Magnum Opus XXX – Osa II : Processio, jae II – Commodore 64
Commodore 64, C64, Komppu, Kuuslankku. Hän saapui talouteemme vuonna 1985. Tämähän meinasi uusia pelikokemuksia, sekä ennen kokematonta turhautumista. C64:lla on legendaarinen maine monessa mielessä, esimerkiksi monet nykypäivän menestyneistä IT-nörteistä aloittivat koodaamisen C64:n BASIC ohjelmointikielen parissa.
Timo Turja muistelee kotimikroilemisen menneitä vuosikymmeniä omakohtaisella tarinallaan. Mitä, millä, miksi – ja mikä onkaan jäänyt mieleen. ZX Spectrumin jälkeen Timo siirtyi Commodore 64:n aikaan, mikä toi elämään aivan uudenlaisia mahdollisuuksia.
Ohjelmointi ei valitettavasti minua kiinnostanut, vaan tavoitteena oli hankkia lisää mieltä avartavia pelikokemuksia. C64-pelit olivatkin grafiikaltaan ja toteutukseltaan paljon edellä Spectrumin vastaavia, sisältäen muun muassa 16 värin paletin sekä laadukkaan SID-äänipiirin.
Kaikki omistamani C64-pelit olivat kasettimuodossa. Lataukset olisivat toki olleet nopeampia levyasemalla, se oli niin kallis, ettei moinen koskaan löytänyt tietä talouteemme. Pitkien lataustaukojen kirous oli siis yhä vahvasti läsnä. Alkuruudun lisäksi monet peleistä latasivat kentät vielä erikseen kasetilta, jolloin elämien loppuessa ja Game Overin koristaessa ruutua kasetti täytyi kelata taaksepäin tarkalleen oikeaan kohtaan, että pääsin aloittamaan uudelleen. Tätä toimitusta helpotti kasettiasemassa oleva numeronäyttö, joka näytti kasetin senhetkisen kohdan. Tämä siis silloin, jos käyttäjä oli muistanut resetoida aseman mittarin pelin latauksen alussa.
Kasetilta ladattuja pelejä vaivasivat myös samat ongelmat kun Spectrumilla, eli välillä homma kaatui virheeseen ja osa peleistä ei latautunut sitten millään. Tällaissa ongelmatilanteissa ratkaistu oli yleensä kasettiaseman lukupään säätäminen. Homma hoidettiin yleensä sopivalla ruuvimeisselillä ja uudemmissa malleissa oli tätä varten jopa oma säätimensä. Vielä paremmissa malleissa oli näyttö, joka näytti lukupään tilan, tehden näin säätämisen suhteellisen helpoksi.
C64-psykedeliaa Monty on the Runin parissa
Ilotikulla silmään!
C64-pelit esittelivät nuorelle ihmislapselle kokonaan uuden tunteen, joka oli äärimmäinen turhautuminen. Pelisuunnittelun ottaessa ensimmäisiä haparoivia askeleitaan monet nykyään normaalit asiat, kuten loogisuus tai edes jonkinmoinen reiluus pelaajaa kohtaan, olivat sivusijalla. Varsinkin englantilaiset pelisuunnittelijat olivat erikoistuneet tekemään peleistään tuskastuttavan hankalia.
Brittidesignille oli ominaista ruudun täyttäminen ympäriinsä lentävillä ja pikavauhtia liikkuvilla vihollisilla. Normaalia oli myös, että pelaajan hahmo ei rekisteröinyt minkäänlaista törmäystä näiden vihollisten kanssa, vaan viiletti niiden läpi energioiden huvetessa.
Tällainen tietenkin nosti turhautumiskerrointa nopeasti hyvin korkealle, suorastaan ympäristölle vaaralliselle tasolle. En uskolla edes laskea montako joystickia tuhoutui näissä itkuraivareissa. Onneksi sentään perheeni piti kyseistä raivoamista normaalina, joten uusia peliohjaimia saapui tiheään tahtiin korvaamaan taistelussa kaatuneita.
Competition Pro Joystick – vankka taistelutoveri
Osa joystickeista oli myös lievästi sanoen paskoja: muistan yhdenkin kepin olleen niin löysä, että pelkkä laitteen kääntely liikutti pelihahmoa. Teeppä sitten tuollaisella romulla tarkkoja manöövereitä. Osa kepeistä hajosi myös itsekseen, luultavasti silkasta pelosta. Kierre loppui kun talouteemme saapui loistava ja varmasti ydinsodankin kestävä Competition Pro Joystick. Tämä legendaarinen keppi kesti näet loputtomasti rankaisua ja toimisi varmasti vielä tänäkin päivänä.
Load, Ready, Run!
Commodorelta löytyi lukematon määrä klassisia pelejä, joista osan olenkin jo käsitellyt blogissani, mutta tässä vielä muutama lisää.
