PC) 

Witcher 2 Enhanced Edition -haastattelussa pelisuunnittelija Marek Ziemak

Witcher 2 Enhanced Edition – CD Projekt hellii roolipelaajia