Barbarian 1 & 2: Nämä taistelupelien esi-isät sisälsivät barbaarista kaksintaistelua. Ensimmäinen osa oli Street Fighter henkinen 1 vs 1 -taisto, toisessa oli taas seikkailullisempi vivahde. Nämä edustivat ensimmäisiä kunnon väkivaltapelejä. Varsinkin vastustajan pään leikkaaminen tiukalla sivalluksella jäi muistoihin. Barbarian 2:ssa hurmeen määrä kasvoi ja päiden lisäksi kyytiä saivat muutkin ruumiinosat.
Bozo´s night out: Luultavasti yhä maailman ainoa ja paras kännisimulaattori. Pelaajan yksinkertaisena tehtävänä oli selvitä kotiin omaan sänkyyn baari-illan jälkeen. Pelin kuningasidea oli humalan tasosta riippuva, alati vaikeutuva ohjaus, joka teki kotimatkasta lopulta lähes mahdottoman tehtävän. Lisähaastetta seikkailuun toivat satunnaiset yön kulkijat , joiden välttely kiikkerän ohjauksen kanssa oli melkoista balettia.
California Games –urheilupeli sisälsi erilaisia aktiviteetteja, kuten skeittaus rampilla, footbag, BMX-pyöräily, rullaluistelu, surffaus ja frisbeenheitto. Jokainen näistä lajeista oli toteutettu tyylikkäästi ja monipuolisesti. Pelissä sattui myös yllättäviä erikoistilanteita, kuten maanjäristys skeittirampilla ja oma suosikkini: UFOn suorittama kaappaus frisbeekentässä. Kaappaus tapahtui vain yhden ainoan kerran satojen pelikertojeni aikana. Aiheeseen sopien epäilin mielenterveyttäni vuosia, eikä kukaan kaverini uskonut minua. Onneksi näin Youtube-aikaan todistusaineistoa on hyvin saatavilla, joten olkaa hyvät!
Totuus on tuolla ulkona!
Daley Thompson Olympic Challenge oli nimetty kuuluisan kymmenottelijan mukaan. Kuten muissakin aikansa urheilupeleissä, suoritustahtia pidettiin yllä rankalla joystickin vatkaamisella. Olympic Challenge jäi mieleeni erityisesti alun kuntosali osiosta, jossa joystickia joutui vetkuttamaan uskomattomaan tahtiin sadistisen kauan. Nykyajan tanssimattopelitkään eivät ole saaneet aikaan yhtä suurta väsymystä ja kramppeja kuin vemppaustuokio Daleyn kanssa. Pelin muissa lajeissa en saanut sitten jostain syystä mitään tuloksia aikaan…
Fitnesiä Daleyn malliin
Death Wish 3 oli Charles Bronsonin tähdittämään elokuvaan perustuva väkivaltaeepos. Pelaajan tehtävänä oli puhdistaa kadut mummoja ryöstelevistä roistoista, käyttäen monenlaista kättä pidempää singosta pistooleihin. Viattomien ohikulkijoiden telominen oli myös GTA:n tyyliin mahdollista ja väkivallan määrässä ei säästelty. Esimerkiksi mummoon kohdistettu raketti muutti kohteensa epämääräiseksi kasaksi suolia. Vaikka pelin lopullinen tavoite jäi jälleen hämärän peittoon, oli sen väkivallan taso jotain ennennäkemätöntä.
Frankie Goes To Hollywood oli klassinen kasaribändin nimellä. Kyseisen orkesterin kanssa pelillä ei tosin ollut lähes mitään tekemistä, vaan kyseessä oli melko psykedeelinen seikkailupeli, jossa mikään ei ollut sitä miltä näytti. Tietyssä vaiheessa paljastuva murhamyysteri ajoi pelikokemuksen lopullisesti kryptisyyden karikkoon.
Ghostbusters: Olin pienenä, ja vieläkin, melkoinen Ghostbusters-fani (Ghostbusters 1 on yhä erinomainen leffa) ja peli viehättikin minua pitkään. Sen lopullinen tavoite jäi itselläni kuitenkin, jälleen kerran, hämärän peittoon. Tarkoituksena näytti olevan tietyn rahasumman keräänminen tietyssä ajassa. Itse en koskaan onnistunut tässä, ja lopputuloksena oli aina game over. Pelkkä metsästys ja autolla ajelu jaksoi kiinnostaa fanipoikaa kuitenkin pitkän aikaa.
The Great Escapessa paettiin vankileiriltä. Pelin maailma oli reaaliaikainen ja hahmot seurasivat omia aikataulujaan. Pelaajan tuli pysyä mukana näissä arkisissa askareissa ja vartioiden silmien välttäessä valmistella omaa pakoaan. Tämä tehtävä oli, C64:n yleisen kryptisyyden huomioon ottaen, paljon helpommin sanottu kuin tehty.
He-Man and the Masters of the Universe: The Ilearth Stone oli varmastikin aiheensa puolesta tuttu kaikille 80 luvun kasvateille. Tuntemattomasta syystä omaa kasettiversiotani vaivasi vakava bugi, joka esti etenemisen ensimmäistä ruutua pitemmälle. Nuoren ihmisen mieli ei tätä tietenkään käsittänyt, vaan yritti läpi harmaan kiven, seurauksena vain päänsärkyä ja turhautumista.
Hobbit perustui varmasti kaikille tuttuun Tolkienin teokseen. Kyseessä oli tekstiseikkailu kirjoitetuilla komennoilla, sekä hitaasti piirtyvällä viivagrafiikalla. Peli ymmärsi aikalaisekseen monimutkaisia komentoja, kuten ”ask Gandalf about Mordor” ja niin edelleen. Pelin hahmot kulkivat maailmassa omia polkujaan, mikä sai turhauttavia tilanteita aikaan, kun tarvittavaa hahmoa ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Pelissä en ikinä edennyt kovin pitkälle, mutta yritys oli kova!
Head Over Heels oli isometrisellä grafiikalla varustettu seikkailu. Pelissä oli kaksi hahmoa, joista toiselta puuttui jalat ja toiselta pää. Aluksi tehtävänä oli saattaa nämä kaksi kadonnutta olmia yhteen, jotta seikkailu pääsisi kunnolla edes alkuun. Peli edusti perinteikkään hapokasta englantilaista suunnittelua, mistä kielivät psykedeeliset viholliset ja oudot esineet, kuten munkkikanuuna. Pelin krypitinen maailma vei mukanaan, perinteisistä isometrisen kuvakulman tuomista ongelmista huolimatta.
Impossible Mission 1 & 2 edustavat minulle C64-kryptisyyttä parhaimmillaan. Tehtävänä oli kerätä ääninauhan paloja, joista olisi kai pitänyt saada aikaan jokin järkevä musiikkikappale. Tässä en kuitenkaan ikinä onnistunut, mutta pelkkä seikkailu isoissa kentissä piti homman mielenkiintoisena. Pelissä oli aikaansa nähden myös todella hyvä animaatio ja se sisälsi jopa digitoitua puhetta, sekä legendaarisen kuolinkarjaisun.
Last Ninja 2 erottui joukosta kauniilla grafiikallaan ja sulavilla animaatioillaan. Kuvakulma oli isometrinen, mistä aiheutui perinteisiä hahmotusongelmia esineiden paikan ja etäisyyden kanssa.
Jo pelin ensimmäinen kenttä tuotti vuosikausia kestävää pään raavintaa, kunnes tajusin turhautuessani hypätä kuolemaa uhaten pois peliruudulta ja päädyin paikkaan, mistä peli jatkui. Tällaista se pelaaminen oli ennen internetiä, lapsukaiset!
Pelaaminen päättyi lopulta kenttään, jossa piti suorittaa tarkka hyppy helikopterissa roikkuvaan köyteen. Tämä ei äkkiseltään kuulosta vaikealta, mutta totuus oli lähellä mahdotonta.
Bonusfakta: Fiksuna pikkupoikana päätin pelin inspiroimana hypätä alas kouluni kalliolta, minkä seurauksena melkein taitoin jalkani!
Law of the West -seikkailussa piti elää päivä villin lännen sheriffinä. Pelaaja sai vastaansa erilaisia hahmoja, viattoman oloisesta lapsesta känniseen meksikolaiseen gangsteriin. Näiden kanssa käytiin seikkailupeleistä tutulla valintatyylillä keskustelua, jolloin eri vastaukset vaikuttivat kohtauksen lopputulokseen.
Usein tilanteet selvisivät pelkällä läpän heitolla, mutta välillä ei auttanut kuin antaa kuudestilaukeavan hoitaa puhuminen. Pelin viehätys perustui juuri näihin tiukkoihin tilanteisiin. Välillä hahmot saattoivat esimerkiksi kävellä pois rauhallisen oloisena, tarttuakseen aseeseen vasta viime hetkellä. Pelinlukutaito ja refleksit nousivat siis tärkeään osaan, varsinkin kun pelaajalla oli käytössään vain yksi elämä. Peli oli täynnä englanninkielistä keskustelua, mikä ymmärrettävästi vaikeutti tilanteiden hahmottamista, mutta toisaalta loi näin oman arvaamattoman ilmanpiirinsä.
Miami Vice perustui samannimiseen klassikkosarjaan. Pelissä oli tarkoitus ottaa kiinni roistoja manuaaliin printatun aikataulun mukaisesti. Jostain syystä en onnistunut ikinä kohtaamaan ainuttakaan näistä pahiksista. Jatkuva tapahtumaköyhyys ja odottaminen jättivät kuitenkin parantumattomat arvet säikkyyn pelipoikaan. Tämän ansiosta pidän Miami Vicea yhäkin kaikkien aikojen kuumottavimpana pelikokemuksena.
Samurai Warrior oli Stan Sakain sarjakuvaan perustuva seikkailupeli. Pelin päähenkilö, samuraijänis Usagi, kohtaa matkallaan mitä erilaisimpia vastaantulijoita kohteliaista maanviljelijöistä aina ruudun täyttäviin demoneihin. Yllätysmomenttia lisäsi se, että osa normaalilta vaikuttavista ohikulkijoista saattoi olla valepukuisia ninjoja, joiden tehtävä oli sankarin nirhaaminen.
Pelissä oli käytössä myös karma-systeemi, joka palkitsi pelaajan hyvistä teoista. Viattomien murhaaminen tiputti näitä pisteitä. Jos karma laski miinukselle, niin olikin aika harkita harakiriä. Samurai Warrior kuului ehdottomasti parhaisiin C64-pelikokemuksiin mielenkiitoisen maailmansa ja systeeminsä vuoksi. Pelin soundtrack on myös klassista kamaa, pidetäänpä siis lopuksi hiljainen hetki pelin teemabiisin parissa.
Commodore 64:n klassikkostatusta kiistää tuskin kukaan, eikä sen hohto ole himmennyt vuosikymmenten saatossa, mikä näkyy yhäkin esimerkiksi monien indie-pelien grafiikoissa ja soundtrackeissa. C64:n monet suorastaan psykedeeliset pelikokemukset avarsivat kasvuikäisen lapsen ajatusmaailmaa omaan suuntaansa, eikä toipumista ole havaittavissa, kuten näistä sepustuksista voi päätellä.
Timo Turja
Commodore 64:n tekniset tiedot:
Prosessori: MOS 6510/8500 0,985 MHz
Muisti: 64 Kt
Resoluutio: 160×200, 320×200
Videoulostulo: RF-antenniliitäntä, laajennuksilla mm. svideo ja RGH
Väripaletti: 16
Ääni: MOS 6581/8580 ”SID”, kolmikanavainen syntetisaattoripiiri
Commodore 64 julkaistiin 1982. Konetta valmistettiin vuoteen 1993 mennessä. Kaikkiaan eri C64-malleja on tehty ehkä jopa 30 miljoonaa kappaletta. Siitä kasvoi kansainvälinen hittituote, jota käytettiin yhtä lailla kaikkialla Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassakin. Suomessa ”kuusnelonen” oli uskomattoman suosittu, ja sen ympärille kasvoi niin mittava demoscene kuin ensimmäinen kotimainen, maailmalle tähtäävä pelikehittäjäporukkakin.
Lue myös:
Vuonna 1983 elettiin mielenkiintoisia aikoja, kun talouteemme saapui ensimmäinen tietokone: Sinclair ZX Spectrum. Timo Turja muistelee millaista kotimikroilu oli tuohon aikaan koneella, joka ei ollutkaan Tasavallan tietokone vaan yksi sen kovimmista kilpailijoista.
Sinclair ZX Spectrum julkaistiin vuonna 1982. Alun perin koneen nimi oli ZX82, mutta se uudelleennimettiin myöhemmin Spectrumiksi (Spektri) koneen väriominaisuuksien korostamiseksi. Sen edeltäjät, ZX80 ja ZX81 näyttivät vain mustavalkoista kuvaa. Koneesta julkaistiin kahdeksan eri mallia: 16 Kt RAMin karvalakkimallista aina 128 kilon levyasemalla varustettuun malliin. Koneen silmiinpistävin ominaisuus oli koko, joka oli suurin piirtein nykyisen iPad luokkaa.
Magnum opus XXX – Osa I : Genesis – Sinclair ZX Spectrum oli aikansa huippumikro
Lisää aiheesta
Commando ei ollut vain mahtava kuusnelospeli – siitä tehtiin myös lautapeli!
Commodore-retroilua: Amiga Forever ja C64 Forever 2016
Haluatko tietää missä Oceanin kaverit tekivät pelinsä tai Galway sävelsi? Tästä sen näkee!
Kuusnelonen tulilla, jospa vaikka pelattaisiin?
Pasi Hytösen Uuno Turhapuroa edeltänyt Arthur-peli pelastettiin digikadotukselta
Pelikopteri #013- seikkailuja ja roolipelejä haudan takaa (Checkpoint)
Suomen pelimuseon ensimmäinen t-paita inspiroitui C64:n Delta-räiskintäpelistä